Siirry sisältöön

Ääniä kirjastosta -podcastien tekstivastineet

Jaksot:

Jakso 69. Runokirjat

[tunnusmusiikki]

Maisku: Hei vaan ja tervetuloa runouden äärelle. Tänään studiossa ovat Maisku ja Johanna. Me aiotaan tosiaan piristää teidän marraskuuta nyt muutamilla aika tuoreilla runokirjavinkeillä.

Johanna: Joo, näin olisi tarkoitus. Meillä oli vähän ajatuksena ensin keskustella yleensä runon lukemisesta.

Maisku: Mm.

Johanna: Millä tavalla me luetaan runoja ja kuinka paljon, ehkä millaisissa tilanteissa.

Maisku: Niin. Mä ainakin olen hyvin semmoinen, että se vaihtelee mulla tosi, että milloin ja kuinka paljon mä luen runoutta. Se eroaa jotenkin siitä, että musta tuntuu, että esimerkiksi romaaneja mä luen jotenkin koko ajan.

Johanna: Kyllä.

Maisku: Se on tosi säännöllistä, mutta runojen kanssa voi olla monta kuukautta, etten lue ollenkaan ja sitten mulle tulee yhtäkkiä semmoinen runon jano...

Johanna: Joo.

Maisku: ...että mä haluan lukea runoja tosi paljon. Jotenkin musta tuntuu, että se runojen lukeminen on myös jotenkin erilaista kuin vaikka proosan lukeminen. Mä saatan lukea vaikka runokirjan moneen kertaan.

Johanna: Joo. Tunnistan hyvin paljon samaa, mitä sulla on tuossa. Mä tykkään hirveästi runoudesta ja kirjoitan itsekin, mutta välillä ei vaan tule luettua sitä muuta kuin, että sitten tosiaan lainaa ihan hirveän nipun. Nyt mä haluan lukea, mitä kaikkea uutta on tullut.

Maisku: Joo.

Johanna: Sitten lukee sieltä muutaman ja sitten huomaakin, että nämä loput jäikin nyt pyörimään tänne nurkkiin [naurahtaa] ja palauta sitten takaisin. Se ei tarkoita ehkä, että ne on huonoja. Tulee tavallaan sellainen, että nyt mä sain tarpeeksi luettua näitä runoja. Itse asiassa joskus mä palaan johonkin teokseen, minkä mä olen joskus aiemmin vaikka lainannut...

Maisku: Joo.

Johanna: ...ja mä totean, että tämä ei ollut ehkä oikea hetki, mutta nyt on. Nyt mä haluan lukea, mikä tämä on.

Maisku: Joo ja muutenkin ehkä tulee useammin palattua myös just niihin jo luettuihin runoudessa.

Johanna: Joo.

Maisku: Tuntuuko susta, että kun sä luet runoja, sulla on joku vähän eri aivolohko käytössä [nauraa]? Onko se erilaista kuin vaikka nyt romaanien saati tietokirjallisuuden lukeminen.

Johanna: Joo, kyllä mä tuon tunnistan kanssa. Varsinkin se eka kerta on sellainen, että mä menen vähän sellaisessa flow’ssa. Vähän niin kuin menee siinä sen runon mukana. Se riippuu hirveästi siitä, lähteekö se runo vai ei. Jos ei se lähde, (mulla) [epäselvää] saattaa se jopa kesken, mutta sitten mä haluan taas palata siihen ja jotenkin makustella sitä runoa.

Maisku: Joo. Toi oli hyvin sanottu toi flow. Musta tuntuu, että ensimmäisen lukukerran jälkeen mä harvoin osaan sanoa runoteoksesta vielä yhtään mitään. Jos joku heti kysyisi, millainen se oli tai...

Johanna: Joo.

Maisku: ...oliko siinä jotain teemaa tai muuta, mä saattaisin olla, että en mä tiedä [nauravat].

Johanna: Jostain siinä puhuttiin [nauraa], joo.

Maisku: Niin. Se on musta jännä, että se toinen lukukerta voi jotenkin... Sitten sitä lukee ehkä jollain analyyttisemmalla otteella.

Johanna: Joo, se syvenee. Tavallaan kun se on se tunnelma sulle jo tuttu, sä alat kiinnittää siitä huomioita, että aa niin, tässähän on selvä yhteys tähän...

Maisku: Joo.

Johanna: ...ja mitenköhän tämä nyt palasi tähän asiaan tässä, kun useinhan nykyään runokirjat on sellaisia kokonaisuuksia...

Maisku: Aivan.

Johanna: ...että niissä on se yksi teema läpi teoksen.

Maisku: Joo, näinpä. Luetko sä enemmän kotimaista vai käännettyä runoutta?

Johanna: Mä luen kotimaista lähinnä. Se on ehkä mulla se kieli, koska meillä on hienoja kääntäjiä Suomessa, mutta sen tavoittaa paremmin sillä omalla äidinkielellään kirjoitettu.

Maisku: Joo. Niin mäkin luen kyllä.

Johanna: Joo.

Maisku: Varsinkin musta tuntuu, että kotimainen nykyrunous on ihan mahtavaa.

Johanna: On.

Maisku: Ja sitä julkaistaan ihanan paljon.

Johanna: Joo ja just kun on ihan runouteen keskittyviä kustantajia...

Maisku: Niin, nimenomaan.

Johanna: ..se on aivan mahtavaa. Lahdessahan oli tätä runotapahtumaa tuossa taannoin. Oli jotenkin ihanaa, että siellä oli niitä ihmisiä ja oli just näitä kustantajia myymässä niitä.

Maisku: Joo.

Johanna: Siellä oli koko ajan, että ihmiset lukekaa runoja [nauravat].

Maisku: Niinpä.

Johanna: Se oli ihanaa.

Maisku: Joo, kyllä. Ehkä jotenkin musta tuntuu, että runous on nyt aika jotenkin kuumaa kamaa tällä hetkellä, siis trendikästä.

Johanna: Onhan se nousemassa, joo ehdottomasti.

Maisku: Se on ihanaa.

Johanna: Varmaan sen lavarunouden myötä tulee tämä kirjoitettukin runous.

Maisku: Niin.

Johanna: Nehän on niin erilaiset runouden lajit.

Maisku: Niin.

Johanna: Siinä kuitenkin lavarunoudessa on se koko ihmisen persoonakin mukana tavallaan...

Maisku: Kyllä.

Johanna: ...ja se, miten se esittää ne. Sitten tavallaan se, mitä sä luet runo, siinähän se on se sinun ääni, joka sen lukee.

Maisku: Joo, totta. Toi on hyvä. Mutta parhaimmillaan ne voi toimia sekä esitettynä että kirjoitettuna.

Johanna: Joo.

Maisku: Esimerkiksi se Elsa Töllin Fun Primavera, joka voitti nyt Tanssiva karhu -runopalkinnon. Se on mahtava myös se fyysinen kirja...

Johanna: Joo.

Maisku: ..ja se, mitä kaikkea siitä voi lukemalla saada irti.

Johanna: Sehän on aika nerokastakin, jos saa sen toimimaan just molemmissa muodoissa.

Maisku: Mm.

Johanna: Joskushan tavallaan se on ehkä niin puhekielistä tai muuta, että se ei toimi siinä kirjoitettuna tai muuta.

Maisku: Niin, kyllä. Kaikki semmoiset rytmitykset ja eleet sun muut...

Johanna: Joo.

Maisku: ...millä voi tuoda lisää siihen tekstiin, ne ehkä katoaa välillä siitä kirjoitetusta.

Johanna: Joo.

Maisku: Lähdettäiskö me meidän vinkkien pariin?

Johanna: Tehdään näin.

Maisku: Joo.

Johanna: Joo.

Maisku: Eli me on otettu nyt ihan... Oliko sulla kaikki tänä vuonna ilmestyneitä?

Johanna: Joo, molemmat on tänä vuonna ja on itse asiassa esikoisrunoteoksia molemmat.

Maisku: Okei, hauskaa. Mä aloitan Kaija Rantakarin kolmannella runokokoelmalla, jonka nimi on Salit. Sekin on tänä vuonna ilmestynyt eli 2021. Just kun puhuttiin, että runokokoelmissa on usein näitä teemoja nykyään, niin tämäkin on hyvin teemallinen kokoelma. Tässä liikutaan saleissa, jotka mä tulkitsen taidemuseon saleiksi. Niissä saleissa tämä runojen minäpuhuja asettuu maalausten ja vielä tarkemmin muotokuvien ääreen.

Johanna: Oi, kuulostaa aika ihanalta.

Maisku: No niin, nimenomaan [nauravat]. Hän tarkkailee niitä teoksia ja ihastuu niihin ja puhuttelee niitä. Nimenomaan hän puhuttelee niitä sinä-muodossa paljon.

Johanna: Joo.

Maisku: Hän puhuu niille, ja siinä on aika semmoista voimakastakin vetoa välillä tämän minäpuhujan ja näiden teosten välillä. Eli ne on semmoisia intensiivisiä kohtaamisia...

Johanna: Okei.

Maisku: ...tavallaan sen katsojan ja katsottavan eli sen taideteoksen välillä. Ne runot on jotenkin aistivoimaisia ja aistillisia, jotkut ehkä jopa vähän eroottisia.

Johanna: Oo, okei [naurahtelevat].

Maisku: Niissä kuvataan jotenkin tosi tarkasti esimerkiksi jotain kankaita, mitä vaikka niillä muotokuvien hahmoilla on päällä, jotain vaatetusta ja laskoksia ja ihoa. Niissä on jotenkin tosi voimakas se tunnelataus ja välillä jopa vaaran tunne. Niissä tapahtuu välillä jotain vähän luvatonta. Esimerkiksi tämä minäpuhuja saattaa koskea näitä maalauksia tai painaa sormella niin lujaa...

Johanna: Oho.

Maisku: ...että se kangas menee jopa rikki [nauravat].

Johanna: Joo, älä tee näin oikeasti [nauraa].

Maisku: Älä tee, mutta siis siinä on tosi voimakas se tunnelma niissä monissa runoissa.

Johanna: Joo.

Maisku: Se kielikin on jotenkin semmoista kiihtynyttä tai levotonta. Mä en tiedä, oletko sä lukenut näitä Rantakarin aiempia teoksia.

Johanna: Mä en ole itse asiassa lukenut.

Maisku: Okei.

Johanna: Mä aloin nyt kiinnostua aivan tosi paljon [nauraa].

Maisku: No niin, hyvä, koska mä tykkäsin ihan tosi, tosi paljon siitä aiemmastakin, joka on siis Koko meren laajuus.

Johanna: Joo.

Maisku: Siinäkin oli ihan jotenkin tosi hurmaavaa se kieli ja niin on tässäkin jotenkin semmoista tosi kerroksellista, jotenkin häpeilemättömänkin myös tunteikasta ehkä.

Johanna: Joo.

Maisku: Jotenkin musta tämä oli hieno kunnianosoitus kuvataiteelle tämä teos ja osoitus siitä, miten taiteet voi tukea ehkä toisiaan ja saada inspiraatiota toisistaan.

Johanna: Just näin, joo.

Maisku: Jotenkin aivan mahtava idea mun mielestä runokokoelmalle. Jos mä olen ymmärtänyt oikein, ainakin valtavaosa näistä muotokuvista, mille Rantakari on nämä runot kirjoittanut, on ihan todellisia teoksia.

Johanna: Okei.

Maisku: Sitten tässä lukiessa saa myös pohtia, [nauravat] tunnistaako sieltä jonkun jostain. Ne ei ole mitenkään suorasanaisia, että siinä kuvailtaisi tosi tarkasti vaikka tiettyjä muotokuvia...

Johanna: Okei.

Maisku: ..mutta siinä voi pohdiskella kuitenkin.

Johanna: Kiinnostavaa.

Maisku: Vielä semmoinen yksityiskohta, että ne on kaikki naisten muotokuvia.

Johanna: Okei.

Maisku: Sitäkään ei siis tässä kokoelmassa nyt suoraan sanota, mutta olen runoilijan haastatteluista saanut tällaisen käsityksen.

Johanna: Ai, vitsi. Onko ne kaikki sitten samassa paikassa esillä myös vai onko ne eri...

Maisku: Sitä mä en tiedä. Tästä kokoelmasta tulee semmoinen olo, että hän kävelee siellä saleissa...

Johanna: Joo.

Maisku: ...että ne olisi jotenkin samassa museossa kaikki, mutta ei välttämättä ole. En tiedä.

Johanna: Niin, sehän voi olla, että ne on tavallaan muistojen saleja, joissa hän kävelee.

Maisku: Aivan, juuri niin.

Johanna: [naurahtaa] Ai, vitsi. Aivan ihana idea kyllä.

Maisku: Joo, kyllä.

Johanna: Mulle tuli tuosta itse asiassa mieleen just se Niklas Salmi, jota mä haastattelin silloin aiemmin. Hänellähän siinä runoteoksessa kanssa se runomuoto oli samalla lailla kuin parissa teoksessa, joita hän oli ihaillut.

Maisku: Aivan.

Johanna: Sitten hän oli laittanut ne sanat sen taideteoksen muotoon.

Maisku: Aivan.

Johanna: Tämä on jotenkin tosi ihana idea kyllä.

Maisku: Kyllä. Suuri suositus.

Johanna: Joo. Mulla olisi tämmöinen kuin Milka Luhtaniemen Kirnu. Tämä oli tosi kaunis ja tunnelmallinen runokokoelma.

Musta oli ihana lukea ihan jokainen lause. Oli ihan nautinto lukea.

Maisku: Joo.

Johanna: Kun sulla on sellainen tietty flow, tämä on aivan täydellinen kirja siihen. Jos istuudut rauhassa johonkin ja alat lukea runoja, tämä on kyllä semmoinen, jos sä haluat semmoista miellyttävää tunnelmaa ja tosi sujuvasti kirjotettua runoutta. Tämä on tosi hieno. Ne ehkä aukeaa vähän hitaasti runot, mutta nämä kestää sen takia musta tosi monta lukukertaa. Nämä ei ole mitään sellaisia hetkessä ehkä avautuvia. Mä ainakin itse huomasin, että oli just unet ja heräämisen hetket aika vahvoja teemoja erityisetsi siinä ehkä kokoelman alussa. Tuli hyvin vahvoja mielikuvia just sillain, kun sä heräät jostain ja sitten yhtäkkiä onkin se uni vielä siellä vähän niin kuin mukana siinä nykyhetkessä.

Maisku: Joo okei, semmoinen unenomaisuus jotenkin siinä tunnelmassa ehkä.

Johanna: Joo, hyvin unenomaista.

Maisku: Joo.

Johanna: Siinä on paljon. Musta jotenkin tämä kansikin on ehkä vähän semmoinen musteläiskä [nauraa]. No ei ihan mutta.

Maisku: Mutta se on tosi kaunis.

Johanna: Se on tosi ihana, ja tässä on just vähän unenomaisuutta ja semmoista.

Maisku: Joo. Mäkin olen lukenut tuon. Tuo ilmestyi joskus keväällä.

Johanna: Joo.

Maisku: Mutta mulla on nyt just se, mitä mä sanoin tuossa alussa, että jos mun nyt pitäisi kertoa tuosta jotain, mä en osaisi siitä kertoa mitään muuta kuin, että mä pidin siitä.

Johanna: Joo.

Maisku: Mulla on jäänyt siitä mieleen yksi runo, jossa on joku nuotio.

Johanna: Joo, tässä on semmoinen.

Maisku: Jossain rannalla joku nuotio tai jotain.

Johanna: Joo.

Maisku: Se oli jotenkin tosi voimakas, hieno.

Johanna: Olenkohan mä merkinnyt sitä. En ole merkinnyt.

Maisku: Okei, joo.

Johanna: Mulla oli joku muu runo tässä [nauravat], mutta muistan kanssa.

Maisku: Joo.

Johanna: Tässä oli kanssa tällaisia, että oltiinkin yhtäkkiä just jossain rannalla.

Maisku: Joo.

Johanna: Tämä onkin aika kiinnostava, kun tässä osa niistä runoista on selkeästi runosäkeinä ja osa on aika proosallistakin, ihan proosaa tavallaan.

Maisku: Niin, se oli muistaakseni just semmoinen jotenkin kertova, että ollaan rannalla ja...

Johanna: Joo. Täällä musta just tämmöisiä, että on ihan kappaleita.

Maisku: Niin, proosarunoa käytännössä.

Johanna: Joo. Oikeastaan just kun ollaan vaikka siellä just herätään tai siellä rannalla, tämä teos koostuu semmoisista hetkistä. Niissä kaikissa hetkissä on vähän sellaista tietynlaista lohdullista ilmapiiriä. Tätä teosta, mä luin hieman tästä, jossain kuvattiinkin, että tämä on pehmeä ja utuinen, mikä oli musta tosi ihanista kuvattu sitä.

Maisku: Okei.

Johanna: Mutta joo, suosittelen erittäin lämpimästi.

Maisku: Kyllä. Hieno esikoinen.

Johanna: On. Mielenkiinnolla odotan, mitä häneltä tulee seuraavaksi.

Maisku: Kyllä. Mulla on seuraavaksi vähän kokeneemman tekijän uusi runokirja, eli ihan nyt just tänä syksynä ilmestynyt Anja Erämajan uusi runoteos...

Johanna: Oo, no niin.

Maisku: ..jonka nimi on Olen nyt täällä metsässä. Kirjan nimikin kertoo jo tavallaan sen ydinteeman, mikä tässä kokoelmassa on, eli minäpuhuja on lähtenyt metsään. Tässä toimii tärkeänä elementtinä mustikka [nauraa].

Johanna: Okei.

Maisku: Se toistuu siellä, ja jatkuvasti kerätään mustikoita ja ihaillaan mustikoita. Sen mustikan kautta ehkä jotenkin ihastellaan muutenkin semmoista metsän ihmettä ja sitä, miten jokin niin upea voi olla ilmaista.

Johanna: Totta [nauravat].

Maisku: Tässä esimerkiksi jotenkin verrataan mustikkaa ja timanttia ja sitä, miten mustikka on lopulta jotenkin se arvokkaampi ja ihmeellisempi kuin timantti. Tässä oli esimerkiksi parin sivun mittainen, tosi hurmaava, luettelomainen runo, jossa luovutaan lähes kaikesta mahdollisesta muun muassa meikkivoiteesta...

Johanna: Ooh.

Maisku: ..kilpajuoksusta ja riisimuroista [nauravat], mutta ei mustikasta. Mustikka jää [naurahtelee].

Johanna: Joo.

Maisku: Se oli tosi ihana jotenkin se, miten se toistaa sitä mustikkaa. Tuossa kirjan kannessakin on sitä mustikan sinistä. Se on tosi voimakas jotenkin kuva koko kirjalle.

Johanna: Joo.

Maisku: Sitten tosiaan, kun toikin oli tuommoinen luettelomainen tuo runo, jonka mainitsin, tässä on paljon... Musta tuntuu Erämaja ehkä useinkin hyödyntää listoja ja luetteloita aika paljon. Ne tuo niihin runoihin jotenkin semmoisen vyöryvän tunteen, että nyt se runo...

Johanna: Varmasti, joo.

Maisku: ..vaan jotenkin juoksee eteenpäin. Sitä ei voi pysäyttää, ja lukija vaan [naurahtaa] tulee perässä [naurahtelevat], pyörii.

Johanna: Joillekinhan listat on taas turvallisia, kun on listattu asioita.

Maisku: Niin.

Johanna: Se on vähän sellainen turvallinen vyörymä, että sieltä tulee tavaraa [naurahtaa].

Maisku: Niin, tietää ehkä tavallaan, miten menee se rytmi esimerkiksi.

Johanna: Niin, kyllä.

Maisku: Joo ja toistoa varmaan just noitten listojenkin myötä Erämaja jotenkin käyttää. Hän saattaa toistaa vaikka just siinä runossa jotain alkusanaa tai jotain lausetta ja sitten hän muuntelee sitä. Sekin mun mielestä aiheuttaa just semmoisen jonkun vimman niihin runoihin.

Johanna: Joo.

Maisku: Erämajahan on... Mä en tiedä, oletko sä ikinä nähnyt häntä esiintymässä.

Johanna: En ole nähnyt.

Maisku: Hänhän paljon ymmärtääkseni myös esittää runojaan. Mä olen kerran nähnyt hänet kirjastopäivillä esiintymässä.

Johanna: Okei, ihana.

Maisku: Ei varmaan voi sanoa lukemassa runojaan, vaan nimenomaan esittämässä runojaan.

Johanna: Esittämässä joo tai lausumassa.

Maisku: Lausumassa joo. Näistä tulee semmoinen fiilis, että nämä toimisi tosi hyvin tämänkin kokoelman runot varmasti esitettyinä.

Johanna: Okei.

Maisku: Just jotenkin sen semmoisen tietynlaisen rytmiikan takia, mikä näissä on.

Johanna: Joo.

Maisku: Hän on esiintyjänä tosi mahtava. Nämä runothan on hauskoja. Nämä on tosi hauskoja, vaikka siellä on myös joku vakavampi sanoma siellä pohjalla. Jotenkin mä ehkä luin näitä semmoisena jostain oravanpyörästä pois hyppäämisen runoutena. Mä en tiedä, tulkitsinko mä niitä oikein, mutta eihän sillä ole väliä. Jokainen lukija saa tulkita omalla tavallaan.

Johanna: Joo, se on just runoudessa hyvä, että ei sillä ole väliä [naurahtelevat].

Maisku: Niin, mutta jotenkin semmoinen tunne tuli, että ihmiselle tekee hyvää mennä metsään ja vähän hidastaa ja jotenkin ihmetellä nimenomaan asioita.

Johanna: Sehän on ihan tutkittukin, että se olisi hyvä vaan päästää kaikesta irti ja mennä sinne metsään ja hengittää ja keskittyä siihen hetkeen.

Maisku: Just niin. Mä luin tätä jotenkin semmoisena runoutena. Tämä oli just jotenkin semmoista hyvää vuodenaikarunoutta, että tämä sopi syksyyn. Vaikka nyt taitaa mustikkakausi ehkä olla jo mennyt, mutta... [naurahtaa]

Johanna: Mustikat on mennyt joo. Puolukoita saattaa vielä löytyä [nauraa].

Maisku: Niin, mutta jotenkin sopi tosi hyvin mun mielestä tähän.

Johanna: Joo.

Maisku: Mä luin tämän ihan just viime viikolla varmaan. Sellainen.

Johanna: Joo. Sekin kuulostaa kyllä tosi hyvältä. Mä en ole itse asiassa Erämajan runoja lukenut muistaakseni.

Maisku: Okei.

Johanna: En ole kyllä ihan varma.

Maisku: Joo.

Johanna: Mutta tämäkin kuulostaa ainakin omaan elämäntilanteeseen sopivalta [nauraa].

Maisku: Aivan.

Johanna: Jees. Sitten mennään vähän erilaisiin tunnelmiin. Mulla on tässä Sara Valliojan Vatsahuuhtelun jälkeen olen puhdas. Teoksen nimikin voi kertoa, että on hieman ehkä inhorealististakin sisältöä [nauraa].

Maisku: Kieltämättä.

Johanna: Joo. Itse asiassa kun mä vähän tutustuin tähän kirjaan, katsoin, että Hesari oli tehnyt tästä arvostelun. Siellä näitä runoja kuvattiin Kallio-runoiksi.

Maisku: Okei [naurahtaa].

Johanna: Elikkä tässä hyvin vahvasti Helsinki on miljöönä.

Maisku: Joo.

Johanna: Siellä on Koffin puistoa ja mitä kaikkea. Mä en tunne Helsinkiin niin hyvin, mutta sieltä tunnisti kuitenkin tällainen vähemmän Helsinkiä tunteva ihminenkin, että ollaan siellä.

Maisku: Joo.

Johanna: Nämä runot on tosi sellaisia aika kehollisia, rajoja kokeilevia ja just inhorealistisia. Tosiaan tämä runominä käy baareissa, harrastaa irtosuhteita, herää aina välillä tuntemattomasta paikasta [naurahtaa].

Maisku: Okei.

Johanna: Ehkä sellaisen parikymppisen elämää. Mä tykkäsin tämän runojen tiiviistä ilmaisusta, siinä oli itseironiaa aika paljon tai se on ehkä rivien välistä luettavista ja siitä realistisuudesta, että no, siellä on niitä veriläiskiä välillä jossain lakanoissa ja [nauravat] kaikkea.

Maisku: Se on sellaista.

Johanna: Sellaista se on välillä [naurahtaa]. Jäi kumminkin sitä tilaa sille tulkinnallekin, ja välillä siellä just on sellaisia takaumia vaikka lapsuuteen ja etsitään lohtua ehkä sieltä lapsuuden kautta ja mitä siellä ennen oli, kunnes sitten palataan taas tällaiseen alkoholin huuruisiin ja tupakan katkuisiin [naurahtaa] tunnelmiin. Mulle tuli ainakin näistä sellainen fiilis, että nämä voisi toimia hyvin lavarunoina.

Maisku: Okei.

Johanna: En osaa nyt sanoa, että olisiko hän vaikka esittänytkin joskus niitä. Kalliossahan on lavarunoutta, onko siellä joka sunnuntai. Ainakin kerran kuussa on siellä jossain semmoinen tapahtuma.

Maisku: Okei.

Johanna: Tykkäsin paljon.

Maisku: Joo.

Johanna: Hyvin erityyppiset [naurahtelevat], mitä mä tässä nyt esittelen, mutta molemmat on hyviä.

Maisku: Joo. On jäänyt kyllä mullekin toi nimi mieleen. En ole vielä lukenut.

Johanna: Joo.

Maisku: Oliko ne siis jotenkin proosarunomaisia vai millainen se on se...

Johanna: Joo. Ihan säkeinähän nämä on, mutta tosi semmoista...

Maisku: ...Kertovaa.

Johanna: Kertovaa, joo. Tässä on esimerkiksi: ”Kuolleet lapseni kummittelevat öisin. Unilääke ei auta nukahtamaan. Muistelen, olisinko halunnut synnyttää. En ainakaan sinulle. Sinun kirotut siemennesteesi. En olisi halunnut sinusta mitään. Lokin huuto sinulle, kraak.”

Maisku: [nauravat] Mahtavaa.

Johanna: Joo, musta nämä oli aivan loistavia.

Maisku: Hei, nyt mä menen lainaa tuon heti.

Johanna: Sä saat tämän multa.

Maisku: Okei, mahtavaa [nauravat]. Mä otan vielä yhden.

Johanna: Joo, ota ihmeessä.

Maisku: Tämä on viime vuonna 2020 ilmestynyt, mutta luin sen ihan juuri vasta ja ihastuin kovasti, eli Virpi Vairisen Kaikki tapahtuu niin paljon -niminen teos. Tämä on Vairisen neljäs julkaistu runoteos. Se kirja käsittelee teknologiaa ja erityisesti internetiä ja semmoisia virtuaalisia maailmoja ja sitä, miten nykyään ehkä valtaosa ihmisistä elää rinnakkain kahdessa maailmassa.

Johanna: Joo.

Maisku: Eli tavallaan tässä meidän konkreettisessa, fyysisessä maailmassa ja siinä virtuaalisessa maailmassa. Ja miten tavallaan meidän on jotenkin semmoista käyskentelyä tilasta toiseen. Me ollaan tässä, missä me ollaan nyt ja sitten yhtäkkiä me mennäänkin sinne virtuaaliseen tilaan ja taas takaisin, ja ne sekoittuu. Niitä ei pysty enää jotenkin erottamaankaan välillä toisistaan. Me ollaan kahdessa maailmassa.

Johanna: Kyllä. Mä tunnistan tuon kyllä itsessänikin.

Maisku: Joo, niin mäkin [nauravat]. Se on jotenkin jännä ajatus, miten se tulee näistä runoista. Mä ehkä suhtauduin tähän kirjaan aluksi vähän niin kuin epäilevästi tai mä ajattelin, että voiko nyt tuommoisesta teknologiateemaisesta syntyä jotenkin... Siitä voi syntyä varmasti kiinnostavaa runoutta, mutta mä ajattelin, että onko se semmoista, mikä kiinnostaisi minua.

Johanna: Aivan.

Maisku: Mä itse suhtauduin siihen jotenkin epäileväisesti, mutta se oli käsittämätöntä, miten jotenkin kaunista ja unenomaista ja just tunnistettavaa runoutta voi syntyä. Mä olen luetellut tänne jotain sanoja, kun Vairinen tavallaan toistaa ja hyödyntää just internetin tai teknologian sanastoa paljon, että miten jostain välilehdistä ja käyttäjärajapinnoista [Johanna nauraa], ponnahdusikkunoista, hakuhistorioista, sisään kirjautumisista ja tiedostoversioista voi syntyä upeata runoutta.

Johanna: Vau [nauraa].

Maisku: Siis hieno. Jotenkin se onnistuu yhdistämään ne kaksi maailmaan niin, että jotenkin välilehdetkin on tätä meidän maailmaa. Mä en tiedä, saatko sä kiinni siitä ajatuksesta...

Johanna: Joo.

Maisku: ...mutta se on jotenkin tosi jännittävää.

Johanna: Mulle tulee lähinnä yksi meemi mieleen [nauravat].

Maisku: Okei. Haluatko sä kertoa lisää?

Johanna: Voin mä kertoa tämän meemin. Elämäni on kuin mulla olisi auki 17 välilehteä ja jostain niistä tulee musiikkia, mutta mä en tiedä, mistä niistä [nauravat].

Maisku: Joo, just näin.

Johanna: Joo. Ehkä hän on nähnyt tämän meemin [nauraa].

Maisku: Ehkä, ehkä. Mä en nyt muista, mikä oli just se, missä hän välilehdistä puhui, mutta kuitenkin tosi jännää, miten sitä sanastoa hyödyntämällä voi kertoa jotain oleellista tästä meidän ihan tavallisestakin konkreettisesta maailmasta ja elämästä.

Johanna: Vau.

Maisku: Siinä alkupuolella on esimerkiksi hieno aukeaman mittainen runo, jossa kuvataan virtuaalisia treffejä ja sitä, miten ne eroaa niin sanotuista tavallisista fyysistä treffeistä. Se on niin hieno. Se pohtii siinä, että miten virtuaalisessa maailmassa muun muassa aika ja paikka menettää merkityksensä, eli yhdessä voidaan olla, vaikka ollaan eri paikassa ja eri ajassa.

Johanna: Totta.

Maisku: Se oli tosi hieno yksi esimerkki siitä.

Johanna: Siinä on aika hieno oivallus.

Maisku: Sen lisäksi, että tämä teos on tätä tämmöistä virtuaalisen maailman pohdintaa, se loppuosa on myös runoutta surusta ja menetyksestä, sillä kesken tämän kirjan kirjoitusprosessin Vairisen puoliso menehtyi yllättäen.

Johanna: Aa.

Maisku: Sen vuoksi hän jotenkin päättikin tavallaan, että se teoskin tulee muuttumaan, että siitä ei tule ihan sellainen, mikä sen oli tarkoitus tulla.

Johanna: Okei.

Maisku: Siinä loppuosassa hän käsittelee sitä menetystä ja sen käsittämättömyyttä tavallaan.

Johanna: Mm.

Maisku: Siinä on hienosti käytetty esimerkiksi... Mä en tiedä, tiedätkö semmoinen kuin Ruumena-runotyökalu.

Johanna: En.

Maisku: Nokturnon nettisivuilta löytyy semmoinen digitaalinen työkalu erilaisiin tekstikokeiluihin. Vairinen on syöttänyt siihen työkaluun omia päiväkirjojaan, ilmeisesti tämän puolison kuoleman jälkeisiä päiväkirjatekstejä.

Johanna: Joo.

Maisku: Sitten se työkalu on muokannut ja poistanut ja toistanut jotain sanoja ja lauseita sieltä.

Johanna: Niin niin.

Maisku: Niitten kautta on sitten syntynyt runoutta. Se on tässä mukana. Se on tosi hienoa. Vaikka ne runot on vähän välillä käsittämättömiäkin ja ne lauserakenteet hajoaa, jotenkin siitä tulee tosi voimakas tunnelma ja joku semmoinen surun tunnelma niistä runoista silti.

Johanna: Joo.

Maisku: Se oli tosi hieno. Tämä kirjahan oli tänä vuonna siinä Tanssiva karhu -palkintoehdokkaana.

Johanna: Joo.

Maisku: Siitä mä varmaan sen bongasinkin ja päätin, että nyt tutustun.

Johanna: Joo. Noi on kyllä kivoja noi kilpailut, kun ne saa vähän runoja esille.

Maisku: Nimenomaan, kyllä.

Johanna: Oltaisiinko me valmiita sitten?

Maisku: Joo. Olipa ihana puhua runoudesta.

[tunnusmusiikki alkaa soida taustalla]

Johanna: Niin oli. Mä ihan virkistyin tästä.

Maisku: Kyllä [naureskelevat].

Johanna: Joo, ei meillä varmaan muuta kuin, että hei ihmiset, lukekaa runoja [nauraa].

Maisku: Juuri näin. Ne tekee hyvää.

Johanna: Joo. Moi moi.

Maisku: Moikka.

[tunnusmusiikki vaimenee]

Linkki takaisin jakson valintaan 

Jakso 68. Fanikulttuuri

[tunnusmusiikki]

Saimi: Tervetuloa kuuntelemaan Lahden kirjaston Ääniä kirjastosta -podcastia. Tänään juttelemassa ovat Saimi...

Angelika: ...ja Angelika. Tällä viikolla meidän teema on fanikulttuurit ja fandomit.

Saimi: Joo, niistä tällä kertaa. Tietynlainen fanikulttuuri, jos käytetään tässä podcastissa sana fandom, sehän ei ole mikään uusi asia.

Angelika: Ei todellakaan. Nyt mennään kauas, kauas historiaan aina 1400-luvulle, kun kirjapaino keksittiin. Eli heti kun ihmisillä oli mahdollisuus levittää laajalle jotain, ettei ollut, että vain yksi tai kaksi ihmistä pääsi lukemaan, siitä asti on ihmiset enemmän tai vähemmän fanittaneet eri asioita.

Saimi: Tämä fandom-termihän tulee itse asiassa sanoista fan eli fani ja kindom eli kuningaskunta, eli sehän on löyhä ryhmä tai ryhmittymä ihmisiä, jotka pitää jostain asiasta. Yleensä jostain populaarikulttuurin...

Angelika: Joo.

Saimi: ...asiasta tai ilmiöstä niin kuin yhtye, elokuva, kirjasarja, ja nämä kiinnostuneet ihmiset on sitten enemmän tai vähemmän löyhästi ryhmittynyt tähän ympärille.

Angelika: Joo. Ne on tosiaankin usein epävirallisia, vaikka tosin on myös virallisiakin klubeja tai yhdistyksiä olemassa, mutta varmaan keskitytään enemmän näihin epävirallisiin, pelkkää fanien tuottamaa faneille.

Saimi: Joo ja tavallaan faniuden eri osa-alueet on mukana tässä fandomissa. On erilaisia tapahtumia, on oheistuotteita, fanitaidetta.  Kaikissa fandomeissa on vähän omanlaisensa kulttuuri. Monesti on kanssa omia termejä, mitkä ei avaudu välttämättä ollenkaan ulkopuolisille.

Angelika: Niin.

Saimi: Siinä tulee vähän oma maailmansa. Niin kuin sanottiin, fanikulttuurit ei ole uusi asia.  Jotkut scifi-fanithan on pitänyt klubeja ja julkaissut fanitaidetta ja fanifiktiota omakustannelehdissään jo esimerkiksi 30-luvulta lähtien.

Angelika: Niin on. Ne on kanssa niitä ensimmäisiä. Sitten tosiaankin 60-luvulla Star Trek kun alkoi, varsinkin nämä naispuoliset fanit käynnisti tämän, mitä nykyinen fanitoiminta on oikeastaan. Se lepää siellä scifin harteilla tämä nykyinen fanittaminen.

Saimi: Kyllä. Jos miettii sitä, kuinka hienoa omatoimisuutta, että on tehty omakustannelehtiä, mitä on sitten postitse lähetelty...

Angelika: Joo.

Saimi: ..jostain ympäri maailmaa. Nykyään taas ne mahdollisuudet on paljon laajemmat, koska on niin helppoa levittää näitä juttuja.

Angelika: Joo. On vaikea kuvitellakaan, mitä ihmiset on tehnyt ennen internettiä, kun se tosiaankin on ollut niitä postitus... että ihan käsin on tehty kaikki ja sitten ne on lähetetty ihmisille. Nykyään vain voi avata minkä tahansa laitteen, jossa on netti ja plang kaikki on sun ulottuvilla. Kyllä itsekin muistelee silloin vielä, kun ei ollut näitä striimauspalveluita paljon, silloin kun aloin itse katsoa animea, niitä ehkä katsottiin Youtubesta ja laittomilta sivustoilta [nauraa].

Saimi: Niin joku parin minuutin pätkä jostain sieltä täältä.

Angelika: Joo [nauraa], juuri niin.

Saimi: Ehkä jos mietitään jotain kirjastoa, helposti ajatellaan, että täällä on vain jotain niitä virallisia teoksia, ja fanikulttuuri, fanitaide, fandom...

Angelika: Joo.

Saimi: ...on jotain, mikä on ulkopuolella, mutta ei se raja ole ihan niin selkeä. Monet tämmöiset ”oikeat kirjailijat” on kanssa kirjoittanut vaikka fanifiktiota tai he yhä kirjoittavat. Sehän on nimittäin tosi hyvä tapa harjoitella kirjoittamista. Esimerkiksi young adult eli nuortenkirjailija Cassandra Clare tai E. L. James, joka on monelle tuttu...

Angelika: [naurahtelee] Tuttu, joo.

Saimi: ...halusi tai ei. Jopa Brontën sisaruksethan kirjoitti tekstiä, mitä nykyajan standardeilla voitaisiin pitää fanifiktiona. Siinä seikkaili hahmoja muista fiktiivisistä teoksista ja myös henkilöitä todellisesta maailmasta.

Angelika: Aika jännää. Julkaisiko ne niitä ihan niiden muiden teosten ohella vai?

Saimi: Musta tuntuu, että ne ei ehkä julkaissut niitä virallisesti, mutta ne oli jonain omina muistiinpanoinaan niiden sisarusten väleillä.

Angelika: No niin.

Saimi: Sehän on kanssa aika hauska käänne, mitä voi käydä, että on tämmöinen Andy Weir -niminen kirjailija, joka on tunnettu scifi-romaanista Yksin Marsissa. Hänhän on kirjoittanut fanifiktiota Ready Player One -romaanista, mikä on Ernest Clinen tekemä romaani.

Angelika: Joo.

Saimi: Cline piti hänen tekstistään niin paljon, että lisäsi sen tarinan romaanin erikoispainokseen.

Angelika: Okei.

Saimi: Joten Andy Weirin fanifiktiotarina muuttui siis kaanoniin kuuluvaksi, eli käytännössä se on kirjailijan siunauksella osa sitä virallista Ready Player One -maailmaa.

Angelika: Se on taas tosi mielenkiintoista ja ihanaa, että kirjailija ottaa sen osaksi sitä, kunhan se on tarpeeksi mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Samahan oli sarjakuvissa, että Marvel ja mun mielestä DC:kin teki silleen siinä alkuajoissa, että ne antoi lukijoiden kirjoittaa kanssa tarinoita, ja joskus niitä otettiin ihan näihin virallisiin sarjakuviin mukaan. Niilläkin oli tällaisia kilpailuja niin sanotusti, ja parhaimmat tarinat pääsi niihin oikeisiin sarjakuviin.

Saimi: Toi on kyllä tosi hieno ja hyvä keino tuoda faneja mukaan siihen maailmaan. Sehän lisää vain sitä kiinnostusta sitä sarjaa kohtaan.

Angelika: Totta kai.

Saimi: Sitten taas mitä enemmän ihmiset fanittaa jotain sarjaa tai elokuvaa tai mitä lie, sehän vain lisää sitä hypetystä ja kiinnostusta sen yllä.

Angelika: Niin, kun tulee vielä enemmän se tunne, että sä pääset vaikuttamaan siihen, ja siitä tulee teidän yhteinen juttu vielä enemmän, koska voidaan sanoa, että hei tämä ja tämä tyyppi teki siihen tällaisen lisäyksen, ja se on nyt oikeasti sitä kaanonia.

Saimi: Se on ihan mielenkiintoista ehkä nähdä tulevaisuudessa, että haluaako ihmiset vieläkin syvemmälle päästä ikään kuin mukaan siihen asiaan, mitä ne fanittaa. Esimerkiksi mä olen enemmän tottunut, siihen että, vaikka mä seurailen erilaisia fandomeita, mä vähän sivusta ehkä niitä seuraan.

Angelika: Sama.

Saimi: Mä en itse luo, mutta kun miettii vaikka nykyään tätä Youtube-kulttuuria, missä nimenomaan siksi idoliksi voi nousta joku ihan perus tavistyyppi.

Angelika: Niinpä.

Saimi: Mutta kun sä seuraat, kun hän kertoo monta kertaa viikossa elämästään, sä olet niin läsnä siinä (kun jostain) monimiljoonayrityksen juttuja.

Angelika: Niin.

Saimi: Tuleeko se vielä jotenkin intensiivisemmäksi se fanikulttuuri vai?

Angelika: Kyllä se varmaan tulee. Mä luulen kanssa, että just tämä fanien vaikuttaminen tulee entistä enemmän läsnä olevaksi näihin. Miettii nyt esimerkiksi tämä Walking Dead -tv-sarja. Siinähän haluttiin poistaa tämä yksi... Mä en ole itse tätä katsonut. Mä olen lukenut vain niitä sarjakuvia, ja se ei ole sarjakuvissa. Onko se Daryl se, jolla on semmoinen...

Saimi: Joo. Mäkään en ole katsonut sitä sarjaa. Mä olen kanssa lukenut niitä sarjakuvia, mutta joo.

Angelika: Joo.  Sehän haluttiin poistaa, mutta se on niin suuri fanisuosikki, että tämä hahmo jäi siihen sarjaan, vaikka kirjoittajat halusi poistaa sen, koska fanit vain oli niin ihastuneita tähän, että ei voitu poistaa.

Saimi: Joo, ja siitä on aika isojakin juttuja, nyt kun tässä sanoit tuon, viime ajoilta ihan siis. Jostain elokuvasta on tullut traileri, mutta sitten se reaktio on ollut niin negatiivinen, että se koko homma on mennyt uusiksi.

Angelika: Joo.

Saimi: Jotenkin fanien vaikutusvalta on aika iso monessa.

Angelika: Se on. Se on kanssa vähän kaksiteräinen miekka, että onko se hyvä asia vai onko se huono asia. Omalla tavallaan fanina se vaikuttaa tosi jännältä ja kivalta, ja just vielä enemmän saa meidät yhteen faneina, mutta toisaalta se mun mielestä vähän ehkä näiden tekijöiden käsiä sitoo omalla tavallaan.

Saimi: Kyllä.

Angelika: Esimerkiksi Supernaturalin suurena ystävänä, siihen vaikutti tosi paljon kanssa fanit, miten se tarina eteni ja mitä siinä kävi. Esimerkiksi joskus katsoin, tästä nyt on aikaa, mutta kuitenkin osasyy, miksi siitä niin paljon naishahmoja lähti pois, ne sanoi, että varsinkin naisfanit oli niin [naurahtaa] mustasukkaisia niistä...

Saimi: Voi ei.

Angelika: ...pääosan esittäjistä, että niitä poistettiin. Se taas on tosi huono, koska oli yllättävän hyviä naishahmoja tässä sarjassa.

Saimi: Sitä ei ehkä tule ajatelleeksi siinä hetken mielijohteessa, että äh mä en tykkää tuosta hahmosta, mä haluisin, että nämä mun suosikit saisi enemmän tilaa. Mutta pitkällä aikavälillä olisi hyvä, että niillä sarjan luojilla olisi selkeä visio ja ohjakset käsissään, että ei tulisi tosi tasapaksu tai yhdenlainen niistä jutuista.

Angelika: Niinpä. Varsinkin just tämä, kun monilla on, että jos se suosikkihahmo kuolee, se halutaan palauttaa elämään. Tämä on tosi monissa varsinkin nuorille suunnatuissa. No Supernatural taas, mutta monissa muissakin varsinkin nuorille suunnatuissa sarjoissa kukaan ei oikeasti kuole, mikä on todella tyhmää ja aika huonoa kirjoittamista ja liikaa sitä fanipalvelua mun mielestä siinä vaiheessa, että viedään matto alta, että tässä oli tämmöinen hieno ja lopullinen ja seuraavalla viikolla ”moi, olen täällä taas”.

Saimi: Joo, mä olen ihan samaa mieltä, että se merkitys täysin katoaa, koska siitä on tullut yleinen juonikeino.

Angelika: Niin.

Saimi: Mä en ole mikään Marvel-elokuvien suurin fani, mutta niissähän on aina just tätä, että joka toinen hahmo kuolee, mutta sitten ne tulee taas hetken päästä takaisin henkiin keinolla tai toisella. Se menettää täysin sen kaiken iskevyytensä.

Angelika: Niinpä.

Saimi: Mikä sua kiehtoo sitten näissä fandomeissa ja tässä fanikulttuurissa?

Angelika: Mua fanikulttuurissa varsinkin... Mä luen tosi paljon fanifiktiota, ehkä eniten just fanifiktiota. Mäkään en hirveästi osallistu. Mä en ole hirveästi kirjoitellut sitä. Mua ennen kaikkea kiehtoo, kun monesti tuntuu, että ne, jotka esimerkiksi nyt vaikka kirjoittaa jotain, voi olla, että jollain ulkopuolisella vaikka jollain fanilla, on niin erilainen ja ehkä mielenkiintoisempikin ajatus siitä kirjasta tai tietyistä hahmoista. Mua kiinnostaa se tosi paljon. Esimerkiksi Harry Potterit. Musta tuntuu, että siellä on osa fanifiktiota, joka on melkeinpä parempaa kuin ne itse kirjat, vaikka ne onkin suuri suosikki ja ne on ihania kirjoja mun mielestä, mutta esimerkiksi Kirottu Lapsi... Olen lukenut fanifiktiota, jossa on paljon enemmän järkeä kuin [naurahtelevat] tässä virallisessa näytelmässä. Se oli kamalaa [naurahtaa]. Ja just tosiaankin se, että tuntuu, että siellä on just nämä ihmiset, jotka ymmärtää, miksi mä tykkään tästä näin, ettei tarvi selitellä tai hävetä, että mä nyt tykkään tästä näin. Se on se, mikä mua kiehtoo fandomeissa.

Saimi: Siinä on varmaan se yhteisöllisyys, mikä monia kiehtoo.

Angelika: Kyllä, luulen näin.

Saimi: Vaikka ne olisi ihan eri kolkista maapalloa ihmisiä, mutta joku siinä kiehtoo ja pääsee syvemmälle siihen juttuun, mitä fanitat kuin jossain kahvipöydässä työpaikalla...

Angelika: Joo.

Saimi: ...ja ehkä joku yksi kollega on vähän niin kuin katsonut tai lukenut tuota juttua, mutta ei ole samalla tavalla. Se, mikä mua itseä kiinnostaa, on just se pohjaton luovuus, mikä niissä fanikulttuureissa on.

Angelika: Joo.

Saimi: Yksi toinen syy kanssa, miksi mä kanssa luen paljon fanifiktiota. Sä pääset nopeammin sisälle siihen tarinaan, kun ei tarvitse tehdä sitä pitkää pohjustusta kuin originaaleissa tarinoissa.

Angelika: Joo.

Saimi: Eli joskus se voi olla sellainen, jos on kiireinen vaihe vaikka elämässä, ja sä haluat vaikka lukea jotain, mutta siihen on vain tietty määrä aikaa käytettävissä.

Angelika: Niinpä.

Saimi: Fanifiktio on silleen kyllä kätevä. Sä saat syvemmän tarinan ilman yhtä pitkää pohjustusta.

Angelika: Joo.

Saimi: Tietysti kanssa hauska mahdollisuus, mikä on olemassa, on sen virallisen tarinan hylkääminen. Jos vaikka kirjasarja tai tv-sarja kehittyy epätoivotulla tavalla tai loppuu jossain vaiheessa, siellä fanien maailmassa se elää aina vain.  

Angelika: Se elää [naurahtaa]. Se jatkuu jatkumistaan.

Saimi: Se on kanssa tosi hieno piirre se kuluttamisen ja tuottamisen välinen ero ei ole suuri, vaan just näissä yhteisöissä se on sitä kumpaakin.

Angelika: Niinpä.

Saimi: Sä luet ja katsot ja piirrät itse ja katsot, mitä muut on tehneet. Jotenkin se ei ole niin yksisuuntaista.

Angelika: Ei ole, ja just tosiaankin siinä on niin helppo olla yhteydessä ja kosketuksissa niihin muihin, kun melkein kaikissa näissä, missä voi kirjoittaa fanifiktiota, siellähän on aina mahdollisuus kommentoida.

Saimi: Kyllä.

Angelika: Ja yleensäkin ne, jotka kirjoittaa myös vastaa tosi nopeasti niihin. Tulee kanssa sitä yhteisöllisyyttä ja just sitä hyvää mieltä, kun sä pystyt kommunikoimaan näiden muiden fanien kanssa.

Saimi: Niitä on joitakin tärkeitä sivustoja verkossa, mitkä kerää esimerkiksi fanifiktiota yhteen. Archive of Our Own on ei-kaupallinen sivusto faneille. Sen lisäksi, että se todella tärkeä ja keskeinen rooli, eli just näiden töiden arkistointi, että ne ei ole vain hajanaisilla sivuilla verkossa, vaan ne on yhdessä paikassa, on hirveän tärkeätä, että he puolustaa teosten laillisuutta ja yhteiskunnallista arvoa. Hehän itse asiassa vuonna 2019 voitti tärkeän scifi-alan Hugo-palkinnon. Se oli hieno tunnustus tästä tärkeästä työstä.

Angelika: Joo ja tosiaankin monetkaan varsinkaan nuoremmat ei ehkä muista niitä aikoja, kun fanifiktio oli kyllä aika lapsenkengissä, ja ihmisiä haastettiin oikeuteen. Muun muassa Anne Rice on haastanut oikeuteen ihmisiä, jotka on kirjoittanut fanifiktiota näistä Vampyyrikronikoista. Siksi silloin kun itsekin aloin lukemaan, siellä oli aina hirveän isolla, että minä en omista Harry Potteria.

Saimi: Kyllä.

Angelika: Se on Rowlingin omaisuutta. Minä vain kirjoitan fanifiktiota, mistä en saa mitään rahaa. Nykyäänhän sitä ei enää näe.

Saimi: Niin ja tämä taistelu on jatkuva näiden tekijänoikeuksien kanssa, että miten turvataan tekijöiden oikeudet ja että ihmiset voivat tuottaa fanikontenttia sen pohjalta. Se on hyvä, että myös organisaatiot niin kuin vaikka Archive of Our Own tekevät myös sitä puolta, mikä ei ole ehkä niin kauhean glamoröösi puoli, vaan käytännöllinen juttu.

Angelika: Joo, se on kyllä. Sitten kun miettii, että länsimaissahan tämä on hirveän erilaista. Esimerkiksi Japanissa näiden fanisarjakuvien tekeminenhän on tosi iso homma, ja se on kuitenkin hyväksyttyä, ja siihen kannustetaan.

Saimi: Joo ja just se, miten tekijänoikeusasioihin suhtaudutaan eri maissa. Mun ymmärryksen mukaan Japanissa sitä katsotaan just vähän läpi sormien just sen takia, koska se on vain yksi keino promota sitä sarjaa ja luoda sitä kiinnostusta siihen ympärille.

Angelika: Totta, joo. Se on kyllä tosi mielenkiintoinen ote tähän kanssa.

Saimi: Joo. Fandomeissa on paljon kaikkia todella kiehtovia puolia ja positiivisia puolia, mutta tietysti sielläkin on niitä negatiivisia lieveilmiöitä.

Angelika: Joo.

Saimi: Itseä on viime aikoina pistänyt silmään, että monesti varsinkin tuolla Yhdysvaltain puolella on semmoinen ihmeellinen konservatismi ja puritanismi hyvin nuorten ihmisten keskuudessa noussut.

Angelika: Joo. Se on kanssa tosi outoa, kun seuraan cosplayaajia varsinkin TikTokissa ja muuallakin, siellä on just noussut tosi paljon tapetille tämä, että tietyn näköiset ihmiset ei saa cosplayata tiettyjä hahmoja. Monikin cosplayaaja, mitä mä olen seurannut, on sanonut, että he nyt luopuu tästä kokonaan, koska siitä yhteisöstä on tullut niin myrkyllinen. Se on aika jännä ajatus näilläkin, ja just se on todellakin aika paljon Yhdysvalloista lähtöisin olevaa. Siellä on kipakoita mielipiteitä.

Saimi: Niin ja se voi olla, että just alun perin vaikka jonkunlainen ihan legitiimi kritiikki tai keskustelun aloitus jostain aihepiiristä...

Angelika: Joo.

Saimi: ...jotenkin siellä vaikka nuorten ihmisten keskuudessa saattaa jollain tavalla vähän kärjistyä. Se alkuperäinen idea siitä katoaa, ja siitä tulee vai sormen osoittelua.

Angelika: Niin tulee.

Saimi: Se on tietysti tämä, mitä voi verkossa helposti tapahtua, kun ei näe toisia ihmisiä.  

Angelika: Niin, se on helppo ajatella, että ei siellä ruudun takana olekaan toinen ihminen.

Saimi: Kyllä, mutta kaikesta tästä huolimatta hyvin hienoja yhteisöjä.

Angelika: On.

Saimi: Pääasiallisesti olen itse kokenut kyllä tosi positiivisena kaiken...

Angelika: Totta, sama.

Saimi: ...fandomit, missä olen jollain tavalla ollut vähän sivustaseuraajana.

Angelika: Joo.

Saimi: Mutta mua kiinnostaa, mikä oli eka fandom, mihin sä aikoinaan oikein innostuit [Angelika nauraa] enemmänkin.

Angelika: Hetkinen, tästä on tosi kauan aikaa. Me saatiin eka tietokone, kun mä olin 14. Se oli 2003 [naurahtaa]. Mä en oikein edes osannut käyttää nettiä kauhean hyvin, mutta mä eksyin fanifiktiosivuille kuitenkin. Siellä oli tosi vanhasta mangasta, siitä on myös animekin, tämmöinen kuin Weiß Kreuz. Se on saksaa Valkoinen risti. Mä en osaa enää lausua sitä. Mulla oli ihan hirvittävä päähänpinttymä siitä, vaikka mä en ollut nähnyt yhtään jaksoa siitä animesta saati lukenut yhtään mitään siitä mangasta. Mä olin lukenut vain fanifiktiota, mutta hoo, se oli kyllä sellainen kaninkolo [nauraa], josta ei noin vain päästykään ylös. Se oli se mun eka. Edelleenkin muistelen lämmöllä [nauraa] näitä Weiß Kreuz -hetkiä. Se oli ihan hirveä... tai no hirveä ja hirveä, mutta se oli tehty pelkästään mainostamaan poikabändiä.

Saimi: Aa [nauraa].

Angelika: Joo, ja ne oli joukko nättipoikia, jotka oli päivisin kukkakauppiaita ja öisin salamurhaajia.

Saimi: [nauraa] Ihana tarina.

Angelika: Kyllä. Se oli kyllä loistava. Entä sulla? Mikä sun eka fandom oli?

Saimi: Mähän vasta ihan aikuisiällä ajauduin tähän maailmaan. Se oli Buffy.

Angelika: Oo!

Saimi: Buffy, vampyyrintappaja aina ja ikuisesti. Mä jonkun tuhannennen kerran katsoin niitä uudestaan. Sitten mä olin, että mä vain haluan tietää lisää. Mä sitten hain jotain verkosta, olisiko jotain, että tuottajat tai käsikirjoittajat kertoisi jotain vähän sellaista vaikka, mikä on jäänyt sarjan ulkopuolelle. Jotenkin sitten eksyin fanisivustoille. Siitä lähtien se on ollut menoa. Buffy, ai että, hieno sarja.

Angelika: Aijaijai, se on kyllä helmi tv-sarjojen joukossa.

Saimi: On. Kiitos Spike ja Angel, joiden historia kiinnosti minua tarpeeksi paljon [nauravat].

Angelika: Oi ei.

Saimi: Minkälaisesta jutusta sä olet nyt kiinnostunut? Mikä on sun ykkösfanituskohde tällä hetkellä?

Angelika: Tällä hetkellä mulle on nämä Leigh Bardugon kirjat, ja kyllä minun piti katsoa Youtubesta, kuinka Bardugon nimi lausutaan. Ei noin, mutta kuitenkin. Eli nämä Grishaversumi-sarjat. (Ne on) kokonaan kolme ilmestynyt suomeksi: Varjo ja riipus, Saarto ja myrsky ja Tuho ja roihu.  Näistähän on myös Netflix-sarja Shadow and Bone, joka on yllättävän hyvä, koska Netflixillä on ollut vähän vaihteleva tämä taso näiden sarjojen suhteen. Tämä on se, mikä nyt on ehkä mun mielestä yhtiä parhaimpia YA-kirjoja tällä hetkellä. Ei siitä sen enempää. Entäs mikä sun suosikki tällä hetkellä?

Saimi: Mä en yleensä hirveästi lue mangaa tai kato animea. Mulla on aina se, että jos mä innostun jostain jutusta, mulla on ehkä parisenkin vuotta, että joku asia on ykkösenä ja jotain muita fandomeja on vähän siinä sivussa, mutta joku on se ykköskiinnostuksenkohde. Nyt mulla on viime vuodesta lähtien ollut tämä Kōhei Horikoshin mangasarja My Hero Academia, mikä on todella suosittu tällä hetkellä. Niin kuin monesta mangasarjasta, siitä on myös animejulkaistu. Se sijoittuu maailmaan, jossa suurimmalla osalla on supervoimia eli oikkuja, ja sankarit on ihailtuja, poliisin kanssa yhteistyötä tekeviä, voisi sanoa, rikoksen torjujia. Sen tarinan päähenkilö on Midoriyaa Izuku, ja hän on oikuton, mutta kova supersankarifani, ja hänen lapsuuden ystävänsä Bakugo Katsuki on yksi hänen kiusaajistaan. Heidän monimutkainen ystävyytensä ja kilpailuasetelmansa on tämän sarjan keskiössä. Kumpikin pojista ihailee maailman mahtavinta sankari All Mightia. Itse asiassa siinä sarjassa All Might ottaa Izukun oppipojakseen ja jakaa voimansa hänen kanssaan. Se on periaatteessa aika perinteinen supersankaritarina. Se on hyvin viihteellinen, mutta siinä on tarpeeksi sellaisia pieniä juttuja, jotka tekee siitä kiinnostavan. Lievää kritiikkiä ja sellaista, kun tämmöinen yhteiskuntahan olisi täysin sekopäinen, jos mietitään.

Angelika: Niin.

Saimi: Jos suurimmalla osalla ihmisistä on jotain supervoimia, sitten on ne 20 prosenttia, joilla ei ole, sehän olisi täysin... Mieti, miten sitä vähemmistöä kohdeltaisiin.

Angelika: Erittäin hyvin ja ymmärtäväisesti.

Saimi: Kyllä [naurahtaa]. Vaikka tämä on hyvin viihteellinen sarja, siinä on kuitenkin tarpeeksi kiinnostavia juttuja ja pieniä yksityiskohtia, mitkä tekee siitä mielenkiintoisen. Siinä on iso hahmogalleria, ja ne on monia kiinnostavia tapauksia. Tätä on saatavilla tosiaan meidän kirjastosta. On niitä englanninkielisiä käännöksiä ja on myös suomennettuja jonkun verran.

Angelika: Itse asiassa kaikki, mitkä on nyt ilmestynyt suomeksi, löytyy myös täältä meidän kirjastosta.

Saimi: Joo.

Angelika: Itsekin olen tutustunut tähän. Tämä on kanssa yksi mun lemppari [naurahtaa].

Saimi: Joo.

Angelika: Niin kuin sanoit, siinä on just näitä erikoisuuksia, mitkä tekee siitä mielenkiintoisen. Mun mielestä just varsinkin tämä hahmo, tämä Midoriyaa, kun se ei ole niin perinteinen tämmöisen poikain mangan päähahmo, vaan se on lievästi pakkomielteinen, herkästi itkevä.

Saimi: Joo.

Angelika: Se tosi paljon poikkeaa näistä reippaista poikahahmoista, mitkä yleensä on ollut näitten shōnen-mangojen päähenkilöitä. Se oli, mikä mussa ainakin viehätti tosi paljon tässä sarjassa.

Saimi: Joo, nyt kun sanot ton, toi on ihan totta, että siinä on just tarpeeksi semmoista pientä eriäväisyyttä suurimpaan osaan. Se tekee kiinnostavan, ja tietysti just näiden ystävysten Izukun ja Bakugon välinen ystävyys ja vihasuhde.

Angelika: Niin.

Saimi: Se on jotenkin niin intensiivinen.

Angelika: Se on tosi, ja heti tulee mieleen tämä yksi näitä suosittuja Naruto, olisiko se vähän niin kuin Naruton ja Sasuken välinen, mutta ei kuitenkaan, koska se mun mielestä vaikuttaa oikeammalta, koska se on tosi monimutkainen ja siinä on niin paljon sitä kerrosta siinä niiden suhteessa.

Saimi: Niin, jos toinen kiusaa toista lapsena ja sitten no hetkinen, ruvetaanpa korjaamaan tätä ystävyyden tai kumppanuuden, näiden supervoimien käytön suhteen siihen suuntaan. Ei se ole ihan yksinkertainen asia.

Angelika: Ei ole.

Saimi: Niin kuin sanoin, tämä on ehkä ensimmäinen manga, mihin olen ruvennut vähän niin kuin syvemmälti tutustumaan ja fanittamaan. Onko sulla yleensä jotain tiettyjä genrejä tai vaikka noita YA-kirjoja, mihin sä yleensä innostut?

Angelika: Joo, mullahan genreistä on varsinkin YA:sta, kun se on se, mitä mä yleensä luen, se on melkein aina ollut fantasia ja kauhu. Ne on ne. Mangaa mä yleensä luen. Siinä mulla ei kanssa muuta, kunhan se on fantasiaa tai kauhua, ehkä vähän scifiä. Mutta olen ehkä enemmän lukenut just tätä shōnen-mangaa kuitenkin, koska syy [nauraa]. Ei siinä varmaan mitään sen erikoisempia syitä ole. Paitsi, että mä tykkään reippaasta menosta ja siitä, että ystävyys voittaa kaikki [naurahtaa] mahdolliset esteet.

Saimi: Mulla on kyllä todella satunnaista, mikä mulla milloinkin iskee. Tätä ennen, mikä oli se mun ykkösfanituskohde, yhä olen kiinnostunut, mutta jotenkin ei ole ihan niin suuresti tapetilla, Stanger Things -sarja.

Angelika: Joo.

Saimi: Eli siis ihan laidasta laitaan, ja yleensä se, miten niihin päätyy on se, että kun seuraa vaikka erilaisia kirjoittajia ja taiteilijoita, joku rupeaa vähän tutustumaan uuteen fandomiin, ja sitten itsekin sitä rupeaa seuraamaan. Sitten jossain vaiheessa ajautuu vähän syvemmältikin.

Angelika: Joo, siellä on syviä vesiä, joissa voi uida.

Saimi: Kyllä.

Angelika: Osahan ei kuole koskaan.

Saimi: Ei.

Angelika: Aina ja ikuisesti palaan Taru sormusten herraan, niihin leffoihin ja kirjoihin. Niitä kirjoja mä olen alkanut lukea joskus 10–11-vuotiaana tai luin ne silloin ekan kerran ja kuitenkin palaan niihin kolmekymppisenä uudestaan ja uudestaan.

Saimi: Joo, mullakaan ei varmaan mikään ole kokonaan haihtunut pois.

Angelika: Ei.

Saimi: Ne on vähän semmoisessa horrostilassa osa...

Angelika: Joo.

Saimi: ...mutta jos sieltä joku hyvä Buffy-juttu tulisi taas, se olisi taas menoa.

Angelika: Se olisi taas menoa [naurahtelevat].

Saimi: Kyllä, Buffy aina.

Angelika: Aina.

Saimi: On puhuttu yleisesti ottaen nyt näistä fanikulttuureista ja fandomeista, ja meillähän on ensi viikolla tulossa fanikulttuuritapahtumaviikko.

Angelika: Niin on.

Saimi: Eli 25.–30. lokakuuta meillä on tiistaista perjantaihin erilaisia tapahtumia tämän laajan käsitteen fanikulttuurin alta. Meillä on aiheista esimerkiksi k-pop, fanifiktio, taide. Meillä on...

Angelika: ...Soturikissoja.

Saimi: ...Soturikissoja. Meillä on haastattelussa tubettaja Jennysvoices ja sarjakuvataiteilija Sophie Labelle. [tunnusmusiikki alkaa soida taustalla] Kannattaa ehdottomasti tulla katsomaan meidän tapahtumia ja tutustua verkkosivuilta ohjelmaan.

Angelika: Totta. Nähdään fandom-viikolla.

Saimi: Moikka.

Angelika: Moi moi.

Linkki takaisin jakson valintaan 

Jakso 67. Ympäristöteemaisia kirjoja

[tunnusmusiikki]

Johanna: Tervetuloa kuuntelemaan jälleen Ääniä kirjastosta -podcastia. Täällä on tänään äänessä kirjastonhoitajat Johanna Mattila ja Maisku Myllymäki. Meillä on aiheena ympäristöteemaiset kirjat Lahden seudun ympäristöviikon sekä ympäristöpääkaupungin kunniaksi. Pidemmittä puheitta, eiköhän me lähdetä vinkkien pariin, ja Maisku kertoo meille ensimmäisen.

Maisku: Joo. Mä luin keväällä ihan mielettömän hienon kirjan, josta mä nyt aion kertoa eli Richard Powersin Ikipuut. Se ilmestyi suomeksi tämän vuoden keväällä eli 2021 Sari Karhulahden suomentamana. Se on ollut aika paljonkin esillä, ja edelleen siihen taitaa olla vähän varausjonoa täällä Lastu-kirjastoissakin.

Johanna: Kyllä taitaa olla.

Maisku: Joo, mutta mä otin aikaa ja päätin, että tämän mä haluan lukea, vaikka se on eeppinen paksu romaani. Reilusti yli 600 sivua todella vahvaa tarinallista kerrontaa, johon oli ihana upota. Mä ehkä aika harvoin luen noin paksuja ja nimenomaan tarinallisia, joissa kulkee monta sukupolveakin ja semmoisia tosi eeppisiä kirjoja, mutta tähän oli ihan mieletöntä upota. Tämä kirja on syväluotaus ihmisen luontosuhteeseen ja erityisesti puihin. Se on kunnian- ja rakkaudenosoitus puille, ja siinä ihmetellään, miten upeita ja käsittämättömiä puut voivat olla. Powers nostaa esiin muun muassa puiden sosiaalisuuden ja älykkyyden ja sen, miten ne on esimerkiksi juurten välityksellä yhteydessä toisiinsa ja kommunikoivat keskenään. Tämä Ikipuut muistuttaa, että puilla olisi meille paljonkin kerrottavaa, jos me vain kuuntelisimme. Tässä on paljon maagisia luontokuvauksia, missä kuljetaan Yhdysvaltojen ikimetsissä. Lukija jotenkin tuntee, että olisi siellä metsissä näiden henkilöiden kanssa. Tässä kirjassa kuvataan tosiaan välillä moniakin sukupolvia, mutta se ihmisen elämä kuvataan silleen, että se on tosi lyhyt. Voidaan jollain vaikka yhdellä virkkeellä kertoa yhden ihmisen elämä, ja toisaalta kuvataan sitä, miten puut on todella pitkäikäisiä. Siinä on yksi upea lause, jossa sanotaan, että tammi kasvaa 300 vuotta, kestää 300 vuotta ja kuolee 300 vuotta, eli Powers osoittaa sen, miten pieni ihminen on puiden rinnalla. Se on musta jotenkin tosi upea, miten se tekee sen kerronnallisin keinoin, että miten se ihmisen elämä on tosi lyhyt ja yhdellä virkkeellä kuvattava. Tämä kirja rakentuu silleen, että tässä on ensin yhdeksän erillistä tarinaa, joissa kerrotaan eri henkilöistä tai eri suvuista, ja sen jälkeen niiden henkilöiden elämät alkaa jotenkin punoutua yhteen ja toisaalta haarautua, eli siinä rakenteessakin on jotain puumaista. Tämä kirja on ehdottomasti kirja moraalista ja siitä, mikä on oikein ja väärin. Powers kysyy muun muassa, miksi puiden puolustaminen on rikollista. Siinä on aika pitkäkin kohtaus, missä on aktivisteja, jotka sitoo itsensä kiinni kaatouhan alla oleviin puihin, ja heidät lopulta pidätetään. Sitten lukija siinä joutuu pohtimaan, että kumpi siinä oikeasti on oikeassa tai kumpi tekee oikein ja kumpi väärin. Tämä kirja on ihan valtava paketti. Mä voisin varmaan puhua tästä koko päivän. Tämä on semmoinen, että kun mä tämän keväällä luin, mä olen kesän aikana puhunut tästä niin monen ihmisen kanssa. Tästä tulee aina mulle joku mieleen ja sitten mä haluan jakaa... jää pyörimään päähän tämän kirjan ne kohtaukset ja ehkä se isompikin sanoa, mikä tässä kirjassa on. Toki moni muukin kaunokirjallinen teos, mutta tästä erityisesti mulle tuli semmoinen olo, että jos pelkkä fakta ei tehoa tai riitä ihmisen ajatteluun tai haluun toimia vaikka nyt ympäristön puolesta, niin hyvä kaunokirjallinen tarina ehkä voi muuttaa ihmisen ajatuksia niin, että ehkä alkaa toimiakin asioiden puolesta.

Johanna: Toivotaan ainakin näin.

Maisku: Eli suosittelen kaikille Richard Powersin Ikipuita, vaikka tämä on semmoinen, että tähän on pakko vähän varata aikaa. Tätä ei lue ihan illassa eikä kahdessa, mutta se on kyllä sen vaivan väärti.

Johanna: Joo, mullahan on kesken tämä kirja vielä ollut [naurahtaa], mutta mä toivon, kun vähän varausjono laantuu, mä pääsen jatkamaan rauhassa sitä eteenpäin, kun se ei se kaksi viikkoa taida riittää kyllä mulle [naurahtaa].

Maisku: Joo, siinä kyllä piti itsekin jättää kaikki muu sivuun ja vain keskittyä tähän.

Johanna: Joo, se vaatii varmasti sen.

Maisku: Mitäs sulla on siellä?

Johanna: Mulla on tosi ohut kirja [nauraa]...

Maisku: Ihanaa.

Johanna: ...vastapainoksi. Elikkä nyt anteeksi ranskani, mutta Jean Ginon Mies joka istutti puita. Tämä on 50-luvulla ilmestynyt ensimmäisen kerran ranskaksi. Se on novelli siitä, miten yhden miehen teoilla voi olla tosi suuri vaikutus ympäristöön. Tässä kertoja kohtaa 1900-luvun alussa ennen ensimmäistä maailmansotaa lammaspaimena toimivan miehen, joka istuttaa puita jossakin Provencen vuoristoalueella. Se seutu on tosi karua ja autiota, ja siellä on hylättyjä taloja ja muuta. Siellä ei ole puita eikä mitään. Siellä on joskus ollut jokia ja muita, mutta ne on kuivunut pois. Tällä miehellä on selvä missio, että hän haluaa istuttaa tänne nämä puut takaisin. Sitten tämä kertoja käy useana vuotena siellä seudulla uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta se seutu on muuttunut aina vain erilaiseksi. Se on paljon elävämpi, ja sitten lopulta alkaa tulla elämää sinne seudulle lisää. Kun tämä on aika lyhyt kertomus ja aika simppelikin ehkä hieman jopa naiivi, musta tämä sopii kuitenkin kaikenikäisille oivaltavaksi aika inspiroivaksikin lukukokemukseksi, missä jos mä lainaan tästä kirjasta suoraan, ”ihminenkin voi olla yhtä tehokas ja aikaansaapa kuin Jumala myös jossakin muussa kuin tuhotyössä”. Vaikka tämä teos on tosiaan kirjoitettu 50-luvulla, se on edelleen varsin ajankohtainen, ja sitä onkin sanottu ympäristökirjallisuuden klassikoksi.

Maisku: Okei. Mä en ole lukenut tuota, vaikka tiedän toki...

Johanna: Joo.

Maisku: Okei. Mä en ole lukenut tuota, vaikka tiedän toki... : ...tämän kirjan ja sen maineen ja sen, että kaikki tuntuu sitä rakastavan, jotka sen lukee [naurahtelevat].

Johanna: Joo. Sen luki yhdeltä istumalta, mutta jotenkin se oli, että vau oli aika upeasti tiivistetty se idea siinä.

Maisku: Joo. Nyt pitää ottaa lukuun.

Johanna: Suosittelen joo.

Maisku: Mä voisin jatkaa vielä puuteemalla [naurahtaa]. Tänä vuonna ilmestynyt esikoisromaani Katri Naukarin Yhden puun tuho. Tässä kirjassa on puuteema, tai tämä kirja lähtee siitä, että tämä päähenkilö katuu sitä, että hän on lapsena tuhonnut yhden puun. Sitten se tavallaan häntä vaivaa koko tämän kirjan ajan. Sillä lailla tässä kulkee tämä puu mukana. Tämä käsittelee ylipäätään ihmisen tuhoviettiä ja sitä, miksi ihminen tekee ympäristölleen ja sitä kautta itselleen pahaa, vaikka tietäisi, että se on ihan tosi tyhmää ja väärin. Tämä on tosiaan luokiteltu romaaniksi. Tässä on minäkertoja, joka kamppailee ympäristöahdistuksen kanssa ja tutkii itseään ja sitä jotenkin häiriintynyttä luontosuhdettaan. Mutta tämä teksti on hyvin esseemäistä. Tässä on paljon viittauksia muihin kirjoihin ja esimerkiksi populaarikulttuuriin. Tämä Katri Naukari tai ei hän, vaan tämä kirjan minäkertoja... Tässä on ehkä autofiktiomaisia piirteitä tässä kirjassa. Tämä kertoja käy keskusteluja monien erilaisten tekstien ja medioiden, muun muassa Youtube-videoiden kanssa, eli siinä on esseemäisyyttä ja viittaamista muihin teksteihin, mutta samalla tämä on myös eräänlainen matkakirja tai matkapäiväkirja, sillä tämä minäkertoja matkustaa tässä Japaniin. Se matka on jonkinlainen kehyskertomus näille ajatuksille, mitä tässä käsitellään. Tässä käsitellään muun muassa just sitä matkustamisenkin moraalista puolta, että miksi aina pitää lähteä, kun se ei ehkä ole niin viisasta se lentomatkustelu [naurahtaa]. Tämä on jotenkin tosi virkistävää luettavaa just sen takia, että tässä pohditaan just sitä ristiriitaisuutta, että miksi se on niin vaikeata elää ei tuhoavasti. Mä luulen, että jokainen tunnistaa tavallaan itsessään sen, että tulee tehneeksi jotain tyhmää. Ostaneeksi vaikka jotain ihan turhaa, mitä ei oikeasti tarvitse [nauraa].

Johanna: Tunnistan [nauraa].

Maisku: Niin. Tietää, että ei pitäisi, tämä on ihan tyhmää, ja silti sen tekee tai vaikka se matkustaminen tai monenlaisia esimerkkejä voi keksiä.

Johanna: Kyllä.

Maisku: Niin se, miten rehellisesti tässä se minäkertoja myöntää sen, että no niin taas tuli mokailua ja [naurahtaa] näin, mutta aina se, että kuitenkin jokainen päivä on uusi päivä yrittää vähän paremmin. Siitä mä tykkäsin, miten se... Tämä on jotenkin lohdullinen kirja ehkä siinä mielessä, että tässä et sanota, että no niin tee nyt näin, vaan ymmärretään sitä, että se ei ole aina niin helppoa, mutta voi yrittää [naurahtaa].

Johanna: Toi lohdullisuus tuli itsellekin mieleen tosiaan, kun ei itsekään pysty aivan...

Maisku: Niin.

Johanna: ..tuhoamatta toimimaan aina [nauraa].

Maisku: Juuri näin.

Johanna: Joo. Mennään ihan erilaiseen maailmaan tässä Tulvan jälkeen -teoksessa. Kirjailija on yhdysvaltalainen Kassandra Montag, ja tämä on hänen esikoisromaaninsa, hyvin dystooppinen. Tässä on oikeastaan viety äärimmilleen se, mitä voi tapahtua, jos niihin ilmastonmuutoksen seurauksiin ei puututa mitenkään. Tämä teos sijoittuu tuhannen vuoden päähän tulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on muuttanut maailmaa peruuttamattomasti. Mantereita peittää vesi, ja vain korkeimpien vuorien huiput on enää pinnan yläpuolella. Suuri osa eläimistä on kadonnut, mutta kaloja, lintuja ja käärmeitä on vielä riittämiin ihmisten lisäksi. Yhteiskunnasta on enää jäljellä vain rippeitä, ja elämän armottomuus sekä ihmisten julmuus on aika läsnä kaikkien elämässä. Tämä kirja kertoo sinnikkäästä Myrasta, joka elättää itsensä ja seitsemänvuotiaan tyttärensä Pearlin kalastamalla. Hän kiertää isoisänsä rakentamalla veneellä kaupunkeja ja kyliä, joita on entisten kalliovuorten huippujen rantamilla ja hän myy aina tämän saaliinsa näissä satamissa. He pysyttelevät aika pitkälti omissa oloissaan. Tässä Myralla aika traaginen tapahtuma ollut aiemmin. Silloin, kun hän odotti Pearlia, hänen miehensä vei heidän esikoistyttärensä Row’n mukanaan eikä koskaan palannut takaisin, eikä hän ole koskaan kuullut heistä sen jälkeen. Tämä tarina oikeastaan lähteekin siitä, kun Myra saa tietää, että tytär on mahdollisesti elossa. Hän ryhtyykin sitten suunnittelemaan aika epätoivoista pelastussuunnitelmaa. Epätoivoinen siinä mielessä, koska on hyvin vaikea luottaa ihmiseen tässä maailmassa. Kuka tahansa voi pettää tai viedä jopa hengen.

Maisku: Okei. Sulla on hyviä vinkkejä, koska tämäkin on sellainen, mitä en ole lukenut [naurahtaa].

Johanna: Okei. Joo, suosittelen. Tämä oli ihan kiinnostava ja tämä oikeastaan herätti vähän sellaista ajatteluakin, että voisiko tuhannen vuoden päästä se olla niin vai voiko tapahtua jopa aikaisemmin se tulva.

Maisku: Niin. Musta tuhat vuotta kuulostaa aika kaukaiselta.

Johanna: Niin, kun miettii, mihin tahtiin esimerkiksi toi jäätikkö sulaa tuolla [naurahtaa].

Maisku: Nimenomaan. Oliko se missä genressä? Jos sanoit, mulla meni ohi. Vai onko se ihan...

Johanna: Tämä on itse asiassa Heinolan kirjaa, niin mä en nyt tiedä. Tässä ei ole ainakaan genreä mainittu.

Maisku: Okei. Ehkä siinä ei ole.

Johanna: Joo.

Maisku: Tai ehkä se on ihan niin sanotusti peruskaunokirjallisuutta.

Johanna: Se on varmaan perus. Tämä voisi olla jossain scifissä ehkä, kun tässä on sellaisia dystooppisia piirteitä hyvin paljon.

Maisku: Aivan. Sitä just mietin. Mä nostan seuraavaksi esiin yhden... En mä tiedä, onko tämä varsinaisesti klassikko, koska ei mulle ainakaan ollut varsinaisesti mitenkään tuttu kirjakirjana, mutta vanhempi kirja kuitenkin. Eeva Kilven Kuolema ja nuori rakastaja -novellikokoelma. Toki Eeva Kilpi on jo jonkinlainen klassikko, mutta ehkä tämä teos ei ainakaan minulle. Onko sulle tuttu?

Johanna: Ei ole tuttu tämä.

Maisku: Joo. Mä jotenkin ihan sattumalta tämän löysin tuolta hyllystä. Olikohan tämä vielä.... Ei ole varastokappale, eli ihan tuolla meidän pääkirjaston novellihyllyssä tämä tuli vastaan, ja päätin lukea. Tämä teki muhun itse asiassa tosi syvän vaikutuksen. Mä olen lukenut kyllä Eeva Kilpeä jonkin verran aiemminkin, runoja ja ainakin niitä joitain päiväkirjoja ja sen tyyppistä, mutta tästä ehkä tuli nyt semmoinen fiilis, että nyt mä olen Eeva Kilpi -fani [naurahtaa].

Johanna: Okei.

Maisku: Tämä sisältää kolme aika pitkää novellia tai kertomusta. Kaikissa niissä on päähenkilönä nainen, joka kokee jonkinlaista kaipuuta yksinäisyyteen tai ainakin luonnon pariin vetäytymiseen, mutta jokaisessa näistä tarinoista se nainen on joku eri. Yhdessä se on Anna ja yhdessä Saara ja yhdessä Elina, eli samasta naisesta ei kerrota kaikissa. Näissä on ihanaa luonnon tarkkailua ja aika yksityiskohtaisiakin luontokuvauksia ja pysähtymistä luonnon ääreen ja eläinten kanssa rintarinnan elämistä ja jotenkin vain hengittämistä. Toisaalta tämä ottaa lujasti kantaa muun muassa eläinten oikeuksiin, eläinkokeisiin, lihan tuotantoon ja metsien avohakkuisiin. Tässä on esimerkiksi tosi riipaiseva kohtaus, en nyt muista, missä kertomuksessa se oli, jossa joku näistä naisista pohtii, millä oikeudella ihminen tuhoaa hirven kodin, eli sen metsän missä hirvi asuu. Ylipäätään tässä puhutaan paljon siitä, miten ihminen hyväksikäyttää ympäristöään ja levittäytyy kaikkialle. Mä jotenkin yllätyin siitä, miten radikaali Kilpi tässä on. Mä olen lukenut sen Animalia-runokokoelma. Siinäkinhän on ainakin just eläinkokeisiin liittyvää kritiikkiä ja näin. Se on aika kanssa radikaali, mutta tässä Kilpi on kyllä tosi suorapuheinen, ja se on jotenkin tosi ihanaa [nauraa], että -86 vuonna hän on sanonut tällaisia asioita. Mä yllätyin siitä jollain lailla. Tässä on tosi voimakas ihmiskeskeisyyden kritiikki. Täällä on esimerkiksi sitaatti, jonka olen ottanut talteen: ”Ihmisten keskinäinen rakkaus ei onnistu pelastamaan maailmaa. Tarvitaan koko luomakuntaan kohdistuvaa rakkautta.” Tästä huolimatta, että tämä on tämmöinen ihmiskeskeisyyttä kritisoiva, tässä on myös ihan tosi hersyvää ihmissuhteiden kuvausta, etenkin miessuhteiden kuvausta [nauraa].

Johanna: Okei. Nimestä voi ehkä päätellä.

Maisku: Kyllä, nuori rakastaja [nauravat]. Mahtava vanhempi löytö. Oletko sä lukenut jotain Kilpeä?

Johanna: Olenkohan mä jonkun runoteoksen ehkä lukenut, mutta en ihan hirveästi. Nyt alkoi kyllä kiinnostaa [naurahtaa] kovasti.

Maisku: Suosittelen.

Johanna: Itse asiassa Eeva Kilpi on mainittu tässä mun seuraavassa vinkissä.

Maisku: Okei.

Johanna: Jenni Räinän Kulkijat - naisia metsissä, soilla ja tuntureilla. Eräkirjallisuushan on yleensä hyvin miehistä tai koska se yleensä liittyy jotenkin kalastukseen tai metsästykseen, jotka taas on ollut perinteisesti hyvin miehisiä toimia, mutta Räinä on halunnut tuoda esiin erähenkisiä naisten tarinoita. Täällä on myös muun muassa mainittu Eeva Kilpi. Hän on 70-luvulla vaeltanut miehensä kanssa Lapissa.

Maisku: Okei.

Johanna: Joo. Jolloin ei ehkä naiset niin paljon harrastanut tällaista. Nykyäänhän yhä useampi kansallispuistossa kävijä on nainen, ja naisten läsnäolo luonnossa kuitenkin yleistyy koko ajan. Tässä Jenni Räinän teoksessa ensimmäiseksi esitellään kolme uranuurtajanaista, jotka lähti valloittamaan Haltia 1930-luvulla. Heidän tarina oli jotenkin hauska, kun heillä ei ollut oikein mitään varusteita. Muistaakseni heillä oli lastenrattaatkin. Niistä oli tehty joku kärry, millä ne sai tavaraa raijattua sinne [nauraa].

Maisku: Okei.

Johanna: Ne joutui todella käyttää luovuutta, ja monot taisi olla vaelluskenkinä.

Maisku: Okei [naurahtaa].

Johanna: Varustus ei ollut ihan nykytasoa, kun nykyään on kaikkea mahdollista [naurahtaa]. Heistä ehkä kuuluisin on tämä Kaarina Kari, joka muistetaan myös merkittävänä liikuntakasvattajana. En ollut ennen kuullut Kaarina Karista, mutta hän vaikutti hyvin inspiroivalta henkilöltä. Tässä kirjassa kirjailija on tosiaan vuosien 2020 ja -21 aikana pyytänyt yhdeksän erilaista naista seurakseen metsään, ja näiden keskustelujen kautta valottui heidän suhteensa luontoon sekä tietysti huoli sen tulevaisuudesta. Nämä naiset haki luonnosta ennen kaikkea mielenrauhaa ja levollisuutta, ja luonto saattoi myös tarjota rakkaan harrastuksen. Tämän kirjan sivuilla pääseekin elävästi retkeilyn makuun: nukutaan taivasalla tai käydään keräämässä marjoja. Siinä on ehkä sellainen suuri huoli just, että näkevätkö tulevat sukupolvet vielä luonnon sellaisena kuin se meille nyt näyttäytyy, voivatko he enää nauttia niistä samoista asioista, mistä me voimme vielä nauttia.

Maisku: Joo. Kiitos tästä. Toi on mulla lukulistalla kyllä.

Johanna: Joo.

Maisku: Mä ajattelin, että toi voisi olla kirja, mikä toimisi äänikirjana hyvin.

Johanna: Joo, mä veikkaan kanssa, että tämä olisi ihan loistava siinä.

Maisku: Joo. Ehkä kuuntelen sen. Mulla on yksi vielä ihan pieni ekstravinkki. Mä luin tämän ihan juuri.

Johanna: Joo.

Maisku: Mun ajatukset ei ole vielä ehkä ihan täysin [naurahtaa] valmiit tämän kirjan suhteen, mutta vinkkaan lyhyesti. Jonathan Safran Foerin Me olemme ilmasto -niminen tietokirja. Tämä on ilmestynyt 2020 suomeksi. Tämän alaotsikkona on, Miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla. Tämä oli aika hämmentävä kirja, koska tämän alaotsikon perusteellahan nyt voisi kuvitella, että täältä tulee nyt kaksi ja puolisataa sivua veganismin juhlaa [naurahtaa].

Johanna: Niin.

Maisku: Mutta tämä on tosi tarinallinen. Hän kertoo kaikenlaisia tarinoita, että miten ihmisen mieli toimii ja miten ihminen perustelee itselleen tekemiään valintoja ja vaikka just niitä vääriäkin valintoja. Hän käy erilaisten esimerkkien kautta läpi tilanteita, miten ihminen perustelee itselleen, että tekee vaikka nyt huonoja valintoja. Sitten vasta ehkä melkein kirjan puolivälissä hän ottaa puheeksi tämän ruokavalinnat. Hän luettelee aika lyhyesti, ytimekkäästi ranskalaisin viivoin tai bullet pointein faktoja, miten ruokavalinnoilla voitaisiin ehkä se ilmasto pelastaa ja vaikka just eläinperäisten tuotteiden valmistus, miten haitallista nimenomaan se on ympäristölle. Jos kaikki siirtyisivät enemmän kasvispohjaiseen ruokavalioon, miten sillä olisi ihan valtava vaikutus ilmastokriisin ei nyt ehkä pelastamisessa, mutta kuitenkin. Tämä oli tosi jännä tämä rakenne. Tämäkin on lohdullinen kirja siinä mielessä, että hän ehdottaa, että mitä jos me kaikki luovuttaisiin eläinperäisistä ruoista ennen päivällistä.

Johanna: Esimerkiksi niin.

Maisku: Käytännössä jos se aamiainen ja lounas olisi vain kasvipohjaista, se olisi jo iso juttu. Sitten hän puhuu paljon siitä, että usein se, miten me ihmiset perustelemme itsellemme ja muille sitä, miksei jaksa toimia, on se, että ei yksilön valinnoilla ole mitään merkitystä. Sen hän jotenkin ajaa alas tässä.

Johanna: Joo.

Maisku: Ainahan ihmiskunta koostuu kuitenkin yksilöistä. Siinä oli yksi hyvä vertaus, minkä mä kirjoitin ylöskin: ”Yksittäinen autoilija ei aiheuta liikenneruuhkaa, mutta liikenneruuhkaa ei olisi ilman yksittäisiä autoilijoita.”

Johanna: Kyllä [nauravat], ihan naulan kantaan.

Maisku: Näin se on, joo. Eli semmoinen kirja.

Johanna: Aika kiinnostava. Itse asiassa toihan on aika nerokas, että siinä ensin mennään psykologiseen puoleen ja sen jälkeen vasta aletaan puhua näistä.

Maisku: Kyllä. Oli hienosti rakennettu. Tämähän on siis sama kirjailija, joka kirjoitti muutama vuosi sitten, olisiko siitä jo lähemmäs kymmenen vuotta ehkä tämmöisen kirjan kuin Eläinten syömisestä.

Johanna: Joo. Mä muistin tuon nimen siitä.

Maisku: Mä en ole lukenut sitä, mutta sehän oli aika hittikirja silloin.

Johanna: Oli joo silloin. Mäkään en ole lukenut sitä, mutta nimi oli sen takia kyllä tuttu.

Maisku: Joo, näin. Oliko siinä meidän ympäristövinkit? [tunnusmusiikki alkaa soida taustalla]

Johanna: Siinä taisi olla meidän vinkit.

Maisku: Hyvä. Kiitos, kun kuuntelitte.

Johanna: Joo, kiitos munkin puolesta. Moi moi.

Maisku: Moikka.

Linkki takaisin jakson valintaan 

Jakso 66. Syksyn 2021 aikuisten uutuuskirjat

[tunnusmusiikki]

Maisku: Hei vaan. Täällä studiossa Maisku ja Riikka ja syksyn 2021 uutuuskirjat. Minä Maisku esittelen kaunoa ja Riikka tietokirjallisuutta. Tässähän me ehditään tietysti vain käymään läpi hyvin pieni osa kaikesta siitä kirjallisuudesta, mitä taas tulevanakin syksynä on tulossa, mutta me nostetaan esiin muutamia sellaisia kirjoja, mistä me itse olemme innoissamme ja mitä me odotamme. Mites Riikka, miltä tietokirjallisuuden syksy näyttää semmoinen yleissilmäys?

Riikka: Se näytti mun mielestä aika tavanomaiselta ja semmoiselta, miltä se on näyttänyt jo pitkään. Eli siellä on niitä elämäntaito-oppaita, vähän julkkisten laatimia sellaisia ja sitten niitä urheilijoiden ja poliitikkojen elämäkertoja ja sota-aiheita tietenkin. Mutta monipuolinen, ja mun mielestä ei nyt kuitenkaan noussut mitään sellaista yhtä teemaa sieltä. Joskus käy niin, että joku aihe pulpahtaa, ja siitä lähdetään tekee ihan valtavasti kirjoja. Nyt mun mielestä sellaista yhtä isoa teemaa ei noussut.

Maisku: Joo.

Riikka: Hyvin paljon erilaisia kirjoja.

Maisku: Joo. Mulla taas on kaunon puolella vähän semmoinen runsaudenpula fiilis.

Riikka: Oho.

Maisku: Mun mielestä on tosi ihana syksy tulossa, mutta samaan aikaan taas mietin, että millä ajalla mä luen tämän kaiken kiinnostavan. Esimerkiksi kotimaisilta tutuilta tekijöiltä tosi monelta tulee uusi kirja. Mä luettelen muutaman: Jukka Viikilä, Katja Kallio, Taina Latvala, Rosa Liksom, Heidi Köngäs. Johanna Venholta tulee tällä kertaa Tove Jansson aiheinen romaani.

Riikka: Vau.

Maisku: Miki Liukkoselta ilmestyy taas semmoinen noin tuhatsivuinen opus.

Riikka: Okei.

Maisku: [naurahtaa] Helmi Kekkoselta tulee uusi kirja, Hanna-Riikka Kuismalta ja Sisko Savonlahdelta ja niin edelleen.

Riikka: Ihanaa. Tosi monille faneille odotettavaa.

Maisku: Niin ja käännöskirjallisuuden puolellakin paljon, paljon kiinnostavaa. Kirjoja, mitkä on näkynyt mun mielestä esimerkiksi jo tuolla Instagramin puolella, jos on kirjagramia seurannut esimerkiksi, mistä on puhuttu ja kohkattu tuolla kansainvälisellä kirjallisuuskentällä, suomennetaan nyt. Tulee esimerkiksi Brit Bennettin Mikä meidät erottaa, Ann Patchettin Hollantilainen talo ja Fernanda Melchorin Hurrikaanien aika. Nämä on semmoiset, mitkä mua ehkä sieltä kovasti kiinnostaa, mistä on kuullut jo puhuttavan etukäteen.

Riikka: Okei. Mun korviini ei ole kantautunut.

Maisku: Eikö?

Riikka: Mulle oli nyt ihan uusia juttuja.

Maisku: Vau [nauraa].

Riikka: Mutta todella mielenkiintoiselta kuulostaa.

Maisku: Joo. Lähdetäänkö me käymään läpi meidän erityisiä nostoja sieltä.

Riikka: Ehdottomasti. Mä palan halusta kuulla, mitä sä luet syksyllä.

Maisku: [naurahtaa] Samoin. Mä nostan alkuun tämmöisen kooltaan pienen kirjan. Zadie Smithiltä tulee esseeteos Aavistuksia - Kuusi esseetä eristysajasta. Tässä on vain noin 80 sivua, ja tämä on kirjoitettu näiden ensimmäisten pandemiakuukausien aikana ilmeisesti aika lyhyellä aikavälillä. Tämä on julkaistu englanniksi jo viime vuoden puolella...

Riikka: Okei.

Maisku: ...ja nyt tulee suomeksi. Smithhän on ehkä yksi tämän hetken nimekkäimmistä tai arvostetuimmista brittikirjailijoista. Mä olen tykännyt tosi paljon hänen romaaneistaan muun muassa Kauneudesta ja Swing Time -romaaneista, mutta esseitä en ole häneltä aiemmin lukenut. Mä en ole lukenut yhtään tämmöistä koronakirjallisuutta nyt vielä, vaikka sitähän on tullut jo tosi paljon sekä tietokirjallisuutta että kaunokirjallisempia teoksia. Mutta mä ajattelin, että tämä on nyt ehkä semmoinen, minkä mä aion lukea tästä aiheesta.

Riikka: Joo.

Maisku: Kustantamo kuvailee tätä teosta syvän henkilökohtaiseksi, intiimiksi ja lempeäksi. Smith kysyy muun muassa, miten osaamme siirtyä uuteen todellisuuteen ja mitä pandemia-aika paljastaa edeltäneestä maailmasta ja meistä.

Riikka: Vau.

Maisku: Katsotaan.

Riikka: Tuo voisi olla sen pituinen ainakin, että jos tätä [nauraa] pandemiaa vielä haluaa ajatella, ehkä 80 sivun verran voisi.

Maisku: Juuri näin [nauravat]. Se on just sopiva määrä.

Riikka: Kyllä. Tämähän on ollut melkoista aikaa, ja monella on varmaan ollut mahdollisuus myös pysähtyä. Mun ensimmäinen valintani käsittelee nimenomaan pysähtymistä ja mitä se voi ihmisessä aiheuttaa. Mä olen myös monesti miettinyt sitä, miten ihminen esittelisi itsensä, jos ei saisi mainita omaa työtä tai ammattia. Mitä jää jäljelle? Sitä itsekin välillä miettii pitkään, että mitä mä nyt oikeastaan olenkaan sitten. Ainakin mulla ammatti on tosi iso osa identiteettiä.

Maisku: Kyllä.

Riikka: Tämmöistä on pohtinut myös kirjoittamisen ammattilainen ja monityöläinen Päivi Haanpää. Hän antoi itselleen 40 vuotislahjaksi tyhjän vuoden. Hän pysähtyi eikä tehnyt töitä ollenkaan ja hän tutki sitten tätä, mitä tapahtuu. Hänen kirjansa on Pysähdyskoe - Kirjoituksia lorvimisen luvasta ja luvattomuudesta.

Maisku: Ihanaa.

Riikka: Minua peruslaiskaa mölliäistähän [Maisku nauraa] tämä kirja kiinnostaa kovasti, koska toisinaan tunne syyllisyyttä siitä, että lorvailen. Siksi tämä mua nyt kauheasti kiinnostaa. Tässä siis pohditaan sitä, miten meidän työorientoituneessa nykymaailmassa voisi määritellä itsensä muunkin kuin työn kautta. Varmaankin tässä myös mietitään sitä, mitä siihen tilalle, mitä siihen tyhjyyteen sitten alkaa syntyä.

Maisku: Tosi kiinnostavaa.

Riikka: Joo. Tämän mä aion ehdottomasti lukea.

Maisku: Tuo on kyllä totta, että aina jos joku kysyy, että no kerro itsestäsi jotain, ensimmäisenä suurin piirtein sanoo sen, mitä tekee työkseen.

Riikka: Niin.

Maisku: Se on hyvä.

Riikka: Siitä on helppo aloittaa sitä keskustelua.

Maisku: Niin.

Riikka: Mitä jos korttia ei saisikaan käyttää, mistä sitä sitten puhuisikaan [nauraa].

Maisku: Joo, tuo on hyvä kysymys.

Riikka: Mäpäs otan tähän perään heti toisen. Tämä on elämäkerrallinen kirja. Itse asiassa tässä vähän sanotaan, että tämä ei ole ihan puhdas elämäkerta. Mä olen vähän ihastunut yhteen [Maisku naurahtaa] näyttelijämieheen, ja kuinka ihanaa, että häneltä tulee nyt sitten elämäkerta. Hän on Matthew McConaughey, ja kirjansa nimi on Vihreää valoa. Hän on siis ilmeisesti pitänyt jo nuoresta miehestä asti päiväkirjaa, ja enpä tiennyt sitä, että hän on myös hyvin pohdiskeleva ja henkinen tyyppi. Siksipä elämäkerran lisäksi tämä kirja on ilmeisesti myös vähän elämän opas tai elämäntaito-opas. Tämä nyt vain on niin huikea ukko ollut ainakin niissä elokuvissa ja sarjoissa, mitä mä olen katsonut, että mä kyllä haluan tietää hänestä lisää ja vielä itsensä kirjoittamana erityisesti.

Maisku: Joo.

Riikka: Voisi päästä syvemmälle hänen komean päänsä sisälle [nauravat].

Maisku: Siinä ei ollut siis ketään toista kirjoittajaa. Se on täysin hänen.

Riikka: Ei. Hänen nimellään kyllä tämä teos on.

Maisku: No niin.

Riikka: Voi kun tämä ilmestyisi vähän aikaisemmin. Tämä nyt menee sinne syksyyn. Musta on ihana kesäisinkin lukea elämäkertoja, mutta nyt tämä menee sinne pitemmälle syksyyn.

Maisku: Joo niinpä.  Jos Matthew McConaughey on näköjään tehnyt Riikkaa lähtemättömän vaikutuksen [naurahtaa], myös Rachel Cuskin uuden romaanin käynnistäjänä tai jonkinlaisena moottorina on kohtaaminen, jossa eräs miestaiteilija tekee tämän kirjan päähenkilöön lähtemättömän vaikutuksen.

Riikka: Kuulostaa tutulta [nauravat].

Maisku: Tämä päähenkilö nainen kutsuu tämän taiteilijamiehen maaseutukotinsa vierastaloon ilmeisesti vähän kuin taiteilijaresidenssiin, että hän tarjoaa tälle miehelle tilan tehdä taidetta. Olikohan se nyt yhden kesän ajaksi tai näin. No, mies ottaa kutsun vastaan, mutta kustantamo kuvailee tätä miehen läsnäoloa demoniseksi. Se suistaakin naisen elämän ihan raiteiltaan kerta kaikkiaan. Tämän romaanin nimi on Toinen paikka. Kustantamo kertoo, että romaani tarkastelee ihmissuhteiden rakenteita ja moraalisten valintojen perusteita, eli nyt ollaan syvällä psykologisissa...

Riikka: ...Vesissä.

Maisku: [nauraa] Vesissä kyllä. Tässä on ilmeisesti myös jotain goottilaista sävyjä, mikä on todella kiinnostavaa. En tiedä, onko talo sitten ränsistynyt goottilaistalo vai mitä, mutta...

Riikka: Okei.

Maisku: ...tämä kuulostaa jotenkin tosi semmoiselta, että mä en malta odottaa. Mä olen Rachel Cusk -fani muutenkin.

Riikka: Kyllä, samoin.

Maisku: Joo, eli Ääriviivat-trilogia oli aivan mahtava.

Riikka: Se oli ihana, kyllä.

Maisku: Kaisa Kattelus suomentaa tämän Toinen paikka -romaanin niin kuin hän on suomentanut ne aiemmatkin, eli varmasti mahtavaa kamaa tulossa.

Riikka: Jes. Täytyypä laittaa varaukseen. Ei vielä ollut. En ollut huomannut.

Maisku: [naurahtaa] Kyllä. Minä olen siellä jo jonossa. Tuosta suomentamisesta puheenollen mä otan heti toisen kirjan perään. Lydia Davisia suomennetaan vihdoin. En tiedä, onko sulle tuttu tekijä.

Riikka: No ei kauhean.

Maisku: Joo. Hän on amerikkalainen kirjailija, joka tunnetaan etenkin tosi lyhyistä mininovelleista, jotka voi olla ihan lauseen tai parin mittaisia.

Riikka: Oho.

Maisku: Nyt Siltala julkaisee Aki Salmelan suomentamana Lydia Davisin valitut novellit kokoelman nimellä Kafka valmistaa päivällistä. Tämä sisältää novelleja viidestä eri Davisin novellikokoelma, eli tämä suomentaja on ilmeisesti itse valinnut sieltä nämä, mitkä on tullut.

Riikka: Parhaat päältä.

Maisku: Niin ilmeisesti.

Riikka: Joo.

Maisku: Mä en ehkä yleensä ole ihan hirveän jotenkin innokas lukemaan kokoelmateoksia. Mä ehkä haluaisin aina lukea sen kokonaisuuden, minkä Kirjoittaja on itse rakentanut ja tehnyt, mutta nyt tämä mua kyllä kiinnostaa ja haluan nostaa tässä esiin, koska mun mielestä tämä on jotenkin ihan kulttuuriteko [naurahtaa]...

Riikka: Vau.

Maisku: ...että tätä Davisia nyt suomennetaan tai ainakin mä ole odottanut tosi, tosi pitkään, että koska tulee.

Riikka: Mikähän tässä on ollut syynä, ettei ole aikaisemmin suomennettu.

Maisku: En tiedä. Onko ajateltu, että se ei kuitenkaan ole...

Riikka: ...Massojen...

Maisku: ...semmoinen ison yleisön kiinnostuksen kohde vai mikä lie. En tiedä.

Riikka: Olitko sä lukenut alkukielellä?

Maisku: Mä olen lukenut häneltä jotain niitä lyhyitä novelleja ja sitten romaanin ja myös jotain esseitä, mitä hän on kirjoittanut muun muassa kirjoittamisesta.

Riikka: Joo.

Maisku: Hän on kyllä tosi hyvä.

Riikka: Okei.

Maisku: Mä otan vielä pienen pätkän, miten tässä katalogissa kuvaillaan: ”Lydia Davisin vähäeleiset ja kielellisesti ekonomiset novellit kuljettavat lukijan mustan huumorin saattelemana yllättäville ja paikoin surrealistisillekin poluille kohti ihmisyyden kummallisimpia ilmentymiä. Novellien aiheita lähestytään lähes kliinisellä selkeydellä ja järjellä, mutta henkilöhahmojen kautta lukijaa muistutetaan siitä, että elämä ja kieli ovat täynnä epäjärjestystä ja sekasortoa.”

Riikka: Vau.

Maisku: Jes [nauraa].

Riikka: Hei [naurahtaa].

Maisku: Tämä ilmestyy jo tuossa elo-syyskuussa ilmeisesti, eli aika pian on jo saatavilla.

Riikka: No niin, nyt sun ei tarvitse odottaa kauan [naurahtaa].

Maisku: Ei.

Riikka: Mä nappaan kiinni tuosta epäjärjestyksestä vähän ja esittelen seuraavaksi kirjan, jossa vähän enemmän on vähemmän.

Maisku: [nauravat] Okei.

Riikka: Tämäkin vähän liittyy minimalismiin ja kestävään kehitykseen. Tämä kirja kiinnitti mun huomion sen takia, että tässä kansikuvassa on keraaminen astia, joka on mennyt rikki ja joka on korjattu. Se on korjattu kintsugi-tekniikalla, mikä tarkoittaa sitä, että rikki mennyt keraaminen astia korjataan niin, että se kiinnitetään kullalla uudelleen ehjäksi.

Maisku: Joo.

Riikka: Se on mun mielestä aivan upea filosofia. Se jotenkin puhuttelee mua kovasti ja siksihän mä sitten kiinnitin huomioni juuri tähän kirjaan. Tämä on kotimainen Kirjapajan kustantama ja Ella Vihelmaan kirjoittama kirja, jonka nimi on tosiaan Vähän enemmän vähemmän. Tämä nyt käsittelee sitä, kun maailma on täynnä asioita, ja me ehkä selvitään tästä vain niin, että me kaikki ei haluta niitä kaikkia asioita, vaan me vähän tyydyttäisiin vähempään. Tässä haetaan vastausta siihen, että se vähemmän voisi ollakin enemmän.

Maisku: Aivan.

Riikka: Se kieltäytyminen ja niukkuus ei nyt välttämättä ole köyhdyttävää, vaan se voisi olla elämyksellistä ja voimaannuttavaa ja runsasta. Mä joudun nyt puhumaan tässä tällä tavalla aika abstrakteilla käsitteillä [Maisku naurahtaa], koska tästä kirjasta ei nyt ihan kauheasti ole tietoa näissä ennakkotiedoissa. Muuta mua kiinnostaa tämä, miten sitä maailmaa voisi tutkailla vähän niin, että se ei olisikaan koko ajan luopumisen tuskaa, vaan sillä vähemmällä voisi olla enemmän merkitystä.

Maisku: Kyllä mä olen ainakin huomannut tässä juuri muuttoa tehneenä, että mulle tulee ihan semmoinen keveyden tunne aina, kun mä olen luopunut ja pistänyt eteenpäin nyt muutamia asioita, millä en itse tee enää mitään.

Riikka: Niin.

Maisku: Silloin tuntuu, että nyt se vähemmän on enemmän.

Riikka: Niin ja sitten kun se saisi pidettyä vielä niin, ettei tulisi tilalle mitään uutta.

Maisku: Sepä se.

Riikka: Mä kanssa nykyään pidän siitä tunteesta, että mulla onkin vähemmän niitä tavaroita. Ne nimittäin sitoo sitä energiaa, kun niitä [nauraa]...

Maisku: Todella.

Riikka: ...säilyttelee siellä kaapeissa tai siirtelee edestakaisin ja näin.  Huomaan, että mua on kanssa alkanut kiehtoa tällainen minimalismi.

Maisku: Just näin.

Riikka: Tämmöinen mielenkiintoinen vinkki.

Maisku: No niin. Mä nostan seuraavaksi esiin kirjan, joka on ainakin minulle yksi ehkä syksyn odotetuimmista kotimaisista romaaneista. Hassan Blasimin Kelloja ja vieraita. Tämän Blasimin edellinen romaani Allah99, joka ilmestyi 2019, oli semmoinen pläjäys [nauravat].

Riikka: Oletko toipunut vieläkään?

Maisku: En ole melkein toipunut vieläkään. Se oli oikein semmoinen runsaudensarvi, jossa oli tosi monia eri tyylejä ja tasoja. Se oli tosi kantaaottava ja yhteiskunnallinen, mutta samaan aikaan hauska ja semmoinen, että sen kanssa sai nauraa ja ironinen.

Riikka: Oho.

Maisku: Tosiaan nyt kun mä muistelen sitä, mulle tulee semmoinen olo, että mä haluan lukea senkin uudelleen [nauraa].

Riikka: Okei.

Maisku: Ei todellakaan tyhjene yhdellä lukukerralla, mutta nyt siis tulee uusi kirja. Uuden romaanin päähenkilönä on irakilainen Elias, joka päätyy turvapaikanhakijaksi jonnekin pohjolan maahan. Ainakaan tässä esitteessä ei kerrota tarkasti, mistä maasta on kyse.

Riikka: Joo.

Maisku: Tämä kirja kysyy, millaista on tulla ja asettua maahan, jossa sinuun suhtaudutaan epäillen tai jopa halveksien. Tässä kyseisessä pohjolan maassa katsotaan vierasta ihmistä ja ajatellaan näin: ”Älä luule, että sinä olet jotain. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.” Eli rasismi taitaa olla tässä se pääteema, ja Blasimhan on aiemminkin kirjoittanut rasismista ja siitä, millaista on esimerkiksi Suomeen tulla maahanmuuttajana ja millaista se arki voi täällä olla. Myös tuossa Allah99:ssä oli sitäkin teemaa muun muassa. Se voi olla tosi epämukavaa kantasuomalaiselle lukea sellaista, mutta samaan aikaan se on just tosi tärkeätä ja ravistelevaa lukea sellaista. Tämänkin kirjan Kelloja ja vieraita suomentaa Sampsa Peltonen, joka on suomentanut kaikki Blasimin teokset. Hän suomentaa suoraan arabiasta, millä kielellä Hassan Blasim kirjoittaa...

Riikka: Vau.

Maisku: ...omalla äidinkielellään, ja ne on ollut hienoja suomennoksia. Mä olen varma, että tässä on taas odotettavissa vimmaista ja ärhäkkää kieltä ja samaan aikaan tosi äärimmäisen kaunista kieltä. Mahtava lukukokemus uskon, että on tulossa.

Riikka: Ohhoh. Pitäisiköhän mun nyt lukea sitten se.

Maisku: Pitäisi.

Riikka: Mun täytyy nyt myöntää, että nyt kun sä kuvailit kirjoittajaa ja niitä teoksia, mä olen luullut jotain ihan muuta.

Maisku: Okei.

Riikka: Mä olen kuvitellut ne kirjat nyt aivan toisenlaisiksi varsinkin tämän Allah99:n. Ehkä se nimi nyt johtaa mua hirveästi harhaan.

Maisku: Joo.

Riikka:  Mä olen luullut, että se on aivan jotain muuta, mutta nythän sä sait mut kiinnostumaan.

Maisku: [naurahtaa] Hyvä.

Riikka: Vaikka olet sä siitä aikaisemminkin puhunut.

Maisku: Niin [naurahtelevat].

Riikka: Nyt sä käytit sellaisia sanoja, että taidanpa kokeilla.

Maisku: Hyvä.

Riikka: Ulkopuolisuudesta ja vallasta puhuu mun seuraava valinta tietokirja kiusaamisesta. Tämän on kirjoittanut aikaisemmin romaanikirjallisuuden puolelta tunnettu Virpi Pöyhönen, mutta hän on tehnyt nyt väitöskirjan kiusaamisesta, ja varmaan siitä on johdettu tämä tietokirjakin. Julkaisijana on Tammi, ja kirjan nimi on Noidankehästä pois - Voiko koulukiusaamisen kierteen katkaista. Tämä on kyllä aihe, joka kuuluu mun mielestä kaikille, ja sen takia mäkin haluan tämän kirjan lukea, että tämä on maailmassa semmoinen asia, mikä pitäisi saada [naurahtaa] jo vihdoin loppumaan. Eikö tähän löydy ikinä mitään ratkaisua. Mä en suostu uskomaan, että se vastaus on se, että no sitä on ollut aina ja niin tulee olemaan. Mä en vielä ole valmis hyväksymään sitä vastausta, siksi varmasti tarpeellinen kirja. Miten tämä ehkä poikkeaa aikaisemmasta kiusaamista käsittelevästä kirjallisuudesta, on se, että tässä puhutaan vallasta ja myös siitä yhteisöstä. Tässä ei nyt välttämättä keskitytä siihen yksilöön ja yksilön selviämiseen, vaan myös siihen, mitä siinä ryhmässä, mitä koululuokassa, koko koulussa täytyy tehdä toisin, että yksilö ei joudu uhriksi ja ulkopuoliseksi. Tämän kyllä kaikki jaksaa lukea, 250 sivua.

Maisku: Kyllä.

Riikka: Tämä varaukseen mulle ja muille.

Maisku: Sun määritelmien mukaan se on siis pieni kirja 250 sivua.

Riikka: Joo tietokirja, joka on alle 300-sivuinen, on kaikkien kirja [nauravat]. Toinen kirja, johon kiinnitin huomion varmaan ensinnäkin kauniin kannen takia. S&S tekee aina upeita kirjoja. Tämän kannen on tehnyt Tuomo Parikka. Kirjan nimi on Jatulintarha - lisääntymisemme oudot polut. Tässä kirjassa kaksi naishenkilöä puhuu lapsen haluamisesta ja siitä, kun sitä ei saa eli lapsettomuudesta sekä tahattomasta että elämäntilanteeseen liittyvästä tahattomasta lapsettomuudesta. Tässä on kanssa pieni sitaatti, jonka voisin lukea. ”Elämä on vapaa ja kuriton. Se tuhoutuu meidän tietämättämme ja saa alkunsa ilman toivettamme. Silti silloin kun se ilmestyy tai katoaa, kiinnitämme siihen rukouksemme, toivomme, luottamuksemme ja pelkomme ikään kuin niillä olisi jotain tekemistä asian kanssa.” Mä odotan jotain aika puhuttelevaa lukukokemusta tästä. Tämä aihe on kouraiseva ja kipeä niille, kenen kohdalle se osuu ja niille, jotka sitä läheltä joutuvat kokemaan myös siinä samalla. Ehkä tässä kirjassa voisi olla myös sellaista konkretiaa, koska sanotaan, että tämä vie myös toimenpidehuoneisiin ja naisten sairaaloihin, joissa naiskeho joutuu aika koville tässä prosessissa.

Maisku: Okei.

Riikka: Tässä voisi olla myös oikeaa vertaistukea niille, jotka sen ruljanssin joutuvat käymään läpi. Ehkä tässä on vertaisuutta siihen luopumisen ja pettymyksien toistuvaan kierteeseen.

Maisku: Ja se oli nimenomaan niin, että nämä kirjoittajat kirjoittaa omakohtaisesti, eikö niin?

Riikka: Kyllä. Tietävät, mistä kirjoittavat.

Maisku: Joo.

Riikka: Tämmöinen.  

Maisku: ”Matara on kertomus pojista, jotka leikkivät kesäisin omia valtakuntiaan. Senaattorit juonittelevat lakanatoogissaan ja pitävät nukkeja vaimoinaan. Isku puumiekasta tietää hengen lähtöä, ja kun kerran kuolee, takaisin ei ole tulemista. Alkukesän linnun laulussa kihisevä metsä, ja poikien välinen väkivalta ja hellyys yhdistyvät Matias Riikosen otteessa ihmeelliseksi ja vavahduttavaksi kirjallisuudeksi.” Tämä oli sitaatti kustantamon esitteestä, jossa kerrotaan Matias Riikosen tulevasta romaanista, jonka nimi on siis Matara. Mä viehätyin ihan tosi paljon Riikosen edellisestä romaanista, jonka nimi on Iltavahtimestarin kierrokset. Se oli semmoinen monologiromaani, semmoinen pienoisromaani, jossa tämä iltavahtimestari kierteli Helsingin katuja ja kuvaili niitä miljöitä, mitä hän siellä näki ja kohtaamiaan ihmisiä ja ihan vain omia ajatuksiaan. Se oli tosi jotenkin seesteinen romaani, mutta samaan aikaan vähän absurdi. [naurahtaa] Semmoinen käveleskelyromaani.

Riikka: Joo.

Maisku: Se oli ihana, ja mä ilahduin nyt suuresti, kun huomasin, että Riikokselta tulee uusi kirja. Ilmeisesti nämä molemmat on jollain tavalla omaelämäkerrallisia toki fiktioon puettuina, mutta kuitenkin hän kutsuu näitä teospariksi.

Riikka: Aha, okei.

Maisku: Vaikka ovat erityyppisiä, mutta kuitenkin oma elämä jotenkin siinä läsnä. Kun lukee tuon kustantamon esittelyn tuosta katalogissa, tuo oli pieni pätkä, minkä mä sieltä luin, ja kun tietää jo ennestään, että Riikonen on mahtava kirjoittaja, mä olen nyt aika varma, että nyt kirjallisuuden ystäviä hellitään [nauravat] tällä kirjalla. Mä odotan ainakin rikasta kieltä ja voimakkaita mystisiä kuvia ja lukuelämystä, joka kutsuu tutkimaan ja hämmästymään. Katsotaan, täytyykö odotukset.

Riikka: No niin.

Maisku: Tässä oli mun viimeinen kaunovinkki, ja sullakin taisi kaikki olla jo siinä kasassa.

Riikka: Kyllä, tässä nämä. Niin monen monta, monta, monta juttua jäi vielä nyt ulkopuolelle, niin kuin tuossa alussa sanoitkin, mutta ei tähän aikarajaan mahdu tämän enempää.

Maisku: Näinpä, mutta näihin kaikkiin kirjoihin voi siis tehdä varauksia. Osa saattaa olla jo jopa ilmestynyt, koska tässä oli ainakin pari kirjaa ehkä, joissa on elokuussa ilmestymisaika.

Riikka: Joo, mutta se ei haittaa mitään. Pääsee nopeammin lukemaan.

Maisku: Juuri näin [nauravat, tunnusmusiikki alkaa soida taustalla]. Eli varauksia tekemään ja mukavia lukuhetkiä.

Riikka: Juuri näin. Kiitos kun kuuntelit. Moikka.

Maisku: Kiitos moi moi.

Linkki takaisin jakson valintaan  

Jakso 65. Kirjoja rakkaudesta ja suhteista

[tunnusmusiikki]

Riikka: Tervetuloa Ääniä kirjastosta -podcastin pariin. Tänään me jutellaan, ei vähempää eikä enempää kuin maailman mielenkiintoisimmasta ja puhutuimmasta aiheesta, rakkaudesta. 
Mun kanssa täällä tänään on äänessä Johanna ja mun nimi on Riikka. 
Ja me haluttiin ottaa tämä kevyt aihe käsittelyyn podcastiin, koska musta tuntuu, että kaikesta muusta me ollaan jo juteltu, mutta rakkaus on jotenkin jäänyt sivuun. 

Me mietittiin tietenkin kirjojen kautta tätä aihetta, ja haluttiin hakea tähän muuta näkökulmaa kuin sitä perinteistä rakkauden kaavaa, joka vaikkapa romanttisessa kirjallisuudessa esiintyy yleisesti eli, että ensin rakastutaan/ ollaan rakastuneita, sitten tulee vähän vastoinkäymisiä ja lopussa he saavat toisensa tai sitten ne eivät saavatkaan, eli yleensä on nämä kaksi juoni linjaa. On joko onnellinen loppu tai traaginen loppu. 

Me huomattiin, että meitä alkoi kiehtomaan tämän kirjallisuuden näkökulmasta se vaihtoehto, jossa kaikki ei menekkään niin kauniisti loppuun asti, mitä sen jälkeen tapahtuu? Tätäkin aihetta on tosi ihanasti jo tosi monessa kirjassa käsitelty, ja tänään me esitellään rakkauden eri muotoja, kaikkia lopun alkuja ja kaikkea mitä mahtuu siihen mukaan. 

Johanna sinä olet ainakin lukenut paljon tähän liittyvää sekä kaunokirjallisuutta, että tietokirjallisuutta, mitä sinä haluaisti sanoa rakkaudesta tänään. 

Johanna: Aloitan vaikka sanomalla sillä, että meillä on ihan hirveästi kaikenlaisia parisuhde oppaita, missä neuvotaan, että näin sun suhteesta tulee hyvä, parempi ja syvempi, ne ovat myös aika suosittuja kirjastossa niitä tulee ja menee, tulee uusia ja vanhojakin lainattaan. Toisaalta se alkaa näkyä, että siitä huolimatta vaikka sen suhteen eteen tehdään mitä, että eiks se niin oo, että noin puolet liitoista päättyy lopulta eroon ja tämä on musta tämmöinen kiinnostava, että ei jäädä niihin kädenlämpöisiin suhteisiin, vaan halutaan joko syventää niitä suhteita, saada ne toimiviksi tai sitten ollaan valmiita lähtemään. 

Mulla on tässä johdantona tämmöinen Kati Niemen kirja, kuin Rakkauden revoluutio, missä tämä R on suluissa otsikossa, elikkä se voi olla revoluutio tai evoluutio. Ja alaotsikkona on ”parempi parisuhde vai erinomainen ero”. Tää niin kuin kertoo jo tämän, mitä äsken itsekin sanoin. Täällä Kati Niemi kirjoittaa: moni voisi saada hyvänkin parisuhteen vahvemmalle pohjalle sallimalla ajatuksen mahdollisesta erosta. Riidat ja ajoittain tylsä arki eivät olisi enää uhka perusturvallisuuden tunteelle, jolloin suhde saisi mahdollisuuden syventyä, että tää on tämmöinen aika uudenlainenkin ajatus, mihin tässä kirjassa törmäsin. 

Riikka: Joo, ja ehkä nykyään saa ajatella niin, että ero on yksi validivaihtoehto pitkään ikuiseen parisuhteeseen. 

Johanna: Eikä siihen liity minkäänlaista tällaista häpeällistä. Niin kuin ehkä vielä joskus 70 -luvulla. 
 
Tässä on vielä hauska pätkä tästä samasta kirjasta, niin luen vielä tämän: Jossain kohdassa elämää suhde jonkun toisen ihmisen kanssa ei välttämättä toimi siinä muodossa kuin itse olisi toivonut. Astrofyysikon Stephen Hawking:n mukaan älykkyys on kykyä sopeutua muutokseen. On hölmöläisten hommaa kantaa vettä kaivoon, jossa se ei pysy. Onnellisempi on parisuhde, joka päätettiin hyvän sään aikaan, kuin parisuhde, jossa roikkumalla ihmiset repivät riekaleiksi toistensa lisäksi muunkin elämänsä. 
 
Tässä sitten tulee ihan konkreettisia neuvoja siihen esimerkiksi, milloin teet tämän testin, että onko suhteesi päätymässä eroon tai kannattaako erota. Mutta ei pidä sitä kuitenkaan ainoana vaihtoehtona, että on myös tämä vaihtoehto, että sitä suhdetta voi alkaa parantamaan. 
Tietokirja puolelta on näitä tämän tyyppisiä esimerkiksi Marika Rosenborg:in ”Sinä selviät kyllä” erovuoden matkaopas. On tässä hidasta elämää sarjassa ilmestynyt aika pehmeä opas, missä kerrotaan: kuinka selviät siitä erosta, olet sitten eronnut omasta tahdosta tai tullut jätetyksi. 
Sitten on vähän railakkaammasta päästä, on tämä Tuuli Elina Ruuskasen ” Sanoinko sen ääneen” eli tämä on aika hauskastikin kirjoitettu, mutta hirmu vakavaa asiaa sisältävä ja ihan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja, joka lähtee siitä että: Mies ilmoittaa, että hän haluaa nyt erota ja sitten sitä asiaa aletaan käymään läpi. Tosi helppo lukuinen, vaikka aihe on vähän raskaamman sorttinen. 

Riikka: Joo, ja meillä onkin tässä valittuna kategorioissa niin nämä kirjat, että millä tavalla sitä parisuhteen tragediaa käsitellään. Siihenhän on erilaisia käsittely tapoja kirjallisuudessa. Nyt tässä aluksi sinulla oli ilmeisesti tällaisia, voisiko sanoa analyyttisempia tai rauhallisempia. 

Johanna: Joo, nämä ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta toi analyyttinen kuvaa ainakin hyvin tätä Jukka Behm:in ja Katariina Hakaniemen kirjoittamaa ”Piti vielä sanoa”. Tässä on ideana se, että päähenkilö mies, ottaa yhteyttä vanhaan nuoruuden ystäväänsä, jonka tietää olevan terapeutti. Ja hänellä on semmoinen tilanne, että hän on eronnut ja pian sen jälkeen tämä entinen puoliso on kuollut. Eli siinä on hyvin tämmöinen erityinen tilanne. Sitten he pohtivat sitä niissä kirjeissä. Tämä on siis kirjeromaani. 
Tässä ei siis ole mitään muuta kuin näiden kahden välistä kirjeen vaihtoa ja he pohtivat/analysoivat tätä parisuhdetta ja mahdollisia uusia kuvioita. Hyvin rauhallisesti, analysoiden ja sitten siellä tulee vähän yllättäviäkin juttuja välissä. 
Sitä minä en tiedä, että paljonko tässä on todellisuus pohjaa, mutta tämä on ihan kaunokirjallisuus luokassa meillä kirjastossa. 

Riikka: Ihan tuorekin 2021 ilmestynyt, ja mielenkiintoinen kansi. Itse asiassa luulin, että se on tietokirja. 

Johanna: Joo, tässä on vähän tällainen sarjakuvamainen tämä kansi. 
 
Sitten toinen hyvin erilainen tuohon verrattuna on Maritta Pyysalon ”Kehrääjä”, myös tänä vuonna tullut. Ohut, pieni, tosi kaunis kirja ulkonäöltään ja kielellisesti hirvittävän taitava. Tässä siis nainen on eronnut ja hän käy siihen eroon liittyviä asioita läpi, hyvin runollisesti ja tässä on paljon viittauksia kirjallisuuteen ja myytteihin. Minusta jotenkin kauhean viehättävä kirja ja tämä etenee assosiatiivisesti, että saattaa tulla yhtäkkiä jostakin asiasta mieleen joku toinen. Hyvin kaunis kirja ja monikerroksinen, vaikka tämä on hyvin ohut, pieni kirja. 

Sitten mulla on vielä yksi tämmöinen analyyttinen kirja, mitä mä en malttanut olla ottamatta, vaikka tässä ei nyt varsinaisesti käsitellä eroa. Kyllä tässä vähän sitäkin käsitellään, mutta tämä kirja on Saara Turusen ”Järjettömiä asioita”, missä on kahden kulttuurin välinen suhde ja kaikkea siihen etäsuhteeseen liittyvää pohdintaa. Tässäkin pohditaan kanssa hirveen tarkasti sitä suhdetta: miksi aloittaa suhde ja olenko tässä suhteessa. Tämä on ehkä myös hyvin tyypillistä pohdintaa nykyään, juuri sen takia, ettei olla suhteessa vaan sen takia, että se on taloudellisesti kannattavaa tai näyttäisi jonkun silmissä joltakin. Vaan siltä halutaan aika paljon. 
Tämä on aika paksu kirja ja jotenkin ajatuksena se, että tämä päähenkilö nainen pohtii ollako vai eikö olla tämän miehen kanssa. Lähtökohtaisesti ei kuulosta kauhean mielenkiintoiselta, mutta tämä oli hirveen imaiseva kirja. 

Riikka: Ja Barcelonan ystäville ilmeisesti sopiva? 

Johanna: Joo, näin myöskin. Nämä kirjat oli minusta sellaisia, joissa on myös tunteita, mutta näissä ei ole mitään kauhean raivokasta tai tämmöistä tunteiden purkua. Ymmärsin, että sulla on muutama tämmöinen kirja, missä mennään vähän isompien tunteiden kautta. 

Riikka: Joo, minä kauheasti yritin miettiä tuohon analyyttiseen kohtaan, jotain mitä minä olisin lukenut, mutta en mä meinannut keksiä mitään. Mä olen enemmän ollut täällä tunnemyrskyjen puolella, ja tragedian piirissä pyöriny näiden mun kirjojen kanssa. 
Varmaan yksi mieleenpainuvimmista on Elena Ferrantenvin ”Hylkäämisen päivät”, eli hän, joka on kirjoittanut tätä Napoli -sarjaa, niitä mä en ole lukenut. Mut sitten näitä ohuempia kyllä. Hylkäämisen päivät, on nimenomaan sitä raivoisaa erokuvausta ja sitä, kun tulee jätetyksi ja nainen on aivan pois tolaltaan. Sitten se arkikin on aivan suossa rypemistä. Et, jos haluaa lukea jotain psykologisesti aika vahvatunnelmaista niin mä suosittelen tätä kirjaa. Tämän kirjan yhteydessä spekuloidaan, että kuka on se Ferrante ja onkohan esimerkiksi Domenico Starnonen puoliso ja se on siis tämmöinen spekulaatio, jota ei ole vahvistettu suuntaan eikä toiseen. Mutta sitten, kun mä luin Starnonen kirjan ”Solmut” ja muistin lukeneeni ”Hylkäämisen päivät”. Niin kyllä minäkin haluaisin ajatella, että näillä kirjoilla on jonkinlainen yhteys, mutta tätä ei todellakaan ole missään vahvistettu, että tämä on ihan spekulaatiota. 

Johanna: Toihan on tosi kiinnostavaa ja lukijahan on vapaa spekuloimaan. 

Riikka: Niin, ja mä kyllä tykkään kaikista tällaisista taustatarinoista, jotka ei itsessään näissä kirjoissa näy, mutta jota sitten googlaamalla ja lehti artikkeleita lukemalla löytää. 
Mutta Starnonen kirja ”Solmut” on kertomus avioliitosta ja se onkin mielenkiintoinen kertomus. Tässä on myös vähän sellaista moni äänisyyttä eli on niiden molempien aviopuolisoiden äänet kuuluvissa tässä ja sitten on myös vähän aikuisten lasten osuutta. Eka mulla meinasi jäädä tämä kirja kesken, koska tässä on sellainen pitkä vähän niin kuin monologi tässä alussa, jossa vaimo puhuu miehelleen aika vihaisesti. Ja sitten yhtäkkiä se näkökulma muuttuu, siihen miehen näkökulmaan, ja se on aivan erilainen. Lopussa tullee vielä sellainen käänne, ja mä olin sillee: Wow! 

Johanna: Älä paljasta! 

Mä tykkään, kun sieltä tulee se, tota mä en tiennyt, että toi tulee.  
Ja kanssa sitä niin sanotusti pitkän suhteen loppupäässä tapahtuvaa pohdintaa siitä, että mitä tässä on nyt tehty ja tullaanko vielä jatkamaan ja miten tässä käy.  
Nämä molemmat kirjat ovat aika saman pituisia noin 200 sivuisia, ja kyllä mä ne lukisin varmaan yhdessä, näin suosituksena. 

Sitten aivan kyyninen ja loppuun asti turhautunut kirja on sitten Ebba Busch-Thorin ”Vuosisadan rakkaussota”, joka viittaa tietenkin Tikkasen vuosisadan rakkaus tarinaan. Eli tämä on vähän niin kuin säeromaani ja tässä voi sania, että rakkaus on aika loppu. Tässä ei oo enää sitä osastoa jäljellä. 

Johanna: Et se on näiden lopun aikojen romaaneja. 

Riikka: Kyllä. H ovat vielä tässä yhdessä, mutta ovat toisiinsa aivan katkeroituneita. Musta tämä kannattaa lukea silloin, kun oma elämä on ok jamassa, koska tää ei oo mitenkään piristävä, kannustava eikä voimaannuttava kirja. Tämä on vaan läpeensä katkera. 

Johanna: Mutta voisiko olla vertaistueksi? 

Riikka: Voisi olla siinä vaiheessa, kun on ehkäpä täynnä pyhää vihaa. Siihen kohtaan voisi olla semmoinen syvälle vievä lukukokemus. 

Johanna: Okei, mutta mä heitä tähän settiin mukaan vielä tämän mun yhden valintani. Eli tämmöinen Aase Bergin, en nyt tiedä miten pitäisi lausua tämä Aase, kun hän on ruotsalainen kirjailija. Kirjan nimi on ”Akka” ja tässä on päähenkilönä Thelma, joka on tulisesti rakastunut Victoriin, ja Victorilla on oma perhe ja jossain vaiheessa Thelmalle käy ilmi, ettei Victor koskaan ole aikeissaan jättää tätä omaa perhettään, ja Thelma kokee, että hän on vaan jonkinlainen leikkikalu tässä Victorin elämässä. Sitten Thelmasta, joka on ollut tämmöinen tavallinen nainen, niin hänestä kehittyy pahansisuinen akka. Tämä on musta jotenkin hauska ja tämäkin voi käydä hyvin vertaistueksi, että tämä on aika railakas feministisestä näkökulmasta kirjoitettu tulitus. 
Täällä on takakansi tekstissä: Akka on kiihkeä taistelu kirjoitus naisen vapauden puolesta niille, jotka ovat saaneet tarpeeksi alistussuhteista rakkaudessa. Tämä on tämmöinen taistelu kirjoitus, tosi hyvä kirja. 

Riikka: Voihan siihen suhtautua kevyemminkin. 

Johanna: Voi suhtautua kevyemminkin ja sul oli joku. 

Riikka: Mä voisin mainita tässä kohtaa viime vuonna ilmestyneen Marja Kankaan kirjan ”miestä näkyvissä”, jossa käy jälleen niin, että nainen tulee jätetyksi. Se on sitten esimerkki semmoisesta kirjasta, jonka kanssa voi vähän höröttää ja nauraa rätkättää. Hyvin iloluontoinen erokuvaus tai oikeastaan kuvaus siitä, että mitä nainen tekee, kun tulee jätetyksi. Eli ihan esimerkkinä siitä, että sen voi heittää tosi hauskaksikin. se alkaa aika railakkaasti ja myös tämmöinen ikäkriisi kirjakin, että mitä tekee nainen sitten noin viisikymppisenä, kun tulee jätetyksi ja mitä sen jälkeen on enää tehtävissä. 

Johanna: Joo no, mulla menisi tähän kategoriaan taas Laura Lehtolan ”Minä valitsin sinut”. Tämä on sillä tavalla kevyellä ja kivalla otteella kirjoitettu, vaikka ihan vakaviakin asioita. Tässä on myös se hauska puoli, että täällä tulee kanssa lopussa semmoinen aika kiva koukku/yllätys vielä. Mutta tässä on kahden naisen suhde, että tämä on esimerkkinä siitä, että nykyään näissä ei ole pelkästään heteroseksuaalisia suhteita, että tässä on kahden naisen suhde, siinä kipuilu ja eropohdinta, mutta semmoisella kivalla ja lempeällä huumorilla kirjoitettu. 

 Riikka: Siinä oli aika hauska se heidän rakastuminenkin, että se ei ollut kauhean suoraviivainen vaan se lähti silleen varovasti liikkeelle. 

Johanna: Niin, sä olit lukenut tämän myös. 

Riikka: Joo, mä oon lukenut sitä johonkin asti, koska jouduin jättämään sen toisen kiireisemmän kirjan takia kesken, mutta alkuun pääsin senkin kanssa kyllä. 
Me oltiin sattumalta luettu myös kirjoja siitä vaiheesta, kun ei päätetä erota, mutta jokin on vähän rikki eli uskottomuus aiheisia romaaneja. Me mietittiin sitten, että sitä aihetta on käsitelty jonkun verran, että meillä tuli nopeasti mieleen monta romaania, joissa sitä teemaa käsitellään. Me oltiin sitten molemmat luettu Geir Gulliksenin kertomus eräästä avioliitosta, jota minulle oltiin vinkattukin jo vuosia sitten, mutta yhtenä päivänä mä satuin ottamaan sen, kun se kävi kauhean hyvin tähän meidän teemaan. Tässä on mielestäni erityisen mielenkiintoista se, että tämä on miehen kuvaus siitä, kun nainen on uskoton ja tavallaan semmoinen kauhean rehellinen ja riipaiseva. Tosi kiva ylipäätään. Tykkäsitkö sä? 

Johanna: No kiva ei ehkä se sana just millä mä kuvailisin. 

Riikka: Virkistävä, vaihteleva tai erilainen? 

Johanna: No kyllä, tai just toi mitä sä sanoit, rehellisyys ja avoimuus, kun se päähenkilö ei ole kiva tai mukava ihminen ja ei selittele tai puolustele sitten, että nain nämä asiat vaan menee. ja tässä nyt ollaan ja nämä pitäisi nyt jotenkin handlata. Mutta kyllä tykkäsin.  

Riikka: Just se, että mies pystyy puhumaan ja niistä tunteista kauhean avoimesti. Ja tässähän se nainen ei pääse ääneen, että ihan yksipuolinen kertomus tapahtumista. Sekin oli kiintoisaa, että tämä ei ole sen miehen syytä, vaan hän antaa jotenkin liikaa vapautta siihen, ja sitten hän miettii olisiko pitänyt kuitenkin jyrkemmin estää asioita, ettei päädytty tiettyihin pisteisiin. Sekin oli tässä mun mielestä aika mielenkiintoista. 
Gullikseen käsittelee samaa aihetta myöskin kirjassaan ”Katso meitä nyt”. Tämä ei liity tähän toiseen kirjaan, mutta sama aihe on tässäkin tänä vuonna tullessa. Meillä on nyt tosi paljoon uutuuksia. Ehkä tämä aihe on nyt kiinnostanut meitä nyt just viime vuosina. 

Johanna: Plus voihan olla niin, että siitä on nyt tullut paljon kirjoja. En tiedä, mutta tämä tuli nyt just mieleen, että kertooko se jotakin. 

Riikka: Joo o, onko sulla tästä joku ajatus. 

Johanna: Joo, mä olen sen lukenut et siinä on myös tavallaan samaa aihetta, mitä hänen edellisessäänkin kirjassa. Se on vähän paksumpi kirja, että siinä on vähän perusteellisempaa. 
Ja sittenhän on Philip Teirin ”Neitsyt polku”, mikä on myös samaa aihetta käsittelevä ja sitten on myös Annamari Marttisen ”Mitä ilman ei voi olla”, ja tämä on tullut jo 2013, että vähän vanhempi. Tässä on kanssa uskottomuus teema, mutta tässä käsitellään sitä kolmesta eri näkökulmasta ainakin, että on mies, joka on uskoton, sitten on hänen rakastajattarensa ja hänen vaimonsa. Eli kaikki pääsevät ääneen niin kun vuoron perään, mikä on aika hyvä ratkaisu tämmöisessä. 

Riikka: No sitten, kun Gullikseen käsittelee uskottomuutta miehen näkökulmasta, niin sitten on tämmöinen pieni, avain hurmaavan kaunis ja erikoinen kirja, johon mä tartuin ihan kannen takia ja tämäkin liittyi sitten aiheeseen. Hannele Mikaela Taivassalon ”Lopussa minun pitäisi kuolla”, puhuu naisen äänellä, joka on kolmas pyörä eli hän on suhteessa, naimisissa olevan miehen kanssa. Jotenkin aivan hurmaava teos siitä, että tässä puhutaan vihdoin siitä, että on tunteitakin sillä kolmannella ja tämä kirja tuo ihan upeasti esille sen, kun tämä nainen aivan valtavasti rakastaa sitä naimisissa olevaa miestä ja, mitä kun sitä ei voi saada. Tässä on tietenkin sitä odottamista ja tapaamisen hetkiä, että tämä käsittelee minun mielestäni sitä, mistä ei saisi puhua ääneen. Eli, sitä tietoista uskottomuutta ja ollaan siinä, vaikka tiedetään, että se on moraalisesti väärin. Tämä on kielellisesti myös aivan huikaisevan kaunis. 

Johanna: Joo, toi on kiehtojaa, koska mulla on toi kirja vaiheessa. Olen aloittanut ja samaa mieltä siitä kielestä, ja toi näkökulma on kiehtova. Tässä Aase Bergin Akassahan oli myös tämä kolmas, mutta se käsittely tapa on täysin toisenlainen. Tuon kielen runous, niin siihen mä voisin vertailu kohteeksi laittaa noista aikaisemmista Martta Pyysalon ”Kehrääjän”, missä on kanssa sen kielen, vaikka se oli mulla hieman väärässä paikassa tuolla analyyttisissä kirjoissa, mutta ne oli rauhalliset ja analyyttiset kirjat. tai semmoiset, missä ei raivota vaan jollain muulla käsiteellään se. 

Riikka: Sellainen, jossa tunteet ovat hallinnassa. 

Johanna: Tai sitten se käsitellään sillä tavalla runollisesti. 
 

Riikka: Voisinko mä lukea tästä pienen pätkän? 

Johanna: Totta kai. 

Riikka: Tämä ehkä kuvailee tätä kirjaa. 
Olipa kerran useasti. kaksi rakastavaista oli huoneessa, joskus ei ole huoneita, on vain yö. Yön kätkemiä ei näy, kun kaksi sulkee silmät ja tulevat kosteina toisiaan vasten kaikki muuttuu näkymättömäksi. Heitä ei näy, vaikka kuu loistaa kirkkaana. Kuvittelen yhä, että kukaan ei ole nähnyt mitään. 

Johanna: Toi on tosi tosi kaunis. 
Riikka: Kyllä, nyt tuli selväksi, että tämä on kaunis kirja. 

Sitten kun me oltiin käsitelty näitä kaikkia kirjoja ja puhuttu näistä keskenämme, niin me mietittiin, että onko vielä jotain tästä rakkaudesta, joku näkökulma/tulokulma, jota me ei olla käsitelty. Sitten me keksittiin tämä murros ja aivan erilainen näkökulma siihen perinteiseen rakkauden kaavaan. 

Johanna: Itse asiassa nyt on tullut joitakin kirjoja, jotka lähtee niin kuin kyseenalaistamaan ylipäänsä tän koko käsityksen tästä, että on nyt kaksi ihmistä ja heidän välisensä suhde. On tullut tämmöisiä ja esimerkkinä, tämä on käännetty suomeksi 2019. En nyt osaa lausua tätä, Veaux Franklinin ja Rickert Evenin ”Kahta kauniimmin” opas eettiseen polyamoriaan eli lähdetäänkin niin kuin miettimään erilasisia tapoja, että se ei välttämättä ole se tämä yksi, tämä toinen ja nämä ovat yhdessä, vaan että suhteiden kirjo on hirvittävän suuri. Tämä on musta aiheena tosi kiehtova, koska niinhän se on, että tällainen romanttinen rakkaus on keksitty millon lie, 1800-luvulla, vai milloin se oli. Puhumattakaan avioliitosta, joka on sitten alun perin patriarkaalisen kulttuurin tällaiseen naisen omistamiseen perustuva systeemi. Tämän vanavedessä on tullut kaksi suomalaistakin teosta näistä suhteiden moninaisuuksista. Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet sekä Paula Tiessalo ja Anne Karhumäki ovat kirjoittaneet tällaisen parisuhdepäivitys: uudet säädöt rakkaudelle.  

Riikka: Ai ne oli säädöt, mä olen varmaan koko ajan lukenut sen väärin. 

Johanna: Joo, itseasiassa mäkin huomasin sen vasta nyt. Nää on tämmösiä, vähän oppikirjamaisia. Molemmissa taitaa olla, tai ainakin tässä parisuhdepäivitys -kirjassa on täällä takana sanasto. Monta sivua pitkä sanasto, missä kerrotaan kaikista erilaisista sanoista. Esimerkiksi, että mitä tarkoittaa polyamoria, mikä on apilaperhe, mikä on aromanttinen, alloromanttinen. Täällä on hyvin erilaisia nimityksiä sille, että miten ihminen voi suhtautua rakkauteen, ihmissuhteisiin ja ylipäänsä suhteisiin. Ja nämä olivat mun mielestä kauhean kiinnostavia, ja ne todellakin lyö sen pakan auki, että hei, täähän voi olla näinkin. Ja mä koin tän kauhean vapauttavana, että näitä mahdollisuuksia on. Eikä näistä kirjoista mikään ole sillä tavalla, että jättäkää nyt kaikki se monogaaminen suhteenne ja ryhtykää monisuhteisiksi. Siinä ei mun mielestä ollut kuitenkaan sellaista sävyä, vaan tässä ikään kuin tuodaan nämä erilaiset ihmiset, että tällaisiakin ihmisiä on, ja tälläkin tavalla nämä suhteet voidaan järjestää. Ja rivien välistä voi huomata sitä, että yhteiskunnan pitäisi pikkuhiljaa ottaa huomioon se, että kaikki eivät elä tällaisissa heteroseksuaalisissa monogaamisissa suhteissa.  

Riikka: Voisko olla myös yksi ajatus niin, että ehkä sen takia avioliitot ei kestä sataa vuotta per yksi ihmiselämä, koska on taipumus ihastua tai rakastua moniin ihmisiin elämän aikana ja se ei ehkä selviä kuin kokeilemalla, että onko tämä loppuelämään asti kestävä juttu vai onko minussa rakkautta useammalle ihmiselle.  

Johanna: Hyvin voi olla, ja mä luulen, että se monelle ihmiselle, ainakin mulle, oli tosi terveellistä pyöräyttää nää ajatukset päässä. Se antaa ihan erilaista näkökulmaa omaan itseen, muihin ihmisiin ja tähän elämään.  

Riikka: Sä olit löytänyt siitä aiheesta vielä jonkin romaaninkin? 

Johanna: Joo, tää aika paljon oli mediassakin esillä ilmestyessään viime vuonna, tää Riikka Suomisen Suhteellisen vapaata. Tässä on tämmöinen pariskunta, joilla on pieni lapsi, vai oliko useampiakin, ja heidän parisuhteensa on väljähtänyt. He sitten päättävät yhdessä, että he avaavat tämän suhteensa ja lähtevät hakemaan kumppaneita muualta, ihan toistensa tietäen. Eli lähtevät ihan kokeilemaan tällaista. Mä en nyt kerro, että mihin tässä päädytään sitten loppujen lopuksi. Varmasti näitä olisi muitakin, mutta ei me ehditty haarukoida kaikkea maailman kirjallisuutta tämän tiimoilta. Eli tämä oli siis Riikka Suominen, Suhteellisen vapaata. 

Riikka: Meneekö se tyyliltään tähän analyyttiseen vai hullun hauskaan vai raivokkaaseen? 

Johanna: Tämä oli aika sellainen tavallinen, niin kuin romaani, missä kerrotaan ihmisten elämästä. Ei mikään kauhean kiihkoisa. Ehkä enemmän sellainen analyyttinen, kun he pohtivat sitä, että kun tulee näitä muita suhteita niin miten se vaikuttaa ja onko se mahdollista. Mutta ihan tällainen mukavasti luettava, ei mikään sillä tavalla hankala. 

Riikka: No tässä nyt tuli aikamoinen läjä rakkautta. 

Johanna: Ja sen puutetta ja eri muotoja. 

Riikka: Ja sen päättymistä.  

Johanna: Itse asiassa muuten rakkauden päättymisestä voisinkin lukea. 

Riikka: Onko sulla siellä jokin loppu kaneetti.  

Johanna: Tää on tästä, Kati Niemen, Rakkauden revoluutio -kirjasta.  

Riikka: Mistä aloitimme, niin siihen päätämme. 

Johanna: Rakkaus on ikuista. Vain sen kohde vaihtuu ja muoto muuttuu, kunnes optimi osuu kohdalle. Joidenkin ihmissuhteiden ainoa ongelma on niiden muoto, ja joidenkin parisuhteiden ainoa ongelma on niiden järkähtämätön muuttumattomuus. Kun iän myötä muuttuvien yksilöiden välinen suhde ei muutu ja elä, rakastuneimmatkin alkavat lakastua.

[tunnusmusiikki]

Johanna: Sopiks tämä nyt tähän päätökseksi? 

Riikka: Tää sopi tähän erinomaisesti. Kiitos kun kuuntelit.

Linkki takaisin jakson valintaan  

Jakso 64. Kesävinkit 2021

[tunnusmusiikki]

[kuikan ääni]

Maija: Tervetuloa Ääniä kirjastosta - podcastin kesäspesiaalin pariin. Tässä jaksossa henkilökuntamme jakaa kesäisiä vinkkejä kirja-, musiikki- ja elokuva-aineistosta.

[kuikan ääni]

Jessica Swale - Kesämaa


Maija: Palkitun brittiläisen näytelmäkirjailija Jessica Swalen ohjaama pienen luokan elokuva, Kesämaa, on sympaattinen ja lämminhenkinen kesäleffa vuodelta 2020.

Elokuva sijoittuu toisen maailmansodan aikaan pieneen englantilaiskylään.
Elokuvan nimi viittaa myyttiseen Summerlandiin, joka oli ennen kristinuskoa eläneiden käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä ja taivaasta, johon vainajat päätyvät.
Tämä myyttinen Summerland voi näyttäytyä joskus kangastuksina, kun katsoo merelle.
Summerland kaltaisia myyttejä ratkoo elokuvassa erakoitunut ja kyläläisten kaihtama tietokirjailija Alice Lamb, jota näyttelee Gemma Arterton (Aarteton). Alice asuu Britannian rannikolla boheemissa talossaan.

Eräänä päivänä Alicen ovea koputetaan, ja hänelle lykätään huollettavaksi poika Frank, joka on lähtenyt evakkoon Lontoon pommituksia. Frankin isä on lähtenyt lentäjäksi sotaan ja Frankin äidin tilanne on hieman epäselvä. Vastahakoinen Alice kieltäytyy ottamasta poikaa taloonsa, ja päättää etsiä pojalle uuden sijaisperheen.

Ehkä kuten arvatakin saattaa, kylmäkiskoinen Alice kuitenkin heltyy pikkuhiljaa. Alicen ja pojan, Frankin välille puhkeaakin vähitellen ainutlaatuinen yhteys. Alicen menneisyydestä alkaa myös tihkua lisää tietoa, kun hän käsittelee kipeitä muistoja osin Frankin kautta. Tarinaan sisältyykin aika mielenkiintoinen juonenkäänne, jonka vaikutuksesta loppu on mielestäni aika kiinnostava.

Elokuva on helposti lähestyttävä, ja tarina johdattelee katsojaa kauniisin ja jylhiin englantilaismaisemiin. Elokuvan englantilaiskylä näyttäytyy maalaisromanttisena ja aurinkoisena pakopaikkana sodan julmuuksilta. Suosittelen tätä elokuvaa brittidraamasta pitäville, nostalgiannälkäisille romantikoille.

Tämän elokuvavinkin tarjoili Maija.

[kuikan ääni]

Olga Tokarczuk - Aja aurasi vainajain luitten yli

Maisku: Kuvittele pieni syrjäinen kylä, puolalaiskylä, talvisin lähes autio kylä, joka sijaitsee rinteiden varjossa, ja josta on matkaa lähimmälle asfaltoidulle tielleneljä kilometriä. Kuvittele yhteen kylän taloista melko iäkäs nainen. Naisen nimi on Janina. Hän ei itse pidä nimestään.

Janina on persoona isolla P:llä. Hän on nuorempana ollut mm. moukarinheittäjä ja sillanrakennusinsinööri. Nykyään hän opiskelee astrologiaa, kääntää William Blaken runoutta, tekee pitkiä kävelyretkiä, pitää niin sanotusti silmällä koko kylää. Janinalla on muutama läheinen ihmisystävä, mutta lähtökohtaisesti hän pitää enemmän eläimistä kuin ihmisistä.

Janina on päähenkilö Olga Tokarczukin romaanissa Aja aurasi vainajain luitten yli. Kirja olisi loistava lukuelämys jo pelkästään tämän hurmaavan henkilöhahmon ansiosta, mutta mehevän ihmiskuvauksen lisäksi Aja aurasi vainajain luitten yli on myös piinaavan jännittävä murhamysteeri.

Eräänä päivänä Janinan naapuri kuolee; hän löytyy kotoaan outoon asentoon vääntyneenä. Kohta ruumiita alkaa tulla lisää, ja myös Janina sekaantuu salaperäiseen vyyhtiin: hän uskoo, että eläimet ovat alkaneet kostaa ihmisille näiden tekemiä julmuuksia. Tapettujen joukossa on muun muassa useitametsästäjiä.

Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli on monisyinen romaani, kuten Nobel-voittajalta sopii odottaakin. Kirja on älykäs, hauska, tunnelmaltaan intensiivinen. Tokarczuk punoo vetävän juonen sisään useita yhteiskunnallisia teemoja, joista tärkeimmiksi nousevat –ainakin minun luennassani –eläinten oikeudet sekäerilaisuuden arvostaminen.

Tämän jännittävän kesävinkin tarjoili Maisku.

[kuikan ääni]

Andri Snær Magnason: Ajasta ja vedestä

Ville: Andri Snær Magnason: Ajasta ja vedestä. Tarina ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksesta ihmiskunnan menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Ajasta ja vedestä oli monella tavalla koskettava lukukokemus. Kirja kertoo nimensä mukaisesti ajasta ja vedestä. Ihmisen elämänpiiri voi kattaa neljännes vuosituhannen. Aika isomummon syntymästä lapsenlapsenlapsen kuolemaan voi helposti kattaa yli 250 vuotta. Tässä ajassa kaikki voi muuttua. Isovanhemmat muistavat millaiset jäätiköt olivat ennen. Lastenlapsille voimme ehkä kertoa mitä tapahtui, miksi niitä ei enää ole. Kirjassa yksityinen kohtaa yhteisen, filosofia tarinat ja myytit tosiasiat. Ihmisen kertomus on moninainen ja yhden ihmisen teoilla voi olla suuri vaikutus.

Johtava ilmastoasiantuntija pyytää Magnasonia kirjoittamaan kirjan ilmastonmuutoksesta, koska ”ihmiset ymmärtävät tarinoita, ei numeroita”. Magnason kirjoittaa omasta ja oman perheensä suhteesta jäätiköihin. Jäätikön tuoksusta ja isovanhempien hiihto- ja tutkimusretkistä siellä. Tarinoita vedestä, sen kierron elintärkeistä merkityksistä ja muutoksesta.

Kirjassa yhdistyvät intian ja islannin maailmansyntytarut, ja jäähuippuiset vuoret. Tavataan Dalai Lama ja huomataan Oppenheimerin, atomipommin keksijän ja Jeesuksen yhdennäköisyys. 

Magnason osaa kertoa kammottavasta asiasta kiehtovasti ja koskettavasti. Ei tämä ole hilpeä kirja, tietenkään, mutta ei myöskään musertava. Päinvastoin se valaa uskoa tulevaisuuteen ja ihmisen kykyyn ylittää vaikeatkin esteet.

Kirjassa on myös kauniita kuvia.

Kesävinkin tarjoili Ville.

[kuikan ääni]

Megan Rapinoe – Yksi elämä

Salla: Mä olen Salla ja mun kesävinkki liittyy jalkapalloon ja urheilijaan, joka on paitsi voittanut joukkueensa kanssa sekä maailmanmestaruuden useampaan kertaan että myös olympiakultaa. 

Urheilun ohella tämä jalkapalloilija on päättänyt käyttää tunnettua asemaansa tasa-arvon edistämiseen ja syrjinnän vastaiseen työhön, vaikka se on toisinaan jopa aiheuttanut vahinkoa hänen uralleen. Kyseinen urheilija on tietenkin yhdysvaltalainen jalkapalloilija Megan Rapinoe ja kirja hänen elämäkertansa Yksi elämä: Megan Rapinoen tarina. 

Elämäkerrassaan Megan Rapinoe kuvaa kasvuaan yhdeksi maailman parhaista jalkapalloilijoista ja kertoo myös lapsuudestaan ja nuoruudestaan konservatiivisessa pikkukaupungissa. Vaikka välit perheeseen olivat läheiset, eikä Meganin seksuaalinen suuntautuminen ollut heille ongelma, poliittiset keskustelut aiheuttivat perheessä kiivaitakin ristiriitoja varsinkin presidentinvaalien aikaan. 

Megan Rapinoe onkin tunnettu muun muassa julkisesta kiistastaan presidentti Donald Trumpin kanssa, kun Rapinoe oli haastattelun yhteydessä todennut, että ei mahdollisesta maailmanmestaruudesta huolimatta suostuisi menemään Valkoiseen taloon presidentin kutsuessa. Presidentti Trump vastasi ilmoitukseen Twitterissä alentuvasti, että kannattaa voittaa ensin ja puhua vasta sitten. Megan Rapinoe otti tämän haasteena ja teki kultapelissä maalin. Joukkue ei koskaan mennyt valkoiseen taloon.

Kenties suurimman aktivisminsa ja uransa yhteentörmäyksen Rapinoe koki polvistuessaan yhtenä ensimmäisistä kansallislaulun aikana tukeakseen Black Lives Matter-liikettä ja jatkaessaan protestointia kielloista huolimatta. 

Tästä nousi suurempi kohu kuin Rapinoe itsekään oli osannut odottaa ja hän joutui hetkeksi jopa pois maajoukkueesta. Se ei kuitenkaan saanut häntä lopettamaan toimintaansa. Black Lives Matter-liikkeen merkitystä käsitelläänkin kirjassa laajalti.

Megan Rapinoe on ollut myös haastamassa Yhdysvaltain jalkapalloliittoa oikeuteen naispelaajien syrjinnästä ja on puhunut voimakkaasti tasa-arvon puolesta. Hän on tehnyt koko uransa ajan merkittävää työtä naisten jalkapallon yhdenvertaisten mahdollisuuksien eteen. 

Vaikka kirjassa keskitytään paljon Meganin aktivistitoimintaan, se on myös todella mielenkiintoinen kuvaus omaksi ilokseen jalkapalloa pelaavan tytön kasvusta yhdeksi maailman parhaista jalkapalloilijoista. Megan Rapinoe ei tavoitellut ammattilaisuraa hampaat irvessä, vaan hoksasi vasta yliopistoaikoinaan, että hänhän saattaisi voida pelata jopa ammatikseen. Se lienee huippuammattilaisten joukossa poikkeuksellista.

Suosittelenkin elämäkertaa ihan kaikille. Lukijan ei tarvitse olla intohimoinen jalkapallofani innostuakseen kirjasta, vaan sen voi lukea myös ajankohtaisena kannanottona urheilun yhteiskunnallisuudesta ja siitä,  voiko urheilua erottaa politiikasta ja millainen vaikutusvalta ihaillulla huippu-urheilijalla voi kannanotoissaan olla. Näin jalkapallofanin näkökulmasta itse jalkapalloa olisikin voinut olla hitusen enemmän myös sieltä urheilijan arjen näkökulmasta, eikä vain suurimpien pelien kuvailua.

Megan Rapinoe on aktiivinen myös Instagramissa, joten hänet kannattaa ottaa seurantaan myös siellä.

[kuikan ääni]

Rory Power – Burn Our Bodies Down

Angelika: Moi. Mä oon Angelika ja mulla olisi lukuvinkkinä Rory Powerin Burn Our Bodies Down.

Tää kirja kertoo Margotista ja hänen äidistään. Aina Margotin syntymästä asti on ollut vain äiti ja hän. Äiti ei vastaa ikinä mihinkään tyttärensä kysymyksiin omasta menneisyydestään tai perheestään. On vain he kaksi huonokuntoisessa asunnossa yrittäen tulla toimeen. Mutta tämä ei riitä Margotille. Hän haluaa perheen ja menneisyyden.

Nyt hän on löytänyt avaimen saadakseen haluamansa – valokuvan, joka johtaa hänet kaupunkiin nimeltä Phalene, mahdolliseen kotiin. Mutta Margotin saapuessa kaupunkiin, se ei ehkä olekaan sitä mitä hän halusi. Margotin äiti lähti syystä, mutta oliko syy menneisyyden kätkeminen vai oliko lähtö ainoa tapa varjella Margotia? Ainoa asia minkä Margot tietää varmasti on se, että heidän sukupuunsa on myrkyttynyt ja sen juuret ovat niin syvällä Phalenessa, että nyt kun hän on siellä Margot ei ehkä koskaan pääse pois kaupungista.

Tää kirja on englanninkielistä ya-kirjallisuutta ja tässä on varsinkin alussa hyvin sellainen jännärimäinen, pahaenteinen ja klaustrofobinen tunnelma, heti alusta asti. Äidin ja tyttären kitka on tosi käsin kosketeltavaa. Perheen dynamiikka on tosi vinoutunut, lapsi huolehtii enemmänkin äidistään kuin äiti lapsestaan. Margot on hyvin tietoinen, että äiti ei rakasta häntä niin kuin äidin kuuluisi.

Sitten kun Margot on kuitenkin jo teini-ikäinen, niin hänellä on halu kapinoida äidin järjettömiltä vaikuttavia sääntöjä vastaan, mutta samalla hänellä on myös hurja kaipuu äidinrakkauteen. Margot on aika rikkinäinen ja hänellä on myös suuri tarve perheeseen kuulumiseen ja rakkauteen. Ja koska hän ei saa näitä asioita äidiltään, hän tekee aika harkitsemattoman päätöksen ja karkaa äitinsä luota ja liftaa Phaleneen. Vaikka hänellä ei ole rahaa, eikä mitään muuta tietoa kuin se valokuva.

Siellä Phalenessa Margot sitten viimein tapaa mummonsa. Tää mummo on kaikkea sitä mitä hän on aina toivonut, mutta sitten kun he saapuvat suvun maatilalle niin siellä on jotain tosi pahasti vialla. Siellä kasvava maissi on tosi oudon näköistä ja kitukasvuista, mikään ei kasva oikein siellä. Tässä vaiheessa kirja alkaa menemään enemmänkin kauhun puolelle, kauhuelementit voimistuu.

Margotin sukuun liittyy jonkinlainen salaisuus, jonka kaikki kaupunkilaiset tietävät, koska he kohtelevat Margotia tosi vihamielisesti. Margot yrittää selvittää tätä salaisuutta. Kirjan loppuratkaisu on todellakin hyvin yllättävä. Jos tykkäät yllättävistä lopuista, niin tää on kirja sulle.

[kuikan ääni]

Trevor Noah – Laiton lapsi

Riikka: Koomikko ja juontaja Trevor Noah ei ole suomessa kovinkaan tunnettu julkisuuden henkilö vaikka Yhdysvalloissa hänen juontamansa uutissatiiriohjelma The Daily Show kerää viikottain miljoonayleisön. Onneksi hänen tuntemisensa ei ole lainkaan välttämätöntä tämän seuraavan kirjan lukemiseksi, sillä julkkiksen elämää tässä ei ehditä käsitellä ollenkaan. Laiton lapsi on Trevor Noahin itsensä kirjoittama teos ja se keskittyy kuvaamaan lapsuutta ja nuoruutta 80-luvun Etelä-Afrikassa. Kirja ilmestyi viime kesänä ja nyt suositelenkin sitä kaikille tämän kesän lukemistoon. 

Kirja tempaisee lukijansa heti mukaan maailmaan ja historiaan, jotka ovat jääneet ainakin minulle aivan vieraiksi. Kirjan ensimmäinen sana on Apartheid ja aika pian tajuan, että en ole tiennyt tuosta hirvittävästä rotuerottelun ajasta juuri mitään. Tuon synkeän ajanjakson takia Trevor syntyy täysin kiellettyyn tilanteeseen. Hän on valkoisen, eurooppalaisen miehen ja mustan afrikkalaisen naisen lapsi ja tuosta rikoksesta hänen vanhempansa olisivat voineet joutua viideksi vuodeksi vankilaan. Siis jos olisivat jääneet kiinni.  

Trevorin tarinan lisäksi tässä kirjassa on keskeistä Trevorin äidin, Patrician tarina. Sisukas Patricia kasvattaa kahta poikaansa yksin, piileskellen, pidätystä peläten. Patricia on omanarvonsa tunteva rohkea nainen, joka heittää lapsensa vaikka bussin ikkunasta tiukan paikan tullen. Etelä-Afrikka oli tuohon aikaan erittäin väkivaltainen ja vaarallinen paikka asua ja erilaisia selviytymiskeinoja täytyi olla.  Patricia on myös aika kova juoksemaan. Juoksutaidot kehittyvät sillä, että Trevor tekee niin paljon kepposia, että takaa-ajot ovat viikottaisia ja heistä molemmista kehittyy varsin nopeita juoksijoita. Juoksemisen ja piileskelyn lisäksi Patricia ja Trevor käyvät kirkossa, monta kertaa viikossa. Patrician ainoa mies on Jeesus ja Trevorin lapsuus hyvin uskonnollinen. 

Kirjassa vaihtelevat vakavat, hieman historianluentomaiset osiot ja toisaalta aivan hillittömät kuvaukset pienen pojan erikoisesta perheestä ja tilanteista joihin hän joutuu vain siksi, että on ehtiväinen. Elämäkerrassa on mahtavasti jännitettä sillä se on erittäin hauska ja runsas, mutta samaan aikaan se käsittelee rasismia, väkivaltaa, alkoholismia, syrjäytymistä ja köyhyyttä. Siinä sekoittuu sujuvasti kreisikomedia ja historiallinen draama. Jos pidät aidoista ryysyistä rikkauksiin tarinoista, on tämä juuri sinun kirjasi. 

Tämän kirjan oheen vinkkaan myös suoratoistopalvelusta löytyvän Trevor Noahin stand-up shown Son of Patricia, joka tarjoaa hillittömän lisätason kaikille kirjan lukeneille.

Tämän vinkin sinun kesääsi tarjoili Riikka.

[kuikan ääni]

Ben Aaronovitch - Rivers of London

Ilona: Viehättävätkö sinua poliisisarjat, mutta kaipaisit niihin jotain uutta – jotain yliluonnollisempaa? Taipuuko englannin kieli vähintään auttavasti? Suosittelen kesälukemiseksi Ben Aaronovitchin Rivers of London -romaania ja koko samaa nimeä kantavaa kirjasarjaa, jossa on ehtinyt ilmestyä jo 11 teosta. Kirjoja ei valitettavasti ole ainakaan vielä suomennettu.

Rivers of London on ytimeltään täysiverinen ”police procedural”, jossa seurataan perinpohjaisesti ja realistisesti työtä London Metropolitan Policen palveluksessa. Pieni twisti tässä tosin on – kirjan maailmassa taikuus on totta ja kaikilla Thamesin sivujoilla on omat jumalattaret. Päähenkilö Peter Grant suorittaa koeaikaansa katuja partioivana konstaapelina. Vartioidessaan murhapaikkaa yön yli hän haastattelee todistajaa, joka osoittautuu aaveeksi. Tapauksessa ilmenee koko ajan enemmän seikkoja, joiden ei vain pitäisi olla ollenkaan mahdollisia. Murha, ja Peter, kiinnittävät erikoisyksikön rikosylikonstaapeli Thomas Nightingalen huomion, ja pian Peterin urakehitys kääntyy paperinpyörittäjästä velhon oppipojaksi.

Poliisityön lisäksi Rivers of Londonissa on paljon taikuutta, latinan opiskelua, kuivaa brittiläistä huumoria ja nörttiviittauksia – Peter Grant on poliisin ja velho-oppilaan lisäksi pesunkestävä nörtti, joka tuntee niin kirjallisuuden kuin roolipelit. Minua myös viehätti hänen tapansa käsitellä taikuutta kuin tiedettä, asiana jota voi tutkia ja eritellä - aivan kuten Isaac Newton, joka kirjoissa on kehittänyt ensimmäisenä niin tieteen kuin taikuudenkin säännöt.

Suosittelen Rivers of Londonia kaikille, joita kiinnostavat joko dekkarit TAI urbaanifantasia, itse en ensimmäisistä perusta yleensä lainkaan, mutta fantasiaelementit ja nörttihuumori saivat minut ihastumaan näihin kirjoihin. Pieniä sivutarinoita samoista henkilöistä on ilmestynyt myös sarjakuvina. Aaronovitchin kieli ei ole erityisen vaikeaa englantia vieraana kielenä puhuvallekaan, joten kannustan kokeilemaan, vaikkei yleensä englanniksi lukisikaan – suurimmat ongelmat voivat liittyä perienglantilaiseen sanastoon, jota suomalainen ei välttämättä googlaamatta tunne. Tässä on nimittäin loistava yliluonnollinen dekkarisarja, jota tuskin tullaan suomentamaan!

Tämän vinkin tarjoili Ilona.

[kuikan ääni]

Magdalena Hai – Kurnivamahainen kissa

Tiina: Moi, mä olen Tiina. Ja mun lapsille ja mikä ettei aikuisillekin soveltuva kesävinkki on Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa. Tässä kirjassa pienenpieni tyttö, kaikista tytöistä pieni, kohtaa eräänä päivänä kulkiessaan tiellä kurnivamahaisen kissan. Kissa taas on suuren suuri, suurempi kuin seudun puut. Ja kissapa uhkaakin syödä tytön, vaikkei tytössä tietysti paljon syömistä olekaan kun hän on niin pienen pieni, jollei tämä tyttö ole päivän päätteeksi löytänyt kissalle mitään muuta ruokaa. Tyttö ja kissa lähtevät kulkemaan yhdessä. He kulkevat ohi kylän. Ohi meren ja meren rannan. Ohi metsän. Ohi joen ja lähteen. Tyttö ihmettelee kun joka paikassa on niin tyhjää, autiota ja jotenkin niin silleen mustaa. Puut ovat lehdettömiä ja joesta ja lähteestäkin on vesi kuivunut. Ihmiset keitä he näkevät ovat jotenkin pieniä ja kuivan oloisia.

Mutta sitten käy ilmi, että kissapa onkin juonut lähteestä veden, syönyt kaikki metsän eläimet, meren kalat ja kylien viljat. Eli niiden ihmisten ruuatkin se kissa on syönyt. Onpa se kissa syönyt joitain näitä ihmisiäkin ja heidän talojaankin. Kissan kurniva vatsa on käskenyt sen tehdä niin. Ja voi ei – tyttö ei siis päivän päätteeksi löydä mitään syötävää kissalle. Ja sitten kissa syö tytön. Mutta onneks, onneks, onneks – kissa nielaisee tytön kokonaisena, glumps vaan, niin että tytölle ei käy kuinkaan. Tyttö päätyy turvallisesti onneksi sinne kissan vatsaan. Ja hyvänen aika, siellä kissan vatsassa onkin sitten kaikki ne meren kalat, metsän puut tai ainakin puiden lehdet, joen ja lähteen vedet ja onpa siellä joitain ihmisiäkin. Tyttö kuljeskelee siellä kissan isossa, isossa vatsassa ja löytää sieltä mökin, jossa asuu joku vähän kummallinen mies. Tän miehen nimi on herra A. Hneus. Ja sitten kun tyttö juttelee tän herra A. Hneuksen kanssa, käykin ilmi, että juuri tämä herra A. Hneus on pakottanut kissan syömään tuon kaiken. Voi voi… Tyttö haluaisi niin pelastaa kaiken mitä siellä kissan vatsassa on. Ja tiedättekö mitä? Tyttöpä keksii kuin keksiikin keinon, millä saada kaikki eläimet ja ihmiset ulos sieltä kissan vatsasta. Nytpä en tässä kerrokaan mikä se keino on. Luepa kirja niin tiedät, kuinka tyttö tässä maailman pelastamisessa onnistuu.

Tää on siis aivan ihan tällainen fantasiahenkinen saturomaani. Ahneudesta, mutta myös pienistä tytöistä tai pojista, ja heidän mahtavasta voimastaan. Tässä kirjassa vähän rupeaa mietityttämään, että miksi todellakin toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään.

[kuikan ääni]

Foo Fighters – Sonic Highways. 

Sanna: Rakkauden tunnustus – niin bändille kuin amerikkalaisen musiikin historiallekin. Foo Fighters – Sonic Highways. 

Tätä podcastia nauhoitettaessa eletään toukokuuta 2021, jolloin koronapandemia on ollut läsnä meidän kaikkien arjessa jo yli vuoden verran. Tulevan kesän musailoitteluja varjostavat edelleen epävarmuus ja mm. legendaariset Ilosaarirock ja Ruisrock on peruttu tältä vuodelta. Siitä(kin) syystä haluan kertoa teille yhdestä itseäni aikoinaan ravistelleesta levy-dvd -kombosta.  Marraskuussa 2014 Foo Fighters yhtye julkaisi Sonic Highways levyn, joka vie kuulijansa musiikilliselle matkalle Amerikkaan ja sen musiikin syntyjuurille. Tämä levy ja sen syntymistä seurannut dokkari saivat minut rakastumaan bändiin ja sen tuottamaan musaan, joka liikkuu grungesta rockiin ja välillä jopa melodiseen poppiin. 

No, mikä tässä levyssä ja siihen liittyvässä dokkarissa nyt sitten oli niin ihmeellistä, että ihan rakkauttani aloin bändille vannomaan? Tunnustan ihan suoraan, että iso osa ihastustani piilee tavassa, jolla levy tehtiin. Levy äänitettiin kahdeksassa eri studiossa ympäri Amerikkaa ja siihen antoivat panoksensa näissä kaupungeissa vaikuttaneet rockin, countryn ja monen muun musiikkigenren osaajat, joista osa myös vierailee levyllä. Bändin keulahahmo Dave Grohl halusi levynteolla kunnioittaa aiempien sukupolvien työtä rockin ja amerikkalaisen rytmimusiikin parissa. Lisäksi tavoitteena oli tuoda levylle vaikutteita kustakin musiikin mekasta Amerikassa. Levyn kappaleet saivat lopullisen muotonsa vasta levytyshetkellä yhteistyössä eri artistien kanssa. Se mielestäni sekä kuuluu että tuntuu levyllä, joka on rytmillisesti mielenkiintoinen ja joka henkii vivahteita niin bluesista kuin country-musiikistakin. Oma henkilökohtainen suosikkini levyn biiseistä on avausraita Something from Nothing. Biisi lähtee varsin rauhallisesti liikkeelle, mutta biisin edetessä se muuttuu grungaavaksi rytmin, kitarasoundien ja basson vuoropuheluksi. Aa että!

Levyn lisäksi siihen liittyvä 8-osainen dokumenttisarja tarjoaa todellisen roadtripin amerikkalaisen rytmimusiikin syntysijoille. Grohl haastattelee dokumenttisarjassa sellaisia legendoja kuin ZZ-topin Billy Gibbonsia sekä countrymusiikin ruumiillistumaa Dolly Bartonia. Grohl itse on kuvannut Sonic Highways dokumentaaria ”rakkauskirjeenä Amerikan musiikin historialle”(1). Dokkarisarjaa varten kuvattiin peräti 1300-tuntia materiaalia, jonka karsiminen oli Grohlin mukaan lähes mahdotonta (2). Noh, minun nähdäkseni karsimisessa kuitenkin onnistuttiin, eikä tämän rakkauskirjeen tavaaminen muutu missään vaiheessa puuduttavaksi. 

Annan siis lämpimän suositukseni sekä itse levylle että samannimiselle dokumenttisarjalle, jotka molemmat löydät Lastu-kirjastojen kokoelmista. Ja tähän loppuun vielä lämpimät onnittelut 25-vuotiaalle Foo Fighters bändille, jonka Rock & Roll Hall of Fame nimesi tässä kuussa osaksi kunniagalleriaansa. Tämän musavinkin sinulle toteutti Sanna

[kuikan ääni]

Emma Jane Unsworth - Aikuiset

Johanna: Moi. Mä olen Johanna, ja mun kesävinkki on Jane Unsworthin Aikuiset. Aikuiset on nopealukuinen ja viihdyttävä romaani 35-vuotiaasta Jennystä, joka on pahasti riippuvainen sosiaalisesta mediasta. Jenny on fiksu ja hauska, mutta hänellä on vaikeuksia käsitellä eroaan pitkäaikaisesta poikaystävästään, joka on löytänyt jo uuden tyttöystävän. Tämä tyttöystävä sattuu vielä olemaan nainen, jota Jenny on ihaillen seurannut sosiaalisessa mediassa. Kaiken lisäksi Jenny eksentrinen äiti tupsahtaa hänen elämäänsä tuoden siihen omia lisäsävyjä.  

Kirjassa on hienoja havaintoja nykyajan pakkomielteestä, jossa tärkeää on näyttäytyä oikeanlaisena sosiaalisessa mediassa. Oma elämä saattaa todellisuudessa olla hyvinkin solmussa eikä mikään ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Aikuiset on aito ja hieno kuvaus nykyajasta. 

[kuikan ääni]

Ryan T. Higgins – Mörri-kirjat

Tuula: Hei, mä olen Tuula. Ja mä kerron lapsille – mutta itse asiassa tää vihdyttää kyllä aikuisiakin. Mä kerron tällaisesta kirjasarjasta, jossa nyt on ilmestynyt jo kaksi osaa mutta kolmaskin on tulossa. Tää on kuvakirja, ja tän kirjan on piirtänyt sekä kirjoittanut Ryan T. Higgins.

Kirjan ensimmäisen osan nimi on Mörri hanhiemona. Mörri on sellainen karhu, joka ei pidä auringosta, mutta ei kyllä sateestakaan – ei oikein mistään. Paitsi Mörri pitää kananmunista, tai yleensäkin linnunmunista. Mutta Mörri ei syönytkään munia raakana niin kuin tavalliset karhut, vaan Mörrillä oli internet ja sieltä se löysi hienoja reseptejä joiden mukaan se valmisti munia.

Mörri lähti metsään keräämään joesta ostoskärryihin kalaa. Sitten se hakee hunajaa pesästä ja lähtee etsimään hanhen munia. Se löytääkin neljä upeaa hanhenmunaa, vie ne kotiinsa ja rupee tekemään niistä ruokaa. Mutta sitten käy yllätys. Munat kuoriutuvat ja hanhet luulevat että Mörri on heidän emonsa. Mörri yrittää kaikin keinoin selviytyä kesästä hanhien emona, kun palauttaminenkaan ei enää onnistunut. Ja loppujen lopuksi syksyn tultua Mörri lähtee lasten kanssa etelään.

Seuraavassa Mörri-kirjassa he palaavat etelästä ja tarina saa jatkoa, kun hiiret ovat tehneet Mörrin kodista hotellin. Ja siellä asuukin sitten jo paljon eläimiä.

Ilokseni tämä sarja on saanut jatkoa ja kolmas osa Mörri muuttaa ilmestyy vielä tämän vuoden aikana. Tässä kirjasarjassa, paitsi tämä juoni on todella hauska, niin kuvat tukevat valtavan hyvin tätä juonta. Kirjailija onkin jo lapsena haaveillut ryhtyvänsä sarjakuvapiirtäjäksi, ja näin on saanut toteutettua haaveensa.

Toivottavasti sinäkin nautit Mörri-kirjoista yhtä paljon kuin minä. Hauskaa kesää!

[kuikan ääni ja tunnusmusiikki]

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 63. Ya-teoksia sateenkaaren väreissä

[tunnusmusiikki]

Angelika: Tervetuloa Ääniä kirjastosta -podcastiin. Tällä kertaa aiheenamme on sateenkaarikirjallisuus ja erityisesti YA-kirjallisuus, eli nuorille aikuisille tarkoitettu kirjallisuus. Äänessä täällä on tänään Angelika ja..

Saimi: ..Saimi.

Angelika: Moi.

Saimi: Moikka. Tämä YA-kirjallisuus on silleen kiinnostava laji, koska sitähän lukee tosi paljon aikuisetkin.

Angelika: Niin lukee.

Saimi: Että se ei tosiaankaan ole mikään semmoinen pelkästään teineille suunnattu..

Angelika: Ei ole.

Saimi: ..vaan se on varsinkin mun mielestä viime vuosina ja ehkä vuosikymmenenä se on jotenkin tullut hyväksyttävämmäksi, että myös tämmöiset 30-vuotiaat niin kuin mä lukee sitä aina välillä.

Angelika: Joo, se on kyllä tosiaankin suosittua varsinkin tämä fantasiagenre YA erityisesti. Minusta tuntuu, että sitä kirjoitetaan enemmän kuin esimerkiksi aikuisille suunnattua fantasiaa tai muuta genreä. Se sitten tietenkin houkuttaa tämän genren kuluttajia muutenkin.

Saimi: Niin joo totta. En ole ehkä tullut tuota ajatelleeksi. Jostain syystä en lue fantasiaa niin hirveästi, vaikka se on kyllä kiinnostava genre, mutta rupesin just miettii, että en vaan jostain syystä lue sitä niin paljon. Ehkä tämän podcastin jälkeen, jos sinulla jotain pari sellaista vinkkiä..

Angelika: Niin alkaa kiinnostaa enemmän.

Saimi: Mun eka vinkki olisi tällainen Juno Dawsonin Ihmemaa. Se julkaistiin viime vuonna 2020 ja suomennettiin tänä vuonna. Periaatteessa se mukailee tällaista Liisa ihmemaassa -tarinaa. Tämähän on aika yleinen lajityyppi tämmöinen vanhojen klassisten tarinoiden uudelleen kerronta. Siinä alkuperäinen Liisa ihmemaassa -tarinassahan Alice lähtee seuraamaan kania ja sitten putoaa kaninkolon kautta tämmöiseen ihmeelliseen ja nurinkuriseen maailmaan. Tässä Ihmemaa-teoksessa Alice on 17-vuotias transnainen, jonka uusi tuttavuus Bunny katoaa, kuten hänellä on usein tapana tehdä. Alice kuitenkin huolestuu hänestä ja rupeaa etsimään tätä Bunnya. Tavallaan tämän salapoliisityön seurauksena hän löytää tämmöisen kutsun rikkaiden nuorten kolmepäiväisiin ökybileisiin, joiden nimi on Ihmemaa [Angelika naurahtaa]. Alice, kun hänellä on tämä Bunnyn kutsukortti ja vanhempien luottokortti, koska tämä on tosiaan aika kalliit bileet, soluttautuu näiden turvin tänne Ihmemaa-bileisiin. Siellä kaikki on pukeutunut joksikin, että siinä periaatteessa voi sitten yrittää vähän mennä sinne valepuvussa, koska tännehän ei ketään ulkopuolisia näin vaan voi tulla. Hänen on tarkoitus mennä sinne bileisiin vaan päiväksi ja etsiä, onko tämä Bunny siellä vai ei. Käy sitten ilmi, että nehän järjestetään jollain ihan saarella, joka on syrjässä. Sinne ei saa ottaa kännyköitä mukaan, joten sieltä on (tietenkin) aika vaikea päästä pois. Alicella on jäänyt kaikki lääkkeet kotiin, ja hän ei ole ollenkaan valmistautunut näin pitkään poissaoloon, joten se bileisiin soluttautuminen alkaa tuntua yhä huonommalta valinnalta, mitä pidemmälle aika kuluu. Alice on monella tavalla hukassa. Hän kärsii muun muassa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja myös transsukupuolisuuden paljastuminen ja muiden suhtautuminen siihen huolestuttaa häntä. Näiden Ihmemaa-bileiden osallistujilla useimmilla tuntuu kuitenkin olevan itselläkin kaikenlaisia luurankoja kaapissa. Sitten yhdessä vaiheessa selviää, että tämmöinen koulun entinen kuningatar Paisley Heart tekee vuoden jälkeen paluun Lontooseen. Tämä herättää myös Alicessa kauhua. Juhlien edetessä käy ilmi, että Paisleyn ja Alicen monimutkaisten perheiden kohtalot liittyy löyhästi toisiinsa. Yksi sellainen sivujuoni tässä teoksessa on, että Alice tuntuu ihastuvan yhä uudelleen uusiin henkilöihin näiden juhlien aikana. On tällainen salaperäinen (Cat) ja rugbyn pelaaja (Maxim). Tähän sukupuoleen liittyvän salaisuuden paljastuminenkaan ei huoleta niin paljon, koska hänen estonsa on alentuneet tämän juhlien yleisen ilmapiirin ja myös huumeiden takia. Alice on aika hukassa itsensä kanssa, mutta tässä teoksen loppupuolella näistä traumaattisista kokemuksista huolimatta suunta tuntuu olevan paljon parempi, ja hän on tavallaan löytänyt ehkä itsensä ja enemmän sinut itsensä kanssa. Mä pidin tästä teoksesta, varsinkin kun se pääsi sen alun jälkeen kunnolla käyntiin. Melkein aina mulla käy niin, että ne sivuhahmot on kaikista kiinnostavimpia, ja tässä oli ihan sama juttu. Se loppu olisi voinut olla vähän paremmin toteutettu. Ne juonenkäänteet ja juonittelukuviot oli todella övereitä siinä lopussa [naurahtaa].

Angelika: Joo.

Saimi: Se nyt on tietysti makukysymys. Tässä on tämmöinen lukiolaisten yläluokka, joka on semmoinen trendien asettaja, ne selviää kaikesta, saa kaiken anteeksi. Se tietysti tämmöise(lle) suomalaiselle tuntui ehkä vähän epäuskottavalta, mutta toisaalta kun joskus lukee jotain uutisia näistä isoista maissa, missä nämä jotkut vaikka rikkaiden perheiden nuoret todella pääsee kaikesta..

Angelika: Niinpä.

Saimi: ..se voi hyvin olla ihan realistinen. Mä luulen, että olisi vielä antanut tähän teokseen tosi paljon lisää, jos mä olisin ennen lukemista kerrannut (tämän) alkuperäisen Liisa Ihmemaassa tarinan, koska ne kaikki vivahteet ei ollut minulla tuoreessa muistissa ja monet viittaukset meni ihan, mutta sitten kun mä jälkikäteen vähän niin kuin kertasin sitä Liisa ihmemaassa (-) aijaa okei sen takia tuossa oli toi sika tuossa tarinassa, kun [naurahtaa] siinä alkuperäisessäkin oli. Sehän on itse asiassa ihan tosi, tosi psykedeelinen se alkuperäinen satu.

Angelika: Niin se on, siis todellakin.

Saimi: Tämä on tosiaan tämmöinen YA-kirja, joka sisältää kuvauksia huumeidenkäytöstä ja seksistä, eli ei ehkä kaikista nuorimmille YA:n lukijoille, vaan tämä on ehkä vähän sieltä nuorten aikuisten kirjallisuuden tavallaan yläpäästä sen iän suhteen.

Angelika: Joo, siltä se vähän vaikuttaankin. Minua ainakin kiinnostaa kovasti, että tuo ihmemaa on itse asiassa juhlat.

Saimi: Joo.

Angelika: ..eikä tietty paikka.

Saimi: Niin.

Angelika: Se on kyllä mun mielestä tosi tämmöinen ehkä harvinainen tulkinta tästä sadusta. Vaikuttaa kyllä tosi jännältä.

Saimi: Joo, siinä on varmaan just kaksi tasoa, että se on se just se juhlat ja sitten tietysti tässä tapahtuu hirveästi kaikkea siellä pään sisällä mietitään ja just ne tavallaan psykedeeliset on tässä tosiaan yksi [Angelika naurahtaa], vaikka se nyt ei ole se koko tarina, mutta vaikuttaa kuitenkin tässä. Tällainen teos.

Angelika: Mä en ole ainakaan hirveästi törmännyt tämmöisiin transnuorista kertoviin YA-kirjoihin, jotka olisi suomennettu.

Saimi: Joo. Ei niitä paljon ole. Viime vuosina joitain tullut. Se on kyllä tosi kiva.

Angelika: Joo. Se on kiva, että alkaa tulla enemmän erilaisista ihmisistä kertovia ja tosiaankin myös suomeksi, koska monet jää ikävä kyllä suomentamatta. Ymmärretään, että olisi ehkä tarvetta tällaisellekin kirjallisuudelle.

Saimi: Joo, tosi monia kiinnostavia teoksia jää suomentamatta. Itse asiassa meidänkin tässä vinkkilistalla on aika paljon englanninkielisiä..

Angelika: Niin on.

Saimi: ..just (siksi), koska jostain syystä kaikki, mistä mä kiinnostun aina, vaikka kuulee tuolta ulkomaisesta jostain blogimaailmasta, ne on just niitä sitten, mitä ei suomenneta.

Angelika: Joo.

Saimi: Toivokaamme, että jatkossa tulisi enemmän.

Angelika: Niin, että siellä ymmärrettäisiin ehkä vähän kuunnella enemmän just näitä somettajia ja blogien pitäjiä ja tällaisia, että sieltähän ne tulee ja sitten ymmärrettäisiin, että kyllä Suomessakin ollaan kiinnostuneita siitä.

Saimi: Totta. Mikäs sinulla oli siellä?

Angelika: Minulla olisi Kalynn Bayronin Cinderella Is Dead. Tämä on kanssa tämmöinen perinteisen sadun uudelleen tulkinta. Tässä on tämmöinen Sophia-niminen tyttö, joka asuu Lillen kaupungissa (Marseillesin) kuningaskunnassa. Tässä kuningaskunnassa Tuhkimon tarina ei ole satua vaan totta. Juhlistaakseen Tuhkimon perintöä jokaisen 16 vuotta täyttäneen tytön on osallistuttava tanssiaisiin. Näissä tanssiaisissa tytön valitsee hänen tuleva puolisonsa. Jos tätä valintaa ei tapahdu, tytöllä on kolme mahdollisuutta osallistua tanssijaisiin. Kolmannen kerran jälkeen, jos sitä valintaa ei todellakaan tapahdu, tyttö joutuu joko pakkotyöhön tai hän katoaa mystisesti. Se on iloista, että ainakin kolme kertaa-. Sitten Lillessä naisilla ja tytöillä ei ole minkäänlaista sananvaltaa, oikeuksia tai asemaa yhteiskunnassa. Ne ainoastaan voi olla tyttäriä tai vaimoja. Tämä päähenkilö Sophia on aina ajatellut, että tämä on väärin ja haluaisi yrittää muuttaa näitä, mutta tietenkin kokee sitten yhteiskunnan painetta siitä, ja hänen vanhempansa haluaa tietenkin suojella lastaan ja yrittää saada hänet elämään sen yhteiskunnan sääntöjen mukaan. Ennen kaikkea sen takia, että Sophia ei halua naimisiin, todellakaan ei halua aviomiestä, koska hän on rakastunut parhaaseen ystäväänsä Eriniin. Tanssiaisten iltana Sophia pakenee pakkoavioliittoa ja löytää vahingossa tiensä Tuhkimon hautakammioon. Siellä hän tapaa Constancen, joka on kaukaista sukua Tuhkimolle. Constance ja hänen perheensä on käynyt tällaista vapaussotaa tätä kuningasta ja hänen valtaansa vastaan jo vuosikymmeniä. Nyt vain Constance on jäljellä. Kaikki on joko kuolleita tai vangittuja. Yhdessä nämä päättää selvittää tämän todellisen tarinan Tuhkimosta ja samalla suistaa kuninkaan valtaistuimelta. Toisin kuin tämä Saimin kirja tämä on vähän nuoremmille tarkoitettu. Tässä on aika synkkiä teemoja, että tässä on paljon tämmöistä feminististä sanomaa ja tällaista, mutta se on paljon kevyempi lukea. Tässä ei oikeastaan ole huumeita eikä seksiä, jonkin verran väkivaltaa, mutta sekin kuvataan hyvin kevyesti. Tämä on tosi mukaansa tempaava varsinkin alussa, että sä nopeasti imeydyt tähän mukaan ja se maailma vie mukanaan, mutta sitten keskivaiheilla, varsinkin siinä vaiheessa kun Constance ja Sophia alkaa selvittää sitä tarinaa, koko tarina vähän niin kuin menee paussille. Se kestää tosi pitkään ennen kuin se lähtee taas menemään. Se, mitä mun mielestä just tekee tästä vähän nuoremmille on tämä varsinkin pääpahiksen yksiulotteisuus. Hän on vain paha, koska voi olla paha.

Saimi: Joo.

Angelika: [naurahtaa] Se on kiva olla paha ja haluta valtaa ja alistaa muita. Hänellä ei ole mitään muuta. (Se) on aika ennalta-arvattava. Varsinkin jos tätä vähän vanhempi ihminen lukee, sä kyllä vähän arvaat, mitä tässä käy ja mitä on käynyt ja miten. Se on oikeastaan ainoa, mikä minua vähän ehkä ärsytti, mutta tietenkin kun se on vähän nuoremmille tarkoitettu, mutta kuitenkin oli hirveän mielenkiintoinen tämä maailma. Siihen olisi voitu oikeastaan käyttää enemmän aikaa. Minusta tuntuu, että tämä kirja oli turhan lyhyt. Sanotaanko sata sivua lisää, niin siihen olisi saatu enemmän lihaa luiden ympärille. Se loppu oli kanssa vähän turhan nopeasti kääritty nätisti rusetille. Kun tässä esimerkiksi Sophian ystävä on tämmöinen Luke-niminen poika, joka on kanssa homoseksuaali. Toisin kuin Sophian tapau(s), että hänen vanhempansa tietää, että Sophia rakastaa toista tyttöä, mutta itse asiassa ne on vaan silleen, että harmi siitä ei tule mitään. Sun pitää ymmärtää, että sä vaan menet miehen kanssa naimisiin, vaikka sä rakastat toista. Mutta Luken kohdalla, koska hän on mies ja miehillä on kaikki valta tässä yhteiskunnassa, koska hän on rakastunut toiseen poikaan, Luke kokee paljon väkivaltaa muiden miesten kohdalta. Esimerkiksi hänen rakkaansa ajautuu sitten sen takia tosi pahoihin vaikeuksiin. Sitä olisi voinut enemmän avata just tätä, että se on ihan fine, jos tytöt tykkää toisistaan, koska se on tuhoon tuomittua, mutta jos pojat tykkää toisistaan, se onkin (sille) yhteiskunnalle uhka.

Saimi: Kyllä.

Angelika: Tosiaankin kun se oli vähän liian lyhyt. Tosiaankin Sophia ja Constance kanssa ihastuu toisiinsa. Se käydään tosi nopeasti läpi. Ja pikkusen kanssa käydään sitä, kun Sophia on niin kauan sitä Eriniä rakastanut, että Erinkin kyllä rakastaa Sophiaa, mutta ei uskalla vastata tunteisiin, koska hän pelkää, miten hänen ja hänen perheensä käy, eikä uskalla esimerkiksi kapinoida sillä kuin Sophia on kapinoinut. Tässä oli tosiaankin tämä aika hyvä ja selkeä feministinen sanoma siitä, että patriarkaatista ei kärsi vain naiset vaan myös miehet, ja naisten tulee tukea toisia naisia, ja semmoiset miehet, jotka seuraa sivusta epäoikeudenmukaisuutta on ihan yhtä paljon vastuussa kuin ne, jotka tekee pahoja asioita. Mutta sanon nyt kymmenennen kerran siinä oli liikaa sanomaa näin lyhyelle kirjalle [naurahtelua].

Saimi: Se on ihan hyvä, että sä tavallaan täsmensit, koska tavallaan tämän teoksen premissi kuulostaa aika synkältä ja varsinkin, jos se on ehkä vähän nuoremmille tehty, että kuitenkin se tapa, millä se on kirjotettu ja tuotu esiin sehän hirveästi määrittelee sitten kuitenkin..

Angelika: Joo.

Saimi: ..että nuorempikin lukija pystyy käsittelemään sitä. Kiinnostavan kuuloinen tarina silti. Joskus vaikka on jotain vähän kliseistä, ei se ole vaarallista.

Angelika: Ei yhtään.

Saimi: Kliseet on olemassa sen takia, koska ne on kiinnostavia juttuja [naurahtaa].

Angelika: Kyllä. Kyllä se kannattaa yhtään, jos haluaa sellaisen kirjan, joka kuitenkin vähän koskettaa ja vie mukaansa, mutta ei kuitenkaan pidä sinua yöllä heräillä. Tämä on loistava siihen.

Saimi: Okei. Jos tuossa oli ehkä vähän se, vaikkei se toteutus ollut synkkä, mutta se tarina taustalla niin nyt on kuule tällainen ihan muuhun suuntaan mennään seuraavaksi. Minulla on tämmöinen Casey McQuiston Red, White & Royal Blue. Tämä on semmoinen teos, mikä 2019 tuolla englanninkielisessä YA-keskustelussa nousi tosi isosti esille. Se tuntuu olevan yhä edelleen nousussa tai sitten se on saanut uudestaan huomiota, koska mä luin alun perin tämän teoksen silloin 2019 ja nyt, kun mä tätä podcastia varten ajattelin vähän niin kuin vilkaista paria kohtaa uudestaan, mä huomasin, että tässähän on hirveä varausjono [Angelika naurahtaa] oli muodostunut tähän teokseen. Onko se Suomessa vasta nyt tullut vai sehän on aina, kun joku kirjottaa jonkun blogitekstin (niin sitten)

Angelika: ..Niin sieltä se lähtee.

Saimi: Mutta tämäkin on sellainen teos, että harmi, että sitä ei ole suomennettu, koska aika hauska teos. Tämä on ehkä just sen tyyppinen, että mä yllättyisi yhtään, jos tästä tulisi joku just tv-sarja, elokuvasovitus. Sellainen taitaakin olla itse asiassa tekeillä. Tämä on tämän McQuistonin esikoisteos, joka tosiaan nousi todella yllätyssuosioon. Se on aina jotenkin kiinnostavaa, että mikä on semmoinen resepti tämmöiselle hittiteokselle, että miksi joku nousee semmoiseksi suosioksi. Mutta tässä teoksessa mä ymmärrän sen, koska tässä on lukijoita kiinnostava premissi, joka on toteutettu tosi raikkaalla tavalla. Eli tässä on Alex Claremont-Diaz, joka on Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentin poika. Brittiprinssi on hänen Henry on hänen tämmöinen frenemynsä [naurahtaa], eli heillä on tämmöiset monimutkaisen kilpailuhenkiset ja jännitteiset välit. Mutta sitten mediasyistä esimerkiksi tulevien vaalien takia, heidän välejänsä pyritään korjaamaan enemmän tämmöiseen ystävyyden suuntaan. Siinähän tietenkin käy sitten niin, että se suhde rupeaa kehittyy enemmän romanssiksi. Heidän suhdettaan varjostaa sitten tabloid-lehdistö, tulevat presidentin vaalit ja ylipäätään miesten asemaan liittyvät odotukset. He kirjottavat toisilleen tässä kirjan loppupuolella tämmöisiä sähköposteja, jotka sitten jotenkin vuotaa julkisuuteen. En viitsi spoilata, mutta siinä on semmoisen tietty lainaus täällä kirjan loppu(puolella), mikä melkein aina mainitaan, kun tästä teoksesta puhutaan. Kuten tästä varmaan pystyi osa päättelemäänkin, tämä teos sai syntynsä alun perin Yhdysvaltojen 2016 presidentin vaalien aikoihin. Tämä kirjailija vannoo, että yhtymäkohdista huolimatta, idea kirjaan tuli ennen Meghan Marklen ja prinssi Harryn liittoa, että sitä ennen saatu idea. Tämä on tämmöistä romanttista nuorten aikuisten kirjallisuutta. Tämä on just sellainen teos, mitä aikuinenkin lukee todella mielellään. Mun mielestä se politiikka siellä taustalla antaa teokselle lisämaustetta. Tämä ensimmäinen poika Alex on enemmän esillä tässä teoksessa, että tämä brittiprinssi jää sitten hahmona pikkuisen etäisemmäksi. Mutta kiinnostava teos, ja vaikka romantiikkakirjallisuutta varsinkin helposti ylenkatsotaan, mun mielestä tällaisillekin teoksille on tarvetta. Onnellisen lopun tarinat sateenkaari-ihmisistä on yhä edelleen tarpeen, vaikka enää kaikki tarjonta ei olekaan semmoista tragediaa elokuvissa ja kirjoissa niin kuin ehkä yhdessä vaiheessa oli. Tässä teoksessa on semmoinen kauttaaltaan optimistinen pohjavire. Se on semmoinen hyvän mielen teos, romanttinen komedia kirjamuodossa. Ja vaikka kirja on ensisijaisesti eskapismia, mä pidin siitä, ettei se liikkunut täysin yläpilvessä, vaan mukana oli ripaus realismia. Totta kai joitain kohtia voi kritisoida semmoisesta epärealistisuudesta, jos miettii valtioiden välisiä suhteita, että miten tämä tämmöinen suhde vaikuttaisi esimerkiksi niihin, mutta ei se nyt aina ole niin vakavaa. Maailma on niin erikoinen paikka, että oikeasti nykyään on niin vaikea sanoa, mikä on oikeasti epärealistista ja mikä ei.

Angelika: Totta.

Saimi: Mutta tämmöinen kirja. Olet ehkä kuullut tästä podcastin kuuntelija, mutta suosittelen lukemaan.

Angelika: Joo, tuo vaikutti varsinkin just kun siinä on Amerikat ja Englanti, minua kyllä heti kiinnosti. Mä tykkään kauheasti näistä tarinoista, missä erilaiset kulttuurit kohtaa, ja vaikka niissä onkin samankaltaisuuksia, mä voin vaan kuvitella, minkälaista se on ollut näiden kahden välillä.

Saimi: Joo, se on varmaan yksi osasyy just tähän suosioon, kun miettii, että brittiprinssi ja sitten tavallaan vähän niin kuin vastaavassa asemassa presidentin poika rakastuu.

Angelika: Niinpä.

Saimi: Sehän on just (varmaan saanut), mikä ihmisiä tarttumaan tämän esikoiskirjailijan teokseen. Mutta tämmöinen.

Angelika: Joo. Minulla olisi toisena kirjana tämmöinen kuin Marie Rutkoskin The Midnight Lie. Tämä on sarja. Siitä on tulossa toinen osa, mutta ei ole ainakaan vielä. Jos mä oikein muistan, tämä on ilmestynyt 2020, niin ei ainakaan vielä ole mitään uutisia siitä, milloin sitä jatkoa tulisi, mutta suosittelen kuitenkin lukemaan tämän. Tämä on synkempi kuin se mun Cinderella Is Dead ja tämä kertoo tämmöisestä Nirrimistä, joka elää tämmöisessä Ward-nimisessä sisäkaupungissa, jossa kaikki tämmöiset alempaa yhteiskuntaluokkaa edustavat henkilöt asuvat. Sitten tämän muurikaupungin ulkopuolella elää ne niin sanotut parempiosaiset ihmiset. Kaikki, mitä ne käyttää muurien ulkopuolella, se on lähtöisin täältä sisäkaupungista. Siellä asuvat ihmiset tekee käyttöesineet ja ruokaa näille niin sanotusti aatelisille. Elämä siellä muurin sisäpuolella on tosi kontrolloitua ja tiukkaa. Siellä on tämmöinen aika tavalla kastisysteemi. Asukkaat siellä ei saa esimerkiksi käyttää tiettyjä värejä vaatteissa, kampauksia ja jotkut ruuat on kiellettyjä. Esimerkiksi makeaa ruokaa nämä muurien sisäpuole(lla olevat) ihmiset ei saa syödä eikä suolaista ruokaa eikä hapanta ruokaa [naurahtaa]. Siitä keskustellaan tosi paljon siinä kirjassa, mutta näin on. Sitten niitä, jotka rikkoo sääntöjä, kohtaa kovat rangaistukset, että joudutaan vankilaan, ja siellä vankilassa sä joudut maksamaan tällaisen sakon, ja se sakko voi olla esimerkiksi hiuksia, silmäripsiä tai verta tai sitten sun sisäelämiä, ja kaikki ei todellakaan elävänä pääse sieltä vankilasta pois. Tämä päähenkilö Nirrim elää majatalossa, jonka omistaa tämmöinen Raven-niminen nainen. Nirrimillä on kyky muistaa kaikki näkemänsä kuvan tarkasti, ja tämä auttaa Nirrimiä tekemään väärennöksiä. Hän väärentää passeja, että ihmiset sieltä muurien sisäpuolelta pääsee pois. Tosiaankin se on laitonta, ja niillä on koko ajan pelko, että ne jää kiinni tästä näin. Mutta sitten yhtenä päivänä Nirrim jääkin tämmöisestä rikkeestä kiinni, että hänellä on hallussaan erään linnun ruumis, jonka takia hän sitten joutuu vankilaan. Vankilassa on yhtä aikaa Nirrimin kanssa tämmöinen salaperäinen Sid, joka on tullut toisesta maasta, joka on tosi ennenkuulumatonta, koska nämä ihmiset, jotka asuu tässä maassa on sitä mieltä, että siellä heidän rajojensa ulkopuolella ei oikeastaan ole elämää. Sid on tullut tuohon maahan etsimään magiaa. Hän on vakuuttunut siitä, että löytää sieltä Nirrimin kotimaasta että myös Nirrimiltä itseltään. Hän uskoo, että Nirrimin kyky tähän kuvantarkkaan piirtämiseen on maagista. Sitten yhdessä ne alkaa selvittää mysteereitä, jotka sitten on tämän kastisysteemin takana ja näin poispäin. Tämä on tosi sadunomaisesti kirjoitettu, hyvin kaunista kieltä oleva kirja, ja tässä on tosi pelottavan todentuntuinen tämä maailma, koska sehän kuulostaa vähän fasismilta tämä homma, mikä täällä on. Tämä Nirrim ei ole kauhean tyypillinen tämmöinen YA-sankaritar. Hän on aika traumatisoitunut ja hän etsii todella vahvasti perhettä ja kuulumista ja on joutunut petetyksi ja kaikkea muutakin tällaista, että hän ei ole semmoinen perinteinen ponteva ja rohkea sankaritar, vaan itse asiassa omalla tavallaan rohkea, mutta hyvin ei kauhean säihkyvällä tavalla rohkea. Tämä Nirrimin ja Sidin suhde on tosi hitaasti etenevä sekä uskottava. Sid on tällainen, miten sen nyt sanoisi, tämmöinen sukupuolineutraali hahmo ja hän tykkää esiintyä miehisenä, mutta ei ole kuitenkaan mies. Silloin kun ne tapaa ensimmäinen kerran, Nirrim ja Sid, ja Nirrim pitää Sidiä poikana, hän loukkaantuu veristä siitä kuitenkin. Koska muurin sisäpuolella samaa sukupuolta olevien ihmisten suhteet on kiellettyjä, se sitten tietenkin pistää vähän estettä heidän suhteen kukkaan puhkeamiselle. Sitten Nirrim on kanssa uskonut, ettei rakkaus ole tarkoitettu hänelle, koska siellä muurien sisäpuolella hänellä on rakastaja, mutta Nirrim on suhteessa tähän mieheen vaan sen takia, että siitä on hyötyä sille passien väärennyshommalle. Ja hän aina ajattelee, että koska tämä mies haluaa Nirrim kanssa naimisiin, ja Nirrim on vaan silleen no ehkä mun on nytten tyydyttävä ja suostuttava siihen avioliittoon, ettei tämä Raven ja se passihomma joudu uhan alle. Tämä on tosi hitaasti kulkeva tarina, siis todella todella hitaasti. Tässäkin on oikeastaan ne viimeset muutama kymmenen sivua, missä tapahtuu paljon ja nopeasti. Loppu on vähän- mä olin vähän pettynyt siihen syyhyn, miksi nämä ihmiset joutuu elämään muurien sisäpuolella ja miksi on tämmöinen kastisysteemi olemassa, mutta se ei todellakaan estä mua lukemasta sitä toista [naurahtaa] tästä kirjasta. Hyvin erilainen ja tunnemallinen kirja.

Saimi: Mua heti kiinnosti toi ratkaisu, että ne tavallaan alemassa asemassa olevat on siellä muurien sisällä, kun se on yleensä aina se yläluokka on siellä muurien suojassa.

Angelika: Joo.

Saimi: Aika jänniä yksityiskohtia just noi hiukset ja sisäelimet ja..

Angelika: Joo.

Saimi: ..tämmöistähän maailmassa tapahtuu (just että)

Angelika: Niinhän tapahtuu.

Saimi: ..silleen aika mielenkiintoisen kuuloinen kyllä.

Angelika: Joo se on ja tosiaankin se syy, miksi ne on siellä sisällä se sitten tietenkin paljastuu ja se on todella semmoinen mind blown [nauraa].

Saimi: Aha okei.

Angelika: Että tosiaankin ainahan se on, että yleensä ne tärkeimmät ihmiset olisi siellä suojassa..

Saimi: Niin.

Angelika: ..mutta se syy, miksi ne muut on siellä niin, onko ne suojassa vai onko ne vankina siellä.

Saimi: Kiinnostus kyllä heräsi ja tietysti toi (jos) tämä on tämmöinen sarja, siinä pitää aina vähän sitten heittää sitä koukkua, että..

Angelika: Joo.

Saimi: ..mites tämä tarina jatkuu. Joo kiinnosti. Mulla on nyt sitten taas [naurahtelevat] kerran tämmöinen asiasta aivan toiseen. Mulla on tämmöinen Booksmart-niminen elokuva, eli otin tänne yhden elokuvankin väliin. Tämä Booksmart-elokuva on tämmöinen coming of age -tarina, eli tämmöinen kehityskertomus siirtymä nuoruudesta aikuisuuteen, ja se on komediaelokuva. Se on näyttelijänä toimineen Olivia Wilden esikoisohjaus. Siinä on päähenkilöinä tämmöiset ystävykset kun Molly ja Amy, jotka on keskittyneet todella tiiviisti opintoihinsa kaiken muun elämän kustannuksella, jotta hyvä jatko-opintopaikka olisi taattu. He ovat tosiaankin tämmöisiä todella nörttejä. Muuan muassa, jos he haluavat joskus puhua vähän niin kuin salaisesti toisilleen, he puhuvat kiinaa keskenään [Angelika naurahtaa]. Ainoa sääntö, mitä he ovat rikkoneet koko high school -uransa aikana on, että he hankkivat feikkihenkkarit, jotta pääsisivät yliopiston yökirjastoon..

Angelika: Juuri näin [nauraa].

Saimi: ..hakemaan teoksia. Mutta ennen valmistumista he saa kuitenkin sitten tietää, että tosi monet opiskelukaveritkin on päässeet erittäin hyviin kouluihin juhlimisesta huolimatta. Tietysti sitten nämä tytöt on ihan ihmeissään tästä, ja he päättävät sitten tämmöisen viimeisen illan aikana juhlia koko neljän vuoden edestä kerralla. Siinä on sitten todella paljon tämmöisiä mutkia matkassa. Esimerkiksi lähdetään ihan siitä, että tämän bilepaikan sijainti ei ole heillä varsinaisesti tiedossa. Kun he yrittävät etsiä sitä, kaikenlaisia kommelluksia sattuu. Tässä herää kysymys no miksei he soita vaan vaikka jollekin ja kysy, missä se bilepaikka on, mutta kun he yrittää soittaa koko listan läpi, kaikki tietysti olettaa, että he kysyy kato jotain koulujuttuja heiltä.

Angelika: Totta kai.

Saimi: Ei kukaan vastaa. Ja tätä bilepaikkaa etsiessään kanssa he törmäävät tosi kiinnostaviin sivuhahmoihin, mitä tässä elokuvassa on. Ihan todella monia kiinnostavia hahmoja. Esimerkiksi tämmöinen Jared, mikä on tämmöisen todella rikkaan perheen poika, ja hän yrittää ostaa rakkautta ja yrittää ihan hirveästi liikaa. Hänellä on semmoiset järkyttävän isot bileet, mitkä on hän järjestänyt, ja siellä ei tietenkään ole ketään sitten.

Angelika: Voi ei.

Saimi: Siellä on muun muassa bileissä hirveästi tämmöisiä lahjapusseja kaikille niille potentiaalisille bileisiin tulijoille. Niiden sisällä on jokaisessa iPad, ja tätä tasoa [naurahtaa]. Sitten kun he tavallaan lopulta pääsevät näihin oikeisiin bileisiin, mitä he etsivät, siellä on muuan muassa tämmöinen tyttö nimeltä Ryan, ja tämä Amy yrittää kerätä tavallaan rohkeutta lähestyäkseen häntä ennen valmistumista. Molly sen sijaan on iskenyt silmänsä yhteen koulun suosituimmista pojista. Mutta kuitenkin ystävyys on se elokuvan tärkein teema ihan ehdottomasti. Näiden pääosanäyttelijöiden välillä on ihan loistava kemia, ja se on elokuvan suurin vahvuus. Nämä on aika tämmöisiä ei semmoisen ison yleisön tuntemia näyttelijöitä, ja ihan loistava kemia heidän välillään. Mä tykkäsin tässä elokuvassa siitä, että siinä ei ollut semmoista kliseistä high school -elokuvakuviota, jossa just jok(o) yksi tai useampi henkilöhahmo on elokuvan pahis, ja ei ollut mitään sellaista tekonokkelaa sanailua, mitä tämäntyyppisissä elokuvissa voi joskus olla. Että hyvä, hauska komediaelokuva suosittelen.

Angelika: Joo, siltä se vaikuttaa, että just tämmöinen, jos haluaa nollata itsensä, sellaiselta leffalta. Mulla oisi vielä tämmöinen Darcie Little Badgerin Elatsoe-kirja. Tämä kertoo tällaisesta Amerikan alkuperäisväestöä edustavasta tytöstä, jolla on kyky kutsua kummituksia. Hänen serkkunsa kuolee auto-onnettomuudessa, mutta tämä serkun haamu tulee tälle tytölle unissa kertomaan, että ei tämä ollut mikään onnettomuus ja suojelethan mun perhettä. Tietenkin Elatsoe tai Ellie niin kuin häntä kutsutaan suostuu tähän, ja yhdessä äitinsä ja ystävänsä kanssa he ryhtyy selvittämään tällaisen mysteerisen Willowby-nimisen kaupungin historiaa ja miten se liittyy tähän hänen serkkunsa kuolemaan. Tämä on kanssa erittäin sanon koko ajan kauniisti kirjoitettu, no tämä ei ole kauniisti kirjoitettu, mutta hyvin kepeästi, hauskasti kirjoitettu kirja, vaikka tässä on kanssa myös synkkiä aiheita, varsinkin mitä tulee ruskeiden ihmisten kohteluun, varsinkin Amerikan alkuperäisväestön kohteluun. Sitten se on kauhean kivaa, että päähenkilö on aseksuaali ja heitä ei ole hirveästi vielä edustettuna kirjallisuudessa, elokuvissa tai tv-sarjoissa, että suosittelen. Tämä menee kauhun ja fantasian välimaastossa. Sitten tässä myös välissä kerrotaan tämän Ellien isoisoäidistä, vai kuusinkertainen isoäitikö hän nyt oli, paljon isoja kuitenkin, hänen elämästään siinä välissä, että tulee vähän tämmöisiä myyttisiä tarinoita siihen väliin. Suosittelen kaikille lukemaan Elatsoen ja meillähän englanninkielinen YA-lukupiiri (vink vink) tämmöinen häpeämätöntä mainontaa, ja nyt toukokuun kirjana olisi tämä Elatsoe.

Saimi: No niin, hyvä vinkki.

Angelika: Joo [naurahtaa].

Saimi: Ja mä kun katon tota kirjaa, mikä sulla on tossa pöydällä, tossa on niin hieno toi kansi, että ihan sama, mistä se kertoisi melkein mua siis ihan tuon kannen perusteella jo-

Angelika: Joo, se oli se, mikä mua ensin tässä kanssa kiinnosti ihan liikaakin, siksi tartuin Elatsoeen.

Saimi: Tossa kannessa on tommoisia, onko toi koira vai susi?

Angelika: Ne on koiria, koska Ellie kutsuu oman edesmenneen lemmikkinsä Kirbyn, joka on koira ja sitten hänen tällä esiäidillään oli myös tämmöinen haamukoiralauma. Ne on sitten tässä kannessa.

Saimi: Joo, eli nyt kaikki vaan lukemaan toi ja sitten sinne englanninkieliseen lukupiiriin.

Angelika: Kyllä [nauraa]

Saimi: [teemamusiikki soi taustalla] Tässä olikin nämä meidän vinkit tällä kertaa. Pysy kuulolla. Ensi kuussa tulee taas uusi jakso kirjaston podcastia uudella aiheella. Moikka.

Angelika: Moi moi.

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 62. Kevään 2021 nuortenkirjat

[tunnusmusiikki]

Salla: Tervetuloa kuuntelemaan Lahden kaupunginkirjaston podcastia. Äänessä tänään ovat Salla…

Krista: ….ja Krista.

Salla: Aiheenamme ovat nuortenkirjat, jotka ilmestyvät alkuvuodesta 2021, eli tulevaan kesään mennessä. Ensin me kerrotaan, mitä on jo ilmestynyt tähän huhtikuun alkupuoleen mennessä ja sitten mitä on vielä tulossa nyt keväällä.  

Krista: Kyllä, ja nämä kaikki kirjat, jotka me esitellään, ovat jo varattavissa. Eli jos joku kiinnostaa, niin pistäppä varausta vaikka verkkokirjaston eli lastu.finna.fi -sivujen kautta.

Salla: Kylläkyllä, aloitetaanpas sitten kuules tästä minulla jo kädessä olevasta kertomuksesta, eli tämä on Jenny Hanin: Aina ja ikuisesti, Lara Jean. Tämä on tämän Lara Jeanista kertovan sarjan kolmas ja viimeinen osa. Aiemmat osathan ovat nimeltään Pojille, joita joskus rakastin ja PS. Rakastan sinua yhä.

Krista: Näin on.

Salla: Joo. Tämä sarja kertoo tosiaan nimensä mukaisesti 16-vuotiaasta Lara Jeanista, joka miettii käytännössä parisuhdekuvioitaan ja jonka elämästä tässä sarjassa kerrotaan ylipäätään. Hänellä on koko elämänsä ajan ollut tämmöinen tapa, että hän kirjoittaa rakkauskirjeen pojalle, josta hän on tykkää. Mutta sitten siinä sarjan ekassa osassa nämä kaikki rakkauskirjeet päätyvätkin näiden kaikkien entisten ja nykyisten ihastusten käsiin ja soppahan on valmis.

Krista: Oijoi.

No Lara Jean valitsi sieltä sitten siinä ekassa osassa yhden pojan ja he alkoivat seurustella. Tämä homma jatkuu sitten monien käänteiden kanssa siinä toisessa osassa ja nyt tässä kolmannessa osassa Lara Jean on suuren elämänmuutoksen äärellä. On nimittäin aika hakea jatko-opintoihin. Ja ongelmaksi muotoutuu se, että hän ja nykyinen poikaystävä eivät ehkä haluakaan sitten samaan yliopistoon enää. Tässä Aina ja ikuistesti, Lara Jean kirjassa nousee melkoisen ajankohtaisestikin esiin esim. sellaisia teemoja, että kannattaako etäseurustelu. Suuria tunteita luvassa tässä siis!

Krista: Jep, ja eikös näistä kaikista kolmesta kirjasta ole tehty elokuva, jotka kaikki löytyvät Netflixistä?

Salla: Näin on, olen katsonutkin kaikki ja ensimmäinen oli superhyvä. Ja kyllä toki ne muutkin ihan... Nämä kirjathan ilmestyivät englanniksi itseasiassa jo muutama vuosi sitten. Mutta silloin vain eka osa suomennettiin.

Krista: Kiva juttu, että nyt suomennettiin nämä 2 muutakin kirjaa.

Salla: No niinpä!

Krista: Tämä minulla tässä ensimmäisenä oleva kirja sopiikin hienosti tähän seuraavaksi, sillä tämä on vähän samantyylinen. Debbi Michiko Florencen Homma hallussa, Keiko Carter. Jos siis on tykännyt lukea Lara Jeanin tarinoita, niin tämä kannattanee myös lukaista. Tässähän on kolme ystävystä: Keiko, Audrey ja Jenna. Kertojana toimiva Keiko odottaa tulevaa seiskaluokkaa ja on suunnitellut kaikenlaista. Uusia harrastuksia, shoppailua, koulun tanssiaisia ja ihastumista. Kesäloman loppupuolella Keiko huomaa ystävysten ajautuvan eri suuntiin heidän erimielisyyksiensä vuoksi.

Salla: Voi ei!

Krista: Keiko kuitenkin päättää, että ystävysten on pysyttävä yhdessä. Tässä on varmasti monelle tämän ikäiselle tuttuja juttuja, kuten ystävyyskriisejä ja ensirakkauden tuomia kysymyksiä, joihin on helppo samaistua.

Salla: Kuulostaa kivalta tuo kirja, kyllä. Minulla on tässä seuraavaksi Anu Holopaisen kirja Filigraanityttö. Holopainenhan on aiemmin kirjottanu paljon scifiä ja fantasiaa, joten on aika kiva, että häneltä tuli nyt tällainen vähän erilainen kirja.

Krista: Kylläkyllä!

Salla: Tämä Filigranityttö-kirja kuvaa ahdistuneisuutta ja pakko-oireita sellaisella uskottavalla otteella. Tässä tuodaan mukavasti esiin se, että tällaisia haasteita voi olla kenellä tahansa. Keskeisiä teemoja on myös pelot ja huolet.

Krista: Okei, ohoo.

Salla: Kirjan päähenkilö on yläkouluikäinen Enni, joka kuulee päässään Varoittajan äänen, joka siis kertoo hänelle tulevista vaaroista. Enni uskoo voivansa pitää nämä kauheudet loitolla, jos hänen pehmoleluhyllynsä pehmot on oikeassa järjestyksessä ja hän pyörittää oikealla tavalla sormessaan olevaa filigraanisormusta. No vanhemmat alkaa sitten huolestua tästä Ennin käytöksestä ja sitten naapuriin muuttaa vielä uusi poika, joka ehkä kuulee kans tämän Varoittajan äänen.

Krista: Okei, ja tuohan näyttää aika nopealukuiseltakin, on aika ohut.

Salla: Kyllä. Mitäpäs sinulla on siinä seuraavana?

Krista: No minullahan on tässä Jukka-Pekka Palviaisen Anna palaa, Kosonen -niminen kirja. Tämä on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Hanaa, Kosonen -kirjalle. Ensimmäisessä osassa ratkotaan päähenkilönä olevalta Kaapolta varastetun mopon kohtaloa ja kiristäjien henkilöllisyyttä. Tässä toisessa kirjassa Kaapon äidin harrastuksesta kettuillaan, ja Kaapo päätyykin tästä syystä haastamaan yhden koulun kovimmista kuskeista mopokisaan. Kisaan harjoittelu vie paljon vapaa-aikaa ja onhan tässä tietysti myös keskittymistä häiritsemässä muutama kiva tyttökin.

Salla: Uuuuu, vainiinvainiin!

Krista: Tämä on huumoripitoinen sarja, jossa mopopojat joutuvat jännittäviin ja yllättäviin tilanteisiin. Ja nämä on mukavan ohuita kirjoja, eli jos ei ole hirveästi lukenut tai tuntuu ettei halua lukea kovin pitkiä kirjoja, niin nämä ovat oiva valinta.

Salla: Näin on! Sitten näistä niin sanotuista normikertomuksista, eli tällaisista kertomuksista mitkä ei kuulu mihinkään genreen, on jäljellä vielä yksi. Se on Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus. Tämä kertomus alkaa siitä, että 15-v. Will on matkalla kostamaan veljensä murhaa. Hän on jo niinkin lähellä, kuin seitsemän kerroksen hissimatkan päässä kohteestaan.

Krista: Ohoh!

Salla: Tämän hissimatkan aikana ehtii kuitenkin tapahtua paljon.

Tämä kirja on säeromaani, joka on oikeastaan aika paljon semmoinen runo- ja jopa räppihenkinen. Eli sivut ei ole täynnä tekstiä, vaan tarina rakentuu lyhyiden runotapaisten pätkien kautta. Päähenkilö Will harrastaa anagrammeja, minkä takia tällaiseen esitysmuotoon on ehkäpä päädytty. Tämäkin kirja sopii toki kaikille, mutta kannattaa tutustua erityisesti silloin, jos sinua ei oikein innosta lukea hirveän paljon tekstiä sisältäviä romaaneja.

Krista: Nojoo, tuo näyttää kyllä aika paksulta, mutta ei se sitten olekaan niin pitkälukuinen kuin voisi kuvitella. Ja kivan erilainenkin!

Salla: Näin on!

Krista: Mutta hei, nyt päästäänkin sitten yhteen tämän kevään ennakkosuosikeistani, nimittäin Karen M. McManusin Kaksi voi säilyttää salaisuuden.

Tämä on nyt jo kolmas itsenäinen osa sarjaan ja tätä olen odottanut, nimittäin ne kaksi aiempaa osaa ovat olleet hyviä! Ensimmäinen osahan on nimeltään Yksi meistä valehtelee, ja toinen osa on Yksi meistä on seuraava. Näissä kahdessa ensimmäisessä kirjassa oltiin Beivjyyssä ja tapahtumat pyörivät koulun oppilaiden ympärillä. Päähenkilöinä oli vaan eri tyyppejä.

Salla: Okeiokei.

Krista: Tämä kolmas sijoittuukin nyt ihan eri paikkaan, rauhalliseen pikkukaupunkiin nimeltä Echo Ridge. Echo Ridgessä on tapahtunut aina omituisia asioita: nuori nainen on kadonnut jäljettömiin 20 vuotta sitten, ja viisi vuotta sitten koulun tanssiaiskuningatar on murhattu. Nyt ympäri kaupunkia alkaa ilmestyä uhkaavia viestejä. Joku siis joko pilailee tai sitten murhaaja on palannut maisemiin!

Salla: Aaarg, omg!

Krista: En ole ehtinyt vielä lukemaan tätä, mutta vaikuttaa kyllä varsin jännältä!

Salla: No todellakin! Eikös tuosta ekasta osasta ole kanssa tekeillä Netflix-sarja?

Krista: No näinhän se taisi olla!  

Salla: Katsellaas sitten millaisia fantasiakertomuksia nyt alkuvuodesta 21 on ilmestynyt ja hankittu tänne meille kirjastoon. Ensimmäiseksi mainitaan ihan lyhyesti hollolalaisen esikoiskirjailija Joonas Riekkolan Silkkomaahan kadonneet. Kirja sijoittuu ekokatastrofin runtelemaan Suomeen, jossa päädytään seikkailemaan ja selvittelemään nykyisyyden ja myös menneisyyden asioita. Tämä kirja on mukavan ohut, joten sopii myös vähemmän lukeville. Alkujaan tämän kirjan käsikirjoituksella osallistuttiin itse asiassa kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin vähän lukeville pojille sopivaa kustannettavaa.

Krista: Aa, okeiokei.

Salla: Mutta ei siitä nyt sen enempää, koska tästä kirjasta saa halutessaan lisätietoja Lahden kaupunginkirjaston Youtube-kanavalta, josta löytyy tämän kirjailija Joonas Riekkolan maaliskuussa toteutettu haastattelu. Kannattaa käydä tutustumassa!

Krista: Kyllä! Siinä keskustellaan tämän uutuuskirjan lisäksi kirjailijana olosta ja kirjoittamisesta eli jos sellainen kiinnostaa, niin kannattaa tosiaan käydä katsomassa.

No sitten seuraavaan, joka on myöskin kotimainen fantasiakirja. Sini Helmisen Hurme. Tämä aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaveriset-trilogian. Sini Helmisellähän on myös Väkiveriset -niminen neljäosainen sarja, joka punoutuu kotimaisen mytologian ympärille.

Salla: Joo olenkin lukenut tuon Väkiveriset-sarjan. Sen kirjoissa yhdistyy kivasti vanha suomalainen mytologia ja nykypäivän nuorten elämä.

Krista: Juujuu. Mutta tosiaan, palataampa tähän Helmisen uusimpaan kirjaan, eli Hurmeeseen. Seela-niminen tyttö muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Siinä opiskelujen ohella hän auttelee hautauspalveluissa, mutta se ei olekaan ihan niin leppoisaa, kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.

Salla: WHAAAT!

Krista: Luvassa on yhdistelmä urbaania fantasiaa, kauhua ja romantiikkaa. Tämä menee kyllä omalle lukulistalle, mites sinun?

Salla: No todellakin, se on jo siellä! On kyllä timanttista settiä luvassa.

Sitten mennään minun ehdottomasti eniten odottamaani kirjaan tänä keväänä ja onnekseni se on jo julkaistu ja olen jo ehtinyt lukeakin sen! Kyseessä on siis Sarah J Maasin: Aamunkoiton torni. Tämä on Maasin Throne of Glass sarjan 6. suomennettu osa, eli vielä yksi osa on suomentamatta tästä 7-osaisesta sarjasta.

Juoni alkaa olla jo melkoisen laaja, joten tyydyn varmastikin tässä toteamaan, että kyseessähän on hyvin perinteistä fantasiaa edustava sarja. On miekkoja, seikkailuja, taikuutta ja ikivanha pahuus, joka tulisi saada kukistettua. Päähenkilöt ovat suunnilleen parikymppisiä ja nämä kirjat on aika paksuja.

Krista: Nojuu, onneksi ne on niin suosittuja, etteivät ole viemässä niin paljoa hyllytilaa täällä meidän pääkirjaston Nuorten tilassa.

Salla: No äläpä kuule muuta sano. Tässä Aamunkoiton tornissa poiketaan hieman päätarinasta, kun seurataan muutaman sivuosassa olevamman henkilöhahmon koettelemuksia uudella mantereella. Aluksi mie ajattelin, että tämä on nyt vain joku outo täytekirja tähän sarjaan ennen viimeisen osan epäilemättä eeppistä taistelua. Mutta tässähän olikin pointtia myös päätarinan kannalta ja saatiin tietää jälleen lisää menneisyydestä ja maailman tilasta. Suosittelen tätä siis kyllä kaikille, jotka minun laillani arpovat onko tämän kirjan lukeminen ajanhukkaa. Ei se ole!

Krista: Okei, en olekaan ehtinyt tähän sarjaan vielä tutustumaan, mutta kuulostaa jännältä! No sitten Sally Greenin Maailmojen tulet, joka on Savuvarkaat-trilogian dramaattinen ja vaikuttava päätösosa!

Salla: Joo, olenkin juuri parhaillaan lukemassa tätä kakkososaa. Ja olin positiivisesti yllättyny siitä ekasta osasta. Siinä nimittäin on viisi päähenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan ja pelkäsin, että se olisi sekavaa, mutta sehän olikin aika toimiva kerrontaratkaisu.

Krista: Okei, tämähän tosiaan sijoittuu historialliseen fantasiamaailman.

Salla: Juu.

Krista: Ja tässä päätösosassa sota leviää kulovalkean tavoin, ja savuvarkailla on edessään tähänastisista haasteista suurin. Kun taistelu ihmisten valtakunnista kohoaa huippuunsa, paholaisten valtakunta paljastaa viimeisen, karmaisevan salaisuutensa. Salaisuuden, jolla on valta muuttaa koko sodan kulku - ja historia – ainiaaksi... Kuulostaa kyllä melkoisen dramaattiselta!

Salla: Joo!

Krista: Siirrytäänkö nyt tietokirjoihin, niitä ei taida kovin montaa olla?

Salla: Siirrytään kuule vaan, ja ei, niitä ei montaa ole. Nuorten tietokirjoja on tullut aika vähän tässä alkuvuodesta, mutta on niitä muutama kuitenkin ilmestynyt. Tämä minulla nyt kädessä oleva jedikirja vaikuttaa ainakin minun mielestä aika kiinnostavalta. Kyseessä on siis Laura Huovisen Oman elämäsi jedi - Itsenäistyjän kirja.

Krista: Ohhoh.

Salla: Tämä on mukavan kompakti itsenäisen elämän muodostusopas. Tämän kirjan lukemalla herää varmasti ajatuksia siitä, mikä juuri sinulle on tärkeää elämässä. Tässä on tietoja ja myös harjoituksia, mikä on aika kiva. Tämä Oman elämäsi jedi -kirja pohjaa tällaisiin nuorille pidettyihin jedikursseihin. Kuinka siistiä!

Krista: Nojuu!

Salla: Näitten koulutusten teemana on ollu itsenäistyminen, elämänhallinta ja taidot, jotka tukevat lapsuuden muuttumista aikuisuudeksi.

Krista: Nonii, sepäs kuulosti hauskalta. Tuohan sopii kivasti luettavaksi vaikka toukokuussa, kun on se Star Wars-päivä.

Salla: Aa joo, se May the Forth.

Krista: Kyllä, May the Force be with you Salla.

Salla: [naurua].

Krista: Mutta hei, arvaatkos mikä oli viime vuoden Lastu-kirjastojen lainatuin nuorten tietokirja?

Salla: No ei tule kyllä mieleen.

Krista: No Suomen kärkitubettajiin kuuluvan Miklun Kaikkien aikojen kirja.

Salla: No niinpä tietysti!

Krista: Jep, ja Miklultahan on tullut nyt uusi, Universumin paras kirja! Tässä päästään vielä syvemmälle Miklun kummallisten aivojen kätköihin ja saadaan tietää lisää ennen kuulemattomia asioita hänen elämästään. Kirjassa pohditaan esimerkiksi avaruuden ihmeellistä maailmaa. Ja täällähän on myöskin tietysti näitä Miklun piirroksia ja hauskoja tehtäviä mukana, kuten niissä aiemmissakin kirjoissa.

Salla:Nonnii, sepäs jänskää.

Krista: Kylläkyllä, mutta hei, tässähän olikin nämä jo ilmestyneet nuorten kirjat. Kurkataanko vielä mitä kirjoja on tulossa?

Salla: Joo!

Krista: Mitä sinä Salla odotat eniten näistä?

Salla: No katselin näitä mitä vielä on ilmestymässä ennen kesää ja sieltä nousi kyllä ehdottomasti esiin Emma Luoman scifikertomus Perhosten aika. Siinä on teemoina elämän muuttava luonnonvitsaus, ystävyys ja rakkaus kotikaupunkiin. Juttu menee siis niin, että sellaiset karvaiset, vaaleanharmaat toukat valtaavat Kuopion eräänä kesänä.

Krista: Siis mitä, ohhoh.

Salla: No asukkaat häädetään sitten pois tuholaiskäsittelyn alta. Päähenkilö Wiima joutuu evakkomatkalle tyttöystävänsä ja ystävänsä kanssa ja pian heillä alkaa olla muitakin ongelmia, kun menneisyydestä selviää jotain salaisuuksia. No kesä menee siinä, mutta toukkia ei saada hävitettyä, vaan ne päinvastoin muuttuu perhosiksi ja karanteenialue laajenee. Sitten ihmiset alkaa saada outoja oireita...

Krista: SSSSSS.

Salla: Tämä vaikuttaa kyllä näin tähän maailmanaikaan todella ajankohtaiselta eräänlaisine pakolaisuus- ja karanteeniteemoineen enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan tätä.

Krista:Joo, kuulostaa kyllä melkoiselta seikkailulta.

Salla: Tämä Perhosten aika ilmestyy nyt huhtikuun lopulla, eli siinä toukokuun alussa tulee meille tänne kirjastoon lainattavaksi. Entä mitä kirjaa SINÄ odotat Krista?

Krista: Noo, mainittakoon Katharine McGeen Amerikan kuninkaalliset – Majesteetti -kirja, joka on jo sarjan toinen osa. 21-vuotias Beatrice on juuri kruunattu kuningattareksi, ja Amerikka on uuden valtakauden kynnyksellä. Samalla kun Beatrice kamppailee kaiken sen kanssa, mitä on kruunun vuoksi menettänyt, myös muualla kuohuu. Tässäpä siis sukellus maailmaan täynnä draamaa, kuumia salaisuuksia ja romantiikkaa.

Salla: Wow.

Krista: Tämähän ilmestynee nyt ihan lähipäivinä tässä huhtikuun aikana.

Salla: Okei, sehän kuulostaa kunnon juonittelulta! Otettaisko ihan pikaisesti vielä pari nostoa näistä tulevista kevään kirjoista?

Krista: Joo, tässä huhti-toukokuussa on vielä tulossa monia nuorten kirjoja!

Salla: Jep. Eli nyt tässä huhtikuussa, ihan loppukuusta ilmestyy Hank Greenin Loistavan hullu hanke. Se on jatkoa tekijän Ihan mieletön juttu -kirjalle. Loistavan hullu hanke on mainostekstien mukaan vauhdikas scifimysteeri ja pureva yhteiskuntakritiikki, joka kyseenalaistaa ajatuksemme vapaudesta, tulevaisuudesta ja siitä, kuinka suhtaudumme tuntemattomaan. Melkoista!

Krista: On! No sitten tässä lähipäivinä on ilmestymässä Elizabeth Acevedonin Maata jalkojen alle, josta sanotaan näin: Camino ja Yahaira saavat kuulla olevansa sisaruksia, kun heidän isänsä menehtyy lento-onnettomuudessa. Juuri kun he luulevat menettäneensä kaiken isästään, he löytävät toisensa. Isän kuolema paljastaa kipeät totuudet sekä rakkauden, jonka hän jakoi meren kaksin puolin.

Salla: Joo. Eli sittenhän on siis tulossa ainakin Siri Pettersenin Rautasusi, joka aloittaa tällaisen uuden Vardari-sarjan. Tästä kerrotaan niin, että päähenkilö Juva inhoaa verenlukijoita, vaikka on syntynyt heidän sukuunsa. Mutta hän ei aio koskaan tulla verenlukijoiden kaltaiseksi, koska he ovat vain huijareita, jotka käyttävät hyväkseen ihmisten pelkoja saadakseen itselleen rahaa ja valtaa. Tämä Rautasusi ilmestyy toukokuun lopussa.

Krista: Huhtikuun lopussahan tulee muuten vielä tämä Marja Ahon Lasienkeli. Tämä kertoo Killistä, jonka elämässä on ongelmia. Hän on hukannut itsensä pimeyteen ja yrittänyt itsemurhaa. Siksi hän on psykiatrisessa sairaalassa, osasto koovitosella, etsimässä valoa ja syitä elää. Tämä valon ja varjon rajalla kulkeva nuortenromaani kertoo mielen särkymisestä, ystävyydestä ja toivosta.

Salla: Jos kerron lyhyesti vielä yhdestä kirjasta, niin eiköhän sitten ole käsitelty tarpeeksi monta kirjaa?

Krista: Todellakinkylläjuu!

Salla: Eli kaimaltani Salla Simukalta ilmestyy toukokuun lopussa tällainen Matalapaine/Korkeapaine -kirja. Se kertoo Vapusta, joka viettää viimeistä kesää kotikaupungissaan ennen muuttoa lukioon toiselle paikkakunnalle. Hän on aina kokenut tämän kotikaupunkinsa vääräksi paikaksi itselleen ja Vappua odottaakin uusi maailma uuden alun myötä.

Krista: Juujuu. Mutta oletkos huomannut, että kustantajien syksyn uutuuskirjaluetteloita on jo ilmestynyt ja ilmestymässä lisää ihan näinä päivinä!

Salla: Nojuu, niitähän on ehtinyt tullakin jo aika monta ja Karistoltahan ainakin näyttää tulevan useampi nuorten kirja.

Krista: Joo, niin taisi ollakin.

Salla: HEI! Nyt on käsiteltykin ne mitä pitikin. Tässähän tämä meidän jakso nyt siis oliki.

Krista: Joo.

Salla: Kiva kun kuuntelitte ja lukuiloa nuorten kirjojen parissa. Heihei!

Krista: Heihei!

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 61. Aikuisten lukudiplomi 2021

[Tunnusmusiikki]

Suvi: Hei, tervetuloa kuuntelemaan Ääniä kirjastosta -podcastia. Tänään keskustelemme aikuisten lukudiplomista 2021, ja mukana keskustelussa olen minä, Suvi, ja...

Johanna: Johanna.

Suvi: Miten on Johanna, onko sulla tavoitteena suorittaa tää diplomi tänä vuonna?

Johanna: Joo, kyllä mulla on aikeissa se suorittaa, että oon jo vähän alotellukin. Pari kategoriaa oon jo lukenut sitten sieltä yhden...

Suvi: Onko ollu hyviä osumia vai?

Johanna: Joo, kyllä. Mä tykkäsin erityisesti siitä Sally Salmisen ”Katrinasta”. Se oli tosi hyvä, että mä jotenkin ihan vaikutuin siitä. Jotenkin tuntuu, mitä enemmän lukee, niin se kirjalta vaatii vähän enemmän, että siitä oikeen tulee se vahva sellanen reaktio. Toinen, minkä mä luin, oli sitten tää "Lähikaupan nainen", sieltä ”Ohukaisista”.

Suvi: Okei. Mulle ihan vieras. En oo ennen lukenu siit tai en oo koskaan lukenut sitä.

Johanna: Joo, se oli kanssa ihan kiinnostava. Se päähenkilö siinä oli varsin erikoinen.

Suvi: Joo. [nauraa 00:01:27] No niin, mutta tässä on näitä kategorioita aika monta, ja tänä vuonna on korostettu erityisesti tän ympäristöpääkaupunkivuoden teemaa, elikkä on näitä tällasia ”Vihreitä valintoja” ensimmäisenä kategoriana.

Johanna: Joo, ja musta on kiva, että niitä vihreitä tai siihen teemaan liittyviä kirjoja on myös merkitty näihin muihin kategorioihin tällasella vihreällä lehdellä.

Suvi: Ideana on vähän niinku, että voi suorittaa tän diplomin kokonaan vihreänä.

Johanna: Aivan, joo.

Suvi: Ooks sä lukenu mitään kirjoja tästä ”Vihreä valinta” -kategoriasta?

Johanna: Nyt mä katon tätä, niin mä en oo tajunnu näistä mitään lukea. On kyl tuttuja kirjoja paljon, mutta ei oo sellasia, mihin ite ois tarttunu vielä.

Suvi: Joo. Ite voin suositella tota Emmi Itärannan ”Teemestarin kirjaa” tai sitten tätä Maija Lunden ”Mehiläisten historia”, jotka oon itse lukenut. Molemmat oli mielenkiintosia ja hyviä kirjoja.

Johanna: Okei. Tota ”Teemestarin kirjaa” mä oon itse asiassa monta kertaa miettiny just, et haluaisin tarttua siihen.

Suvi: Sitten sä puhuitkin jo tossa, et sä oot tosta seuraavasta kategoriasta ”Ohukaiset” lukenut nyt yhen kirjan. Mulle tää on jotenkin ihan vieras, et en tiedä et oonks mä jostain syystä paksukaisten ystävä. [nauraa]

Johanna: En mäkää yleensä ihan näin ohuita kirjoja lue. Siis äkkiähän ton luki, just ton Sayaka Muratan kirjan, mutta että voishan näitä enemmänki harrastaa. Miksei, ne ois semmosii välipaloja.

Suvi: Kyllä. Onks sulla joku kategoria, joka sua erityisesti kiinnostaa täällä?

Johanna: No runothan mua kiinnostaa aina, et ne on tietysti sellai yks suosikki kategoria. Tää hämmästyttävää, mutta totta, vaikuttaa kans sellaselta kiinnostavalta. Täältä mulla on itse asiassa lainassakin jo yks kirja. Tää Johanna Vehkoon ”Valheenpaljastajan käsikirja”.

Suvi: Okei. Mä oon lukenu sieltä sen ”Merikirjan”. ”Merikirjahan” oli tosi mielenkiintonen kirja. Siis se on tällasen Morten Strøksnesin kirjottama ja tässä kirjassa kalastellaan tällasta jättihaita täältä Norjan Lofooteilta, ja he kalastaa sitä täällä kumiveneestä.

Johanna: Okei, kuulostaa aika haasteelliselta, sanotaanko näin.

Suvi: Tää hai, mitä he täällä metsästää, niin on tällanen jäähai ja se voi olla sellasen tonnin painonen. Niitä on kaks miestä, jotka kelluu siellä merellä. Sitten he käyttää kohona tällasta poijua ja sit heillä on sellanen valtava koukku, jolla he yrittää pyydystää tän hain.

Johanna: Herää kysymys, että mistä tämä idea on lähtenyt, että hei mennään kumiveneellä kalastelee tällasta.

Suvi: Tää Morten itse asiassa kertoo siinä kirjassa, että hän ei oo koskaan tämmöstä jäähaita nähnyt ja sitten tää hänen ystävänsä Hugo sanoo, että sit hänen täytyy käydä kalastamassa tällanen otus. Sinänsä ihan järjetön keissi, koska tää jäähain liha on ihan myrkyllistä. Siitä saa hallusinaatioita ja sitä ei voi syödä.

Johanna: Porukat voi kiinnostua tästä [nauraa].

Suvi: Mut sit sillä on kai joku ravinteikas maksa, minkä takia sitä on aiemminkin pyydetty. Mut tää on myös näitä vihreillä lehdellä merkittyjä kirjoja. Ja tässä hirveesti pohditaan sitten tätä luontosuhdetta ja erityisesti merta ja ihmisten luontosuhdetta. Hän hienosti kirjottaa sinne väliin sitten tällasia erilaisia legendoja merestä ja omituisia sattumia, mitä on tapahtunu sit siel Lofooteilla. Siellä oli esimerkiksi Norjan omat puolustusvoimat tykittäneet jotain kalastajakylää ilman, et he oli tietosia siitä, et siel on ihmisiä ja kaikkee tällasia pikku hommia siellä. Tosi mielenkiintonen. Välillä vähän kammottavakin, kun jäähaissa saattaa olla kaikenlaisia loisia esimerkiks silmissä ja muuta.

Johanna: Joo, ei kuulosta kovin mukavalta. Toisaalta Lofootit paikkanahan on tosi upee. Siellä on tullu joskus käytyä.

Suvi: Okei. Kovasti täs kyl maisemaa kehutaan ja kuvataan. Se olis ehkä sellanen paikka, mihin iteki haluais joskus päästä käymään.

Johanna: Suosittelen lämpimästi kyllä. Tietokirjoja ois hyvä lukea muutenkin enemmän. Jotenkin aina tuntuu painottuvan tohon kaunokirjallisuuteen toi oma lukumieltymys.

Suvi: Mulla on ihan sama juttu. Jostain syystä tietokirjat on niinku tosi vaikee ees tarttua niihin, että vaikka tääkin osoittautu tällaseks tosi hyväks elämykseks, niin en tiedä, miks se on niin hankalaa se tietokirjan lukeminen.

Johanna: Niin, et onks siinä sitten ehkä, kun se tarinaan tarttuminen on jotenkin, sä tiedät, mitä siellä on vastassa, mutta tietokirjassa ehkä siellähän voi tulla tai sitten, kun on niin erilaisia tapoja käsitellä sitä tietoa tavallaan.

Suvi: Täskin on tosi kiinnostavia näitä ja näähän on valittu sen perusteella, että nää ois semmosia elämyksellisiä kirjoja sitten.

Johanna : Yhessä vaiheessa must ilmestykin paljon semmosia aika tarinallisia, tai musta tuntuu, et edelleenkin tulee niitä tarinallisia tietokirjoja, mikä on toisaalta hyvä. Kaikki ei jaksa ehkä semmosta hirveen tieteellistä tekstiä lukea.

Suvi : Sä puhuit aikasemmin niistä runoista tossa, niin haluisiks sä?

Johanna : Joo, mä voisin itse asiassa yhen vinkin antaa. Mä lukaisin itse asiassa, siitäkin kategoriasta oon nyt lukenut yhden kirja, eli tämä Aura Nurmen ”Leijonapatsailla”, joka on olikohan tää viime vuonna ilmestyny. Tää on tällanen vahva proosarunoteos, jossa on tosi hienoja kielikuvia, jotka oikeestaan jää elämäänkin mieleen aika pitkäks aikaa. Siinä on semmosia aika rankkojakin teemoi, koska selvästi tällä runon minällä on tämmöset epävakaat perheolot ja aika traumaattisiakin asioita on tapahtunu. Sitten, kun hän elää siinä nuoruutta, teini-ikää, niin totta kai se tuo ne omat haasteensa siihen. Et tällai synkkyys on siinä aika vahvasti läsnä, mutta siitä huolimatta se on aika koukuttava. Se on hirveen sujuvasti kirjotettu ja siel välillä pilkahtaa se valokin, et ei se oo ihan pelkkää sitä tummaa. Tää Aura Nurmihan on lavarunoilija myös, että jotenkin mä voisin kuvitella, et nää runot saa sitten aivan jonkun uuden muodon sitten, kun hän lausuu ne itse ääneen.

Suvi : Niin, lavalla.

Johanna : Joo. Hän on ollu mukana perustamassa tätä Helsinki Poetry Connection -yhdistystä myös, joka järjestää näit lavarunotapahtumia. Meillähän on täällä Lahdessakin oma runoyhdistys, tää Lahden Runomaraton ja eiköhän kesällä oo taas noi lavarunouden SM-kilpailut sitten täällä Lahdessakin.

Suvi : Aika jännittävää.

Johanna : Joo.

Suvi : Ooks sä käyny ite seuraamassa lavarunon lausuntaa?

Johanna : Olen, joo. Mä itse asiassa viime vuonna olin just tässä osakilpailussa. Kävin kattomassa niitä. Ehkä saatan itsekin osallistua joskus.

Suvi : Kuulostaa ihanalta. Sitten täällä on tällanen ”Kasvukipuja”-kategoria. Ooks sä täältä mitään lukenu? Mulla on peräti kolme kirjaa.

Johanna : Ootas, ”Kasvukipuja” oli täällä.

Suvi : Heti siinä runouden jälkeen.

Johanna : No en mä kyllä näistäkään oo lukenu yhtään. Näistäkin kaikki tiedän varmaan kannen about, mutta en.

Suvi : Tossa ainakin toi Suvi Vaaralan ”Westend” oli tosi mielenkiintonen. Siinä käsitellään 90-luvun lamaa ja tällasta aikaa, mikä oli silloin, kun minä olin sellainen teini, niin hyvin vahvasti esillä. Ja siihen oli hirveen helppo sitten samaistua.

Johanna : Se on vähän sellanen sukupolvikokemuskin sitten varmaan se kirja.

Suvi : Se oli tosi mielenkiintonen. Sitten täällä on kategoriana ”Lue ja katso”, elikkä kirja, josta on tehty elokuva. Voi sitten lukemisen lisäksi katsella.

Johanna : Mä aloin kattoo, että ton Kathryn Stockettin ”Piiat” mä oon lukenu ja oon nähny sen elokuvankin, että sitä voin kyllä suositella.

Suvi : Et toimi molemmat?

Johanna : Joo, kyl se kirja oli parempi, mutta.

Suvi : Näin se mun mielestä aina menee.

Johanna :Joo. Melkeen mieluummin nykyään katon eka sen leffan ja sit luen kirjan, koska sit se syventää sitä kokemusta. Se leffa on tosi usein pettymys sen kirjan jälkeen.

Suvi : Se on totta. Mähän oon lukenu ja katsonut tietenkin tosta ton Cormac McCarthyn ”Tie”, joka on tällanen maailmanloppu kuvaus. Hirveen koskettava sekä elokuvana että kirjana, mutta kyllä se kirja on tässäkin paljon parempi. Tässähän on tapahtunu joku määrittelemätön tuho, joka on tuhonnu maailman ja siellä aurinko paistaa sellasena himmeenä ja on kylmä. Sitten nimettömät isä ja poika vaeltaa sitten kohti etelää ja rannikkoa siinä toivossa, että siellä olis lämpimämpää ja paremmat edellytykset elämiselle.

Johanna : Eli aika tämmösiii dystooppinen teema siinä.

Suvi : Ja hyvin synkkä se maailma. Ihmiset on raakoja toisilleen ja heiltä joutuu piiloutumaan, mutta sitten samaan aikaan hyvin koskettava ja herkkä ja sellanen toiveikas, kun tällä isällä on kuitenkin se poika siinä ja se poika sitä maailmaa ihmettelee. Hän ei ole koskaan nähnyt sitä edellistä maailmaa.

Johanna: Aivan, niin sehän on hänen todellisuus tavallaan ollu koko ajan se, mikä siel nyt on.

Suvi : Joo, et hyvin sellanen inhimillinen kuvaus.

Johanna : No seuraavakshan täällä on sitten ”Äänten kirjo”.

Suvi : Joo.

Johanna : Täältä mä oon lukenu ton ”Lopotin”.

Suvi : Joo, mäki.

Johanna : Mua kiinnostais toi Tommy Orangen ”Ei enää mitään”.

Suvi : Joo, mä en oo tota siihen millään tavalla tutustunut. Mitä sulle jäi mieleen tosta ”Lopotista”?

Johanna : Hetkinen, eiks ”Lopotti” ollu se, joka kerto tän sokean siskon tarinan?

Suvi : Joo.

Johanna : ”Neljän tien risteys” oli se, joo. Se oli jotenkin siinä hienosti pääs sen, miten sokea ihminen toimii ja siinä sit tavallaan se, oliks se 50-luvun, 60-luvun, kumminki tällee ei ollu näitä nykyajan kaikkia apuvälineitä, niin se oli tosi hieno. Mä taisin kuunnella sen äänikirjana vielä.

Suvi : Mulle jäi erityisesti mieleen siitä sellanen kirjasto kohtaus, missä etsitään aineistoo luokituksen perusteella. Must se oli niin hauska.

Johanna : Okei. Miten mä en muista ollenkaan?

Suvi : Jännä juttu. Ehkä se oli mulle hauska, koska jotenkin mielessä ajatteli oman kirjaston hyllyä, että nyt lähennytään koko ajan sitä tiettyä kohtaa. Ja sit ”Faktasta fiktiota” -kategoria on mulle ehkä sellanen, mistä en oo ainuttakaan lukenut.

Johanna : Mäkään en oo tästä lukenut kyllä yhtään.

Suvi : Mua kiinnostais toi Selja Aavan toi ”Nainen joka rakasti hyönteisiä”. Siinä on kaunis kansi. Ihan siis kannen perusteella voi jo sanoa.

Johanna : Se muaki kiinnostaa siinä mielessä, kun mä oon lukenu häneltä sen ”Taivaalta tippuvat asiat” ja mä tykkäsin siitä. Se oli semmonen novellikokoelma. Mä veikkaan, et tää hänen tyylinsä on varmaan kuitenkin aika samanlainen tässäkin. Tai mistä sen tietää ennen ku lukee.

Suvi : Sit tää yks kategoria, tää ”Kirja, joka olisi aina pitänyt lukea”, niin tää on kyllä kiinnostava.

Johanna : Itse asiassa täältä mä oon varmaan eniten kyl lukenu.

Suvi : Ai oot?

Johanna : Joo, mä aloin kattoo, että... No eniten ja eniten. Siis ennen tota ”Katrinaa” mä olin lukenu ton Huxleyn ”Uljas uusi maailma” ja Janssonin ”Muumipappa ja meri”. Itse asiassa toi Huxley on yks mun suosikki scifikirja, että sen mä oon lukenu vissiin pari, kolme kertaa.

Suvi : No niin, joo. Mua on aina kiinnostanu toi ”Walden: elämää metsässä”.

Johanna : Joo, mulla on kans ollu tavotteena pitkään, että mä lukisin sen.

Suvi : Suorastaan niinku vuosia itellä roikkunut se, että se pitäis lukea, mutta ei oo jostain syystä sitten vielä päätynyt. Tässä kirjassahan, eikö tää kerro siitä, kun tää päähenkilö rakentaa metsään rannalle mökin ja pyrkii tällaseen luontosuhteeseen ja omavaraisuuteen.

Johanna : Joo. Hän kokee, että tällasena, kun asuu luonnossa, niin on oikeesti vapaa. Olikohan se jotenkin näin se ydin ajatus siinä? Ja hän sit pohdiskelee sitä metsässä asumista siinä, että tosi kiinnostavan kuulonen. Mä jotenkin tutustuin tähän Thoreauhun vielä, tavallaan se tuli esiin yhes toises kirjassa tässä Matt Haigin ”Keskiyön kirjastossa”. Siinä tää päähenkilö on opiskellu filosofiaa ja nimenomaan tutkinu tätä Thoreauta, niin hänellä on se, et tuli sit niitä vähän semmosta nippelitietoa sit siitä.

Suvi : Kiinnostus kasvo siinä samalla.

Johanna : Ehottomasti, joo. Sielt tuli ihan kiinnostavia juttuja vastaan.  No sit on ”Hiki pintaan”. Täytyy sanoa, että se kategoria ei oo itselle semmonen läheinen.

Suvi : Täytyy myöntää, että näin tässä on itelläki. Tässähän on urheiluun liittyviä kirjoja, mutta minkäs sieltä lukis, jos ois ihan pakko.

Johanna : Ehkä toi ”Pieni kommunisti joku ei koskaan hymyillyt”. Se vois mua ehkä. Siinä ois sit toisaalta sitä yhteiskunnallistaki teemaa ehkä.

Suvi : Niin, joo se on ihan totta. Sit tossa on toi Jenni Multisillan ”Yksi teistä kuolee”, mikä on tällanen jännäri dekkari tyyppinen, se vois mennä sellasena iltalukemisena sitten.

Johanna : Totta.

Suvi : Muistaakseni jostain urheilijatytöistä kertoi se.

Johanna : Joo.

Suvi : Jos ei urheilu niin lämmitä, niin entäs musiikki. ”Säveliä sivuilla” -kategoria.

Johanna : Täytyy sanoa, että mä en oo mikään suuri musiikki-ihminenkään. Mä kuuntelen sujuvasti.

Suvi : Mutta ei herätä semmosia suuria intohimoja.

Johanna : Joo, ei valitettavasti. Kyl mä oon joskus soittanuki jotain, mutta ehkä sitten muut harrastukset on vieny enemmän mukanaa. On vähän vieraampia nää kirjat mulle. Ei oo niin tuttuja.

Suvi : Joo, vähän sama juttu.

Johanna : Ehkä toi Juha Itkonen ”Anna minun rakastaa enemmän”, no se nyt on tietysti, mutta muuten on aika vierasta.

Suvi : Joo.

Johanna : No sitten on ”Ruokaisia romaaneja”, eli mennään tänne ruuanlaiton ja tämmösten ruokaisien teemojen pariin.

Suvi : Tää on jännä, ku tässä on kans sitten nää 10 kirjaa ja mä en oo lukenu niistä mitään ja mä oon joskus jopa pitänyt vinkkauksen teemana, että tällasella teemana, että siinä oli tää ruuanlaitto näissä kirjallisuudessa, mutta miten ei oo osunu tähän yhtään sellasta, minkä mä olisin lukenut.

Johanna : Aika jännä kyllä.

Suvi : Toisaalta nää on uudempia. Siitä on jo kuitenkin useempi vuosi.

Johanna : Joo, kylhän tällasii ruokateemasii kirjoja ilmestyy aika paljonkin sitten, kun alkaa oikeen miettiä. Itelle nekään ei oo ehkä ihan sitä lähintä teemaa, mutta niissä on yleensä aika kauniita kansia, että ne on sellasia aistillisia.

Suvi : Ehkä munkin ruokakirjallisuus liitty lähinnä näihin keittokirjoihin sitten. [nauraa]

Johanna : Joo, niitä tulee sitten lainattua kanssa. [nauraa]

Suvi : Saa vähän ruokaa kotiin.

Johanna : [nauraa] Joo. Mut tästä kategoriasta mä tykkäsin täst ”Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaita”, koska tavallaan sitten, kun se yks niistä voittaa, niin sehän saa sen kaiken huomion sen jälkeen ja ne muut, jotka on erittäin hyviä kirjoja myös, niin jää vähän paitsioon sinne. Itse asiassa mä voisin täältä nostaaki yhen kirjan, minkä mä oon lukenu, on siit pari vuotta varmaan jo, niin tää Jenni Räinän ja Vesa Rannan ”Reunalla”. Tää kertoo autioituvista kylistä tai maaseudusta Keski-Pohjanmaalla ja Kainuussa. Nykyäänhän ihmiset aika lailla muuttaa kasvukeskuksiin tai isompiin kaupunkeihin ja se maaseutu köyhtyy tai tavallaan hiljenee ja sitten siellä, missä on jo paljon, niin se saa yhä enemmän, kun ne ihmiset pakkautuu niihin. Mutta sitten he halusivat, et ketkä sinne maaseudulle kuitenkin jää, että minkä tyyppisiä ihmisiä siellä on, ja tässähän oli aivan mahtavia semmosia tarinoita hyvin eri tyyppisistä persoonista ja tämmösistä. Mä oon ite siis maaseudulta myös kotosin ja jotenkin tuli sellanen tuttuuden tunnekin, että siellä on todella niit persoonia myös, et ku moni aattelee, no siellä on ne eläkeläiset, jää sinne, mut kyl siel on sitte ihan nuoriaki ja lapsiperheitäki asuu edelleen kuitenkin.

Suvi : Voitko ajatella, että ite muuttasit maalle vielä sitten jossain vaiheessa?

Johanna : Joo, miksi ei? Vois jossain vaiheessa kyllä. Kyl siellä jotenkin viihtyy kuitenkin, että vaikka kaupungissa on omat hyvät puolensa. Kyl mä sen ymmärrän, miks ihmiset muuttaa kaupunkiin, mutta välillä kaipaa vaan semmosta, että ois ihan hiljasta ja näkee tähtitaivaan ja semmosii hyvin simppeleitä juttuja.

Suvi : Ite asun sillä tavalla, että puolen kilometrin päässä loppuu katuvalot, niin onhan se ihan luksusta se, kun meet illalla parvekkeelle ja katot ylös, niin siellä on oikeesti tähtiä. Se on mahtavaa.

Johanna : Se on ihan sellasta arjen luksusta.

Suvi : No sitten viimesenä kategoriana on tää ”Uskallatko lukea?”, ja yllätys yllätys tästä mä olen lukenut eniten kirjoja. [nauraa]

Johanna : [nauraa]

Suvi : Onko se sitten se maaseudun pimeys, että siellä on kiva pelätä vai miksi?

Johanna : Vähän lisää semmosta jännitystä.

Suvi : Joo. Tässä on tosissaan kaikenlaisia tällasia kirjoja, jotka on jollain tapaa kammottavia, mutta jollain tapaa sitten sellasia, että kannattaa lukea. Mutta omalla riskillä.

Johanna : Mitä kaikkee sä oot tästä lukenu?

Suvi : Mä oon lukenu ton ”Rotukarjan”, mikä oli kans tällanen vähän dystooppinen maailma siinä ja siinä eläimet on kuolleet ja sitten tää ravinnon tuotanto täytyy korvata jollain muulla. Käytännössä he syövät sitten ns. alempiarvosia ihmisiä siellä.

Johanna : Joo, mä oon ite lukenu tän kans. Todella karu kirja jotenkin. Sit ku siellähän on vielä niit eläimiä, niin sellaset kohtaukset, miten niit eläimiä sit kohdeltiin, on jääny kans tosi vahvasti mieleen. Ja sit totta kai se, miten ne käytännös lahtaa niit ihmisiä, niin onhan se aika karua.

Suvi : Se oli tosi rankka, mutta mielenkiintonen. Sit mä oon lukenu ton Stephen Kingin ”Mersumiehen”. Se oli tosi hyvä. Tällanen dekkarityyppinen, ei suoraan kauhua. Ja Carmen Molan ”Verimorsiamen” luin tos joku aika sitten. Siitä on tulossa ymmärtääkseni tv-sarja ja muuta, että se oli tosi mielenkiintonen. Se on vähän ällöttävä, sanotaanko näin.

Johanna : No toi veri itsessään on vähän ällöttävä elementti.

Suvi : Kyllä, mutta sitten taas siellä Espanjassa he elelevät, niin mielenkiintoset maisemat ja ihan erilainen kerronnaltaan kuin moni muu kirja. Oon lukenu ton ”Lolitan”, Nabokovin. Sehän on klassikko, mutta ei sitä voi lukea sillä tavalla, että hyvä mieli jäis.

Johanna : Voisin kuvitella, mitä juonesta tiedän, niin..

Suvi : Joo. Sitten Niklas Natt och Dagin tän ”1793” on tullu luettua ja sitten tää Shriverin ”Poikani Kevin”, et aika monta tästä.

Johanna : Todellaki, joo. Mua on kiinnostanu jo pitkään just toi ”1793”. Jotenkin se Tukholman kuvaus sillä.

Suvi : Joo, se on hyvin sellanen inhorealistinen, sanotaanko näin.

Johanna : Joo, se jotenkin, kun on lukenu niin paljon historiallisia romaaneja, jossa on kuitenkin aika semmosia kauniita asioita tapahtuu, sanotaanko näin, niin sit ois kiva lukee tollasta ihan niinku.

Suvi : Joo, ja sit ku aattelee sitä, niin hienoissa mekoissa siellä kuljetaan ja muuta, niin täällä kahlataan sitten mudassa ja.. .

Johanna : Saastassa. [nauraa]

Suvi : Joo. [nauraa] Et ei siinä mekon helmat kauaa pysy puhtaana.

Johanna : Se on todella se todellinen puoli tästä.

Suvi : Mut suosittelen ehdottomasti sitä.

Johanna : Joo, okei. Tässä me käytiin nää kategoriat nyt läpi. Siellä tosiaan oli tänä vuonna paljon mielenkiintosia lukukokemuksia olisi luvassa siis ja toivottavasti mahollisimman moni teistä suorittaakin tän lukudiplomin. Tosiaan, jos diplomikirjat tulee sitten luettua, niin meillähän on myös tää Lastun vinkkauspalvelu, jonka kautta voi saada itselleen sopivia suosituksia niin kirjoista kuin eiks peleistä?

Suvi : Peleistä ja elokuvista, musiikista, ihan mistä vaan melkeen, lasten ja nuorten aineistoista ja perheille tehdään myös omia vinkkilistoja.

Johanna : Joo, eli tosiaan ei tarvi pelätä, että tulisi ongelma, että mitä lukisi. Ei tässä muuta kuin lukemisen iloa ja moi, moi.

Suvi : Moikka.

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 60. Pelidiplomi 2021

*tunnusmusiikki*

Maija: Moikka kaikki kuulijat ja tervetuloa kuuntelemaan Ääniä kirjastosta-podcastia. Tänään täällä studiossa on juttelemassa Maija ja Jenna.

Jenna: Moikka.

Maija: Meidän tämän kertaisena puheenaiheena on pelidiplomi. Lahden kirjastojen pelidiplomi julkaistiin 20. tammikuuta. Pelidiplomin tavoitteena on edistää pelilukutaitoa ja tukea peliharrastusta. Mutta Jenna, haluatko sä vähän kertoa tarkemmin, että mikä tämä homma oikein on ja mistä ajatus tähän lähti?

Jenna: No alun perin ajatus lähti siitä, että täällä kirjastollakin on satoja erilaisia pelejä mitä voi lainata ja mitä voi valita pelattavakseen. Mutta aika paljon kuuli sitä, että mitäs sitten pelaisi seuraavaksi. Mediassakin aika usein ne tietyt pelit tulee esille, niin pelidiplomin tarkoitus on helpottaa löytämään uusia hyviä pelejä.

Tänä vuonna mukana on yhdeksän eri aihealuetta, eli ihan kaikkia pelejä mitä kirjastosta löytyy niin ei toki olla tähän nostettu esille. Mutta ainakin osa.

Maija: Kyllä. Ja tosiaan tätä pelidiplomia voi suorittaa pelaamalla joko lautapelejä tai konsolipelejä tai kumpiakin samanaikaisesti. Me ollaan tehty tää diplomin suorittaminen sinänsä helpoksi, että kaikkia pelejä ei tarvitse pelata läpi, eli riittää kun tutustuu siihen peliin mielestään riittävästi.

Jenna: Joo paineita ei tarvitse sikäli ottaa. Haluttiin pitää se semmoisena kantavana teemana, että kaikilla olisi mukavaa, kun pelaa. Toivottavasti siellä kotona ei siis kukaan ota stressiä tämän diplomin suorittamisesta. Tää diplomi on nyt alle kuukauden ollut julkaistuna. Musta on ollut aika ihanaa, miten on näkynyt eri ikäisiä jotka on tullut kirjastolle hakemaan niitä (diplomin) pelejä ja lähtenyt suorittamaan (diplomia). Ja aika paljon perheitä on näkynyt myös.

Maija: Joo olisi kiva tietää, että miten tätä pelidiplomia suoritetaan siellä perheissä ja herättääkö se keskustelua tästä peliharrastuksesta ja pelilukutaidosta.

Jenna. Kyllä. Ja ehkä tässä vuoden aikana sitten kerätään niitä kokemuksia. Toivottavasti kuullaan niitä.

Maija: Ja tää on kiva kun tää on meidän pilottijuttu oikeastaan. Katsotaan sitten mitä me keksitäänkään näiden kaikkien kommenttien pohjalta sitten ensi vuoden pelidiplomiin.

Jenna: Sitä voidaan pikkuhiljaa lähteä miettimään. Ehdottomasti ainakin itse toivon, että tulisi palautetta myös mitä pelejä sieltä vaikka puuttuu.

Maija: Kyllä. Tuossa tosiaan mainitaan toi pelilukutaito meidän pelidiplomin tavoitteissa. Se on varmaan aika monelle sellainen outo käsite. Mutta mitä se siis tarkoittaa - esimerkiksi työpaikoilla, urheilussa ja kouluissa pyritään ajattelemaan asioita yhä enemmän sen pelaamisen kautta ja pelaamisen logiikoista otetaan mallia ja oppia. Sitä me tässä tarkoitetaan ja ehkä tämäkin käsite tulee nyt monille tutuksi.

Jenna: Yks sellainen pointti kanssa mitä olen itse ajatellut, että toivottavasti tämä pelidiplomi voisi nostaa pelaamisen profiilia omalla tavallaan. Eli ainakin itse ajattelen, että pelaaminen ja pelit on yhtä arvokas asia kuin esimerkiksi kirjastossa on kirjallisuus, musiikki tai elokuvat. Mutta Maija. Jos me hypätään tän pelidiplomin sisälle, niin miten sinulla on lähtenyt tämä pelidiplomin suorittaminen käyntiin? Ja kai sä suoritat tämän?

Maija: Totta kai mä aion tän suorittaa. Ihan hyvin on lähtenyt käyntiin. Aloitin heti tuosta ensimmäisestä genrestä eli luonnon keskellä.

Jenna: Suoritatko sä tän jotenkin järjestyksessä?

Maija: En, mä vaan bongasin siitä semmoisen itselleni mielenkiintoisen pelin. Eli tämän Horizon Zero Dawnin, jota mä oon nyt sitten tässä pelaillut. Ja itseasiassa se on aika pitkä peli, mutta kyllä mä ajattelin sen melkein ainakin läpi pelata. Mä oon ehkä vähän semmoinen, että täytyy pelata peli läpi, että tietää millainen se on.

Jenna: Ja vaikka me sanottiin, että ei ole pakko pelata kaikkia pelejä läpi, niin ehdottomasti saa pelata. Varsinkin jos joku peli tuntuu siltä, että ei vitsi nyt mä löysin semmoisen pelin mistä mä nautin. Sehän olisi tosi hieno juttu, että tulee se olo, että mä haluan nähdä tämän pelin ihan loppuun asti.

Maija: Kyllä. Joo täytyy ihan kertoo kuinka hienosti tää peli sopii tuohon genreen, koska tässä seikkaillaan semmoisessa - no, fantasiamaailmassa, mutta oikeasti luonnon keskellä. Ja välillä havahtuu siihen kuinka hienoa maisemaa tuossa pelissä onkaan tehty. Milläs peleillä sä olet lähtenyt liikenteeseen?

Jenna: Toi oli hyvä kun sanoit että peleillä, koska mä oon lähtenyt maistelemaan pelejä vähän eri genreistä ja aihekategorioista. Ensimmäisenä nappasin tuolta seikkailen ympäri maailmoja-kategoriasta tollasen kuin Hollow Knight, mikä vaikuttaa aika mielenkiintoiselta. Aion jatkaa siihen tutustumista.

Ja yksi oli retro peleistä. Mulla kävi itse asiassa sellainen moka, että mä kuvittelin että Streets Of Rage olisi tässä diplomissa mukana. Siis ihan tällainen lukuvirhe. Ja mä hakkasin sitä kotona peukalot kipeinä ja sitten mä tajusin, että ei - eihän se edes ole tässä diplomissa. Vaan oikeastihan täältä diplomin retropelejä-genrestä löytyy Street Fighter, minkä sitten myöhemmin lainasin kyllä.

Maija: No ei sekään varmaan haittaa, että välillä pelaa vähän muitakin pelejä, kun tästä pelidiplomista. Mulle ainakin on vähän jäänyt ehkä noi retropeligenret silleen pimentoon, ja vasta tän pelidiplomin julkaisun jälkeen rupesin katsomaan että ”niin joo, mitäs tänne onkaan laitettu”. Mutta sä aloitit ilmeisesti siitä?

Jenna: Joo ja tosiaan lainasinkin ton Street Fighterin sitten myöhemmin. Täältä retropeleistähän löytyy paljon ainakin omasta lapsuudestakin tuttuja pelejä. Esimerkiksi Bubble Bobble. Ootko sä pelannut Bubble Bobblea joskus?

Maija: En oo pelannut.

Jenna: Se oli mun ihan ykkössuosikki. Ja nyt siitähän on tullut tuore Bubble Bobble 4. Se on tietysti sellainen peli mitä haluan jossain kohtaa lähtee katsoon, että minkälainen se päivitetty versio tästä klassikosta sitten on.

Maija: Joo, mä kans tästä kun vilkuilin näitä retropelejä niin löysin tän Crash Bandicootin - ja tota, mun täytyy sanoo että se on ihan kauhee peli.

Jenna: Kuule Maija. Mun täytyy sanoo, että sä oot väärässä. Siis Crash Bandicoothan on yks tämän pelidiplomin parhaita pelejä. Tai yks hyvistä semmosista mistä mä itse pidän.

Maija: Mulla on ainakin se peli aiheuttanut sitä, että mulla on meinannut lähteä ohjain kädestä ja olen meinannut heittää sen lattialle, koska toi on niin vaikea peli.

Jenna: Okei, mutta ehkä tässä on hyvä tutustua sitten itsessäänkin eri puoliin, että minkälaisia tunteita nää pelit herättävät ja miten selviät yli vaikeista tilanteista.

Maija: Joo, kyllä. Ja varmaan siis monista eri genrejen peleistä nousee monenlaisia mielipiteitä.

Jenna: Joo. Se on mun mielestä hyvä asia, että sitä keskusteluakin voi syntyä sen pohjalta, että toinen pitää toisesta pelistä ja toinen taas ei.

Maija: Kyllä. Ja ainakin itse seuraavaksi meinasin ottaa tuosta hyytävää jännitystä-genrestä jonkun pelin pelattavaksi, sitten kun mä oon pelaillut ton Horizon Zero Dawnin. Mitä mieltä sä Jenna oot näistä jännityspeleistä?

Jenna: No mua vähän jännittää tää genre, koska mä pelkään aika helposti. Mutta toki tässä hyytävää jännitystä-genressä on sekä kauhupelejä, että sitten enemmänkin niitä jännityspelejä. Esimerkkinä tuolla on toi Control, mikä löytyy PS4:lle ja Xbox Onelle. Se menee enemmän mun mielestä tähän jännityskategoriaan. Sitä olen uskaltanut pelata. Itse kiinnostuin tuosta pelistä. Meillä oli pari vuotta sitten tämän pelin pukusuunnittelija Heli Salomaa vierailemassa täällä kirjastolla Game Över-pelitapahtumassa. Hän on siis luonut tämän päähahmon ja muiden tässä pelissä esiintyvien hahmojen puvustuksen. Suosittelen kyllä lukemaan hänen haastattelujaan. Tää on yksi tällainen asia, mitä ei ehkä tule ajatelleeksi, että se liittyy peleihin samalla tavalla kuin vaikka elokuviin. Tosi mielenkiintoinen näkökulma.

Maija: Joo kuulostaa mielenkiintoiselta. Ehkä ite en lähde tuonne Resident Evil-sarjaan, se on ehkä itelle vähän liian pelottava. Mutta vois kokeilla jopa jotain noita K7-pelejä, vaikka Luigi's Mansion kolmosta tai Hello Neighboria.

Jenna: Ootko ikinä kokeillut Hello Neighboria?

Maija: En oo kokeillut sitä ikinä.

Jenna: Minä kokeilin joskus ja mua pelotti.

Maija: Joo vaikutti ainakin se kuvaus siitä vähän pelottavalta, vaikka se onkin K7.

Jenna: Pitäisikö sitä pelata niinkun jonkun kaverin kanssa? Mä voisin ottaa sieltä jotain noita lasten lautapelejä. Monster Bingo, se oli hyvä. Sitten täällä oli esimerkiksi tällainen genre, mihin sä olit erityisesti nostanut joitakin pelejä - rakenna, luo ja unelmoi. Me päästiin kokeilemaankin tuossa Ensitreffit Pleikkarilla-sarjassa tuota Dreamsia, mikä vaikutti tosi kiinnostavalta.

Maija: Joo sitä mä silloin siinä vinkkailinkin. Ja se sopii kyllä todella hyvin tähän genreen, eli siinä voi luoda vaikka minkälaisia sisältöjä, niinku just peleistä lähtien. Voi rakentaa ja unelmoida. Se on kyllä tosi monipuolinen peli, mutta ehkä itelle tästä (kategoriasta) on jäänyt parhaiten mieleen toi Animal Crossing, jota mä tossa keväämmällä pelasin tosi paljon. Se on silleen aika helppo peli, mutta siinä on niin paljon erilaisia puolia, joten suosittelen sitä semmoisille ketkä ei ole hirveästi pelaillut. Tosta vois olla hyvä aloittaa ja lähteä kokeilemaan.

Jenna: Se voisi olla ehkä sellainen peli mihin mä voisin tarttua.

Mä oon miettinyt nimittäin, että mikä voisi olla näistä sellainen peli itselle.

Yhden mä vielä nostan tuolta lautapeleistä: Tonga Blocks, mitenkähän tämä nyt lausutaankaan, mutta lahtelainen lautapeli siis joka on julkaistu tuossa olikohan vuosi takaperin. Se täytyy ilman muuta laittaa kokeiluun, että tietää minkälaista osaamista täällä Lahdessa on.

Maija: Kyllä.

Jenna: Mihinkäs peliin sä aiot tarttua seuraavaksi Maija?

Maija: Nyt kyllä pistit pahan, mutta ehkä mä lähden sinne hyytävää jännitystä-genreen kattomaan. Ehkä Hello Neighbor, tai Luigi’s Mansion 3. Mutta sitten toisaalta kiinnostaisi kyllä ottaa joku lautapeli tähän väliin.

Jenna: Totta.

Maija: Mitäs sä meinasit?

Jenna: No mua kiinnostaisi vähän, että minkälaisia versioita on tehty vaikkapa Super Mariosta. Tuolla seikkailen ympäri maailmoja- genressä on tuo Paper Mario, mikä on itselle ihan vieras, niin haluan kyllä tutustua että millainen se sitten on.

Maija: No mä voin kyllä hehkuttaa sitä peliä, että se oli kyllä tosi kiva ja hauska. Semmoinen vähän roolipelimäinen aika japanilainen peli. Sä kyllä varmasti tykkäät siitä.

Jenna: Jes! Heti sen kimppuun. Olis kiva myös, että te jotka siellä kuuntelette niin jakaisitte meille kokemuksia tästä pelidiplomin tekemisestä. Se onnistuu monen kanavan kautta. Me ollaan luotu Facebookiin Lahden kirjastojen pelidiplomi 2021-ryhmä ja sinne voi liittyä. Ja ainakin ite toivoisin, että siellä syntyisi keskustelua. Laittakaa sinne mitä olette pelaillut ja mitä olitte niistä mieltä. Ja mun mielestä ei ainakaan tartte laittaa vaan sellaista ylistävää kommenttia. Saa olla montaa mieltä peleistä.

Maija: Joo, toivottavasti syntyy paljon keskustelua sinne. Ja tosiaan sinne ryhmään voi ehdotella kanssa semmoisia pelejä, joita haluaisi siihen ensi vuoden diplomiin mukaan.

Jenna: Joo. Mikään pakko ei kuitenkaan ole Facebookiin liittyä, eli myös vaikka Instagramiin @lahtikirjasto-tilille ja lähikirjastojen tilille laitellaan mahdollisuus kertoa kuulumisia ja niitä omia vinkkejä sinne pelidiplomiin.

Ja vielä mainostelen sitä, että Youtubesta löytyy se Ensitreffit pleikkarilla. Sieltä voi vähän kurkistaa, että miten pääsee alkuun joissakin peleissä.

Tää oli vähän tällainen konsolipelipainotteinen pelidiplomikatsaus. Kenties voisi ehkä jossain välissä tehdä erikseen vaikkapa ihan lautapelijakson tähän liittyen.

*tunnusmusiikki puheen taustalla*

Maija: Joo. Mutta, kiva kun kuuntelit ja mukavia pelihetkiä.

Jenna: Moikka.

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 59. Elämäntaitoa etsimässä

Riikka: Tervetuloa Ääniä kirjastosta 59. jakson pariin. Tänään me sukelletaan maailmankatsomuksiin, elämäntaitoihin ja sielujen syövereihin eli jutellaan teoksista, jotka ovat jollain tavalla vinksauttaneet meidän ajatteluamme tai käsitystä maailmasta toiseen asentoon tai antaneet niin paljon ajattelemisen aihetta, että kirjaan tulee palattua yhä uudelleen vuosienkin jälkeen. Sisältövaroitus! Jotkin tässä jaksossa esittelemämme kirjat saattavat aiheuttaa vakavia pohdintoja, jotka saattavat johtaa konkreettisiin elämänmuutoksiin. Äänessä ovat tänään Johanna ja Riikka.  

”Kaikkina aikoina ihmiset ovat lähteneet pyhiinvaelluksille, henkisille matkoille, omille löytöretkilleen. Tuskan ajamina, kaipuun kutsumina, toivon kantamina, yksin ja yhdessä he lähtevät etsimään helpotusta, valaistusta, rauhaa, voimaa, iloa ja kuka mitäkin.” – Näin kirjoittaa Sheldon B. Kopp kirjassaan Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!, johon me palataan vielä myöhemmin tässä jaksossa.  

Riikka: Johanna, oletko sinä vaeltanut pyhiin?  

Johanna: No siis riippuu vähän siitä, mitä tolla pyhyydellä tarkotetaan. Mut joo, mua on kyllä aina kiinnostanu uskonnot ja mystiikka ja kaikki muut sellaiset pohdinnat, missä katsotaan tämän näkyvän, voisko sanoa arkisen maailman taakse, voisko sitä sitten sanoa pyhäksi? En mä tyrmää ajatusta siitä, että jossain ihan konkreettisissa paikoissa, pyhiinvaelluskohteissa tää arkimaailma olis jotenkin helpommin ohitettavissa et et olis tällaisia pyhiä paikkoja olemassa, mutta mun omat pyhiinvaellukset on kyllä ollut enemmän sellaista oman itsen ja elämän pohdintaa, keskustelua ihmisten kanssa, erilaisiin ajatuksiin tutustumista kirjallisuuden kautta. Ei siis tartte välttämättä lähteä konkreettiselle matkalla vaan voi tarttua esimerkiksi kirjaan.   

Riikka: Hmmm… no joo siis pulaa näistä henkisistä nojatuolimatkoista ei tosiaan nykyään ole, kirjallisia matkoja on ns. joka lähtöön. No meidän kirjastoluokituksen syövereistä matkaoppaita elämään löytyy esimerkiksi luokasta 17.3 Elämäntaito, psykologian luokasta 14 ja sit erityisesti sen alaluokista persoonallisuuden kehitys ja ihmissuhteiden psykologia. Sit filosofian luokka 11 voi olla monelle antoisa saavi ammentaa ja sitten tietenkin luokka 2 eli uskonnot, joka sisältää runsaasti henkisiä lähteitä, kaikkea kristinuskosta shamanismiin ja joogafilosofiasta mytologioihin. Mutta tota tänään tosiaan kaikesta tästä elämäntaito-opasten merestä me nostetaan esille oman elämän klassikkoteoksia, jotka eri syistä nyt on jääneet meidän mieliin. Mikäs kirja Johanna sulla on siinä ensimmäisenä ja miksi?  

Johanna: No mulla on tässä tai siis oikeastihan mulla ei ole sitä kirjaa tässä olemassa koska kaikki kappaleet oli lainassa tälläkin hetkellä tän kirjan eri painoksista elikkä tää on oikein tällanen klassikkojen klassikko ainakin Suomen mittakaavassa ja tää on sieltä persoonallisuuden psykologian luokasta 14.4 ja tää on Tommy Helstenin Virtahepo olohuoneessa.  Mä luin tän silloi aika tuoreeltaan 90-luvun alussa ja täl oli tosi iso merkitys mun minäkuvan ja itsetuntemuksen kehittymiseen just siinä nuorena aikuisena. Helstenhän lanseerasi Suomessa tän läheisriippusuus -termin ainakin suuren yleisön tietosuuteen ja mä jotenkin havahduin tän kirjan myötä siihen miten iso merkitys mun lapsuudenperheellä on ollut siihen miten mä koen maailman ja millanen musta on tullut. Et tää oli tavallaan lähtölaukaus siihen, että mä voin jotenkin kans muuttua ja kehittyä ihmisenä, mun ei oo pakko jäädä jumiin vanhoihin malleihin ja kuvioihin.   

Riikka: Niin joo, aika kiinnostavaa ja ehkä vapauttavaakin? Toi on tosiaan kirja, jota edelleen jatkuvasti haetaan hyllystä ja lainataan. Miksi sä luulet, että just toi on saanut niin laajan ja pitkäikäisen yleisön, et mikä siinä niinku edelleen puhuttelee?  

Johanna: No siis mulle tulee mieleen oikeastaan kaks syytä tän kirjan jatkuvaan suosioon. Ekakskin se on tosi omakohtanen. Tommy Helsten kirjoittaa asioista, jotka se on ite käyny läpi, vähän niin kuin vertaisena. Se ei besserwisseröi tässä jotenki niinku parempana ihmisenä et et et tehkää kaikki näin ja et se on tosiaan ite käynyt näitä läpi ja sitä tää asia on sille tosi tärkeä. Et se haluu selvästi et kaikki ymmärtää tämän ja tässä tullaan siihen toiseen suosion salaisuuteen et tää kirja on tosi helppolukuinen ja selkee. Et tää on melkein niinku selkokirja tästä aiheesta. Et Helstenhän ei siis tosiaankaan ainakaan tän (en oo kauheesti tätä myöhempää tuotantoa lukenut) mut ainakaan tän kirjan perusteella hänhän ei todellakaan ole mikään runoilija. Et se tyyli, mikä tässä kirjassa niinku on, on tollasta aika tönks tönks, päälause ja piste. Ei mitään runollisia koukeroita tai termejä ja jutut toistetaan monta kertaa et takuulla menee jakeluun.  

Riikka: No minä oon varmaan sitte ainoa ihminen maailmassa, joka ei ole vielä lukenut tota kirjaa, mutta siis mistä se kertoo? Pystyykö sitä lyhyesti jotenkin esittelemään vai onks se vaan koettava ite että mikä se virtahepo on ja miksi se on siellä olohuoneesta just?  

Johanna: No tota, tää virtahepo olohuoneessa se on joku, se on siis joku häpeää aiheuttava asia, minkä olemassaolon kaikki perheessä tietää, mut siitä ei haluta puhua. Ja vaik siitä ei puhuta, niin silti se täyttää niinku sen tilan kuin virtahepo konsanaan. Ja Helstenin tapauksessa tää virtahepo olohuoneessa on hänen isänsä alkoholismi, mut se voi olla mikä tahansa muukin epäterve systeemi perheessä, esimerkiksi ahdasmielinen uskonnollisuus, masennus tai muu tämmönen mielenterveysongelma. Ja sit vasta kun tällasen asian olemassaolon näkee ja myöntää niin voi alkaa käsitellä niitä vaikutuksia, mitä sillä on omaan elämään. Ja sen myötä voi alkaa vasta sitten toipua. Yks tän kirjan sloganeitahan on tää että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Et voi niinku löytää niinku tämmösen sisäisen lapsen itsestään ja sitten alkaa antaa sille sellaista hoivaa, mitä lapsi ei ole oikeasti silloin lapsena saanut. Et mä luulen, en oo tästä nyt ihan salettivarma, mut tää sisäisen lapsen käsiten on varmaan tän kirjan myötä tullut enemmän julkiseen puheeseen Suomessa. Mutta mitäs sulla, sulla on siellä kans joku kirja täst samasta 14.4 luokasta.  

 
Riikka: Öh joo, mullahan on tässä nyt itseasiassa kirja, jota mä meinasin kuvailla samalla lailla kuin sinä tuota edellistä. Eli niinku omakohtaisiin kokemuksiin nojaava tietokirja minuudesta ja sen muuttumisesta elämänkaaren aikana. Ja tää on tällainen kirja kuin Saanko esitellä -monenlaiset minämme, jonka on kirjoittanut psykoterapeutti ja kulttuuriantropologi Katriina Järvinen. Mä löysin tämän kirjan ihan sattumalta ja se osui tosi sopivaan kohtaan mun elämässä, jolloin mä pohdin paljon sitä, mikä musta on tullut ja ehtiikö musta vielä tulla jotakin, ja ennen kaikkea sitä, onko mun pakko olla se sama ihminen, joka olen luullut olevani. Ja tää kirja käsittelee etenkin sitä, että saako sitä elämänsä tarinaa ja kertomusta muuttaa – tai muutettua. Että jos ihminen on jossain lokerossa tai laitettuna lokerikkoon esim. ulkopuolelta annettujen kriteereiden myötä jossain vaikka niinku raameissa, et voiko sieltä sitten murtautua ulos. Tällainen lokero vois olla vaikka kouluterveydenhoitajan lyömä leima sun kehonkuvaan tai oman perheen vahva maailmankuva, johon lapsi tai henkilö on niinku pakotettu kasvamaan tai semmoseen niinku kulttuuriympäristöön. Vois olla vaik niinku tos aikasemmin sanoit vaikka ahdasmielinen uskonnollisuus.  

Johanna: Toi on siis tosi kiinnostavaa itseasiassa siis ihmettelen, että mä en oo tohon kirjaan ite tarttunut, koska tota Katriina Järvinenhän on kirjottanut yhdessä Laura Kolben kanssa sen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, missä se pohtii tota teemaa enemmän tämmösenä yhteiskunnallisena kysymyksenä ja se on ollut mulle kans yks ihan tämmönen tärkee herätyskirja vaikka se ei löydykään mistää psykologian tai sielutiedeosastosta vaan siis kolmosluokista elikkä yhteiskuntatieteestä.  

Riikka: Joo se on, miten se onkin mulla vielä lukematta, kun se on kiinnostava… 
Johanna: Se on hyvä et meillä on vielä paljon lukemattomia kirjoja … 
Riikka: pitäis nyt lukea se jossain välissä. Öö kun siis tässäkin kirjassa viitataan niihin samoihin asioihin. Tässä siis tää ite Järvinen puhuu omasta minuudestaa ja just etenkin uskonnollisen perheen raameista ja opeista ja rajoista ja siitä prosessista, miten niistä pääsee eroon. Mut sit myös just sit tosta luokkajaosta eli omasta työläistaustastaan ja siitä, miten se painoi riippakivenä tosi yllättävissäkin yhteyksissä. Et mua yllätti, miten niinku akateemisissa ympyröissä siis yliopistomaailmassa luokkatausta edelleen vaikuttaa. Se yllätti kyllä minut. Mut siis tän kirjan vahvuus on se, että tää on hirveen vetävä, ei yhtään sellainen oppikirjamainen vaan monenlaisten ihmisten tarinoiden esittelyä just muuttuvan minuuden näkökulmasta. Et Järvinen on tässä kirjassaan haastatellut erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja niitten kautta ikään kuin tässä sitten niinku lukija miettii samalla koko ajan sitä omaa minuutta ja vertaa ja peilaa itteensä näihin tarinoihin.  

Johanna:  Joo. Joo siis toi minuuden muuttuminen, niin se on todella mielenkiintoista. Ja sitten siinä valossa must on myös mielenkiintoista se tää täs ajassa elävä ilmiö, että aika paljon on tätä, että otetaan esiin ihmisten vanhoja sanomisia ja tekemisiä ja sit vedetään niitten perusteella tuomiolle. Et tää on tietenkin tosi monisyinen kysymys, eikä nyt mennä siihen sen syvemmälle. Mut et et siis tää ajatus et ihminen oikeesti voi muuttua ja se ihan vilpittömästi voi olla nyt erilainen ihminen, eri mieltä asioista kuin mitä se oli kymmenen vuotta sitten, kakskyt vuotta sitten. Mut tosiaan ei mennä nyt tähän se syvemmälle ettei eksytä ihan huitkuuseen meidän aiheesta vaan siirrytään sen sijaan syvemmälle sielujen syövereihin. Sä kysyit multa tossa alussa että oonko mä vaeltanut pyhiin, niin mä kysyn nyt puolestani sulta, että ootko sä Riikka valaistunut?   

Riikka: No en tietääkseni, en ole vielä ihan valaistunut, mutta olen mä oivallistunut kyllä monta kertaa ja eri tavoin. Esimerkiksi yhden kerran tän Sheldon B. Koppin kirjan kanssa, josta mä tuossa jakson alussa luin sitaatin. Tää kirja sai mut tajuamaan, että ei ole olemassa guruja eikä jumalia, jotka ratkaisis kaikki sun ongelmat.  
Johanna: Oi, eikö? 
Riikka: Ei, ei valitettavasti. Siks tän kirjan nimi on Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet ja alanimekkeenä on vielä psykoterapeuttinen pyhiinvaellus. Nää teemat nyt selkeästi toistuu meillä. Tämä on siis jo 70-luvulla alun perin julkaistu klassikkoteos, joka löytyy elämäntaidon luokasta. Ja tän ydinviestinä on, et jokaisen on itse etsittävä vastauksensa.  Tässä kirjassa jo aikaa sitten edesmennyt psykoterapeutti Sheldon B Kopp puhuu siitä, miten asiakkaat tulivat hänen luo ikään kuin hattu kädessä odottaen, että häneltä niinku löytyis vastaus ja hän niinku pelastais heidät ja päästäisi kärsimyksestä. Ja hän täs kirjassaan avaa erilaisten esimerkkien ja tarinoiden avulla, miksi se ei ole mahdollista.   

Johanna: No voih, niin siis mehän mielellään otettaisiin vastaan erilaisia jippoja ja taikakonsteja ja vippaskeinoja, joilla me päästäis eroon siitä niinku tästä elämän raskaudesta. Mutta tällaisiakö ei siis olekaan odotettavissa?  Että eikö me päästäkään eroon raskaista puolista elämässä ja tulla niinku paremmiks ihmisiks? 

Riikka: No ei ainakaan silleen helposti, että joutuu vähän ite työstämään. Tota, saanks mä tähän samaan syssyyn ottaa vielä yhen toisen kirjan, joka käsittelee just tota, että ku se ei oo niin helppoo. Mulla on tässä kirja, jossa päähenkilö viiskymppinen tohtorisnainen on nimenomaan käynyt läpi kaikki gurut ja jumalat ja henkiset neuvonantajat selvitäkseen omasta aika monipuolisesta romahduksestaan. Kati Reijonen on kirjoittanut kirjan Lyhyt matka perille : meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta. Ja tää on niinku omakohtainen kertomus, jos tätä vastausten ja merkitysten etsimistä ja kaikkiin noihin edellisiinkin kirjoihin viitaten myös lisää siitä minuuden kehittymisestä. Hyvin suorituskeskeinen ja kunnianhimoinen Reijonen sai siis vastaansa yhdellä kertaa työttömyyden, avioeron ja lapsen sairastumisen ja…  
Johanna: Hyvä setti! 
Riikka: …oikein semmonen hyvä kombo, niinku polvilleen paneva yhdistelmä ja sit siinä hullunmyllyssä hän niinku alko janota vastauksia niin paljon, että luki varmaan kaiken tuosta jo aikaisemmin mainitusta elämäntaidon luokasta ja nimensä mukaan tää kirja kertoo siis tästä matkasta, mutta myös meditaatiosta, joka sit niinkun… ööö… muodostui hänelle niinku vastaukseksi kaikkeen. Ja ehkä tän kirjan viesti on se, että ei tartte lähteä Intiaan eikä Pattayalle joogaamaan ja imemään parsamehua kun se vastaus on ihan tässä lähellä, se vastaus on sinussa itsessäsi. Et laittaa silmät kiinni ja on hiljaa 20 minuuttia kerrallaan. 

Johanna: Se on kyllä niin, että instaan saa kyllä paljon kivemman kuvan sieltä Pattayalta.  

Riikka: Niin no se on kyllä joo totta. Joo.. 

Johanna: Ei o kauheesti kyllä kavereille kertomista, että olin kuule vartin tänään hiljaa omassa kammarissani. Mutta siis onko oikeasti kysymys vähän tästäkin sun mielestä, että me ei haluta hyväksyä sitä, että vastaukset voi oikeasti olla aika yksinkertaisia?  
Riikka: No joo, ehkäpä joo, et ei voi olla vaikeaa kysymystä elämässä, johon olisikin sitten näin simppeli vastaus kuin hiljaisuus. Et mieluumin maksetaan satasia guruille ja käydään sarjana reikihoidoissa ja näin, mut halvemmaks tulee kuule nyt tää meditaatio. Ja sitten tota, no nyt mä vyörytän, mut siis yks vielä tosi halpa ratkaisu on tota tää koomikko Iikka Kiven self-help-opas.  
Johanna: Oho, koomikon self-help-opas! Tää on kiinnostava. 
Riikka: Niin, tää on kiinnostava. Tän kirjan nimi on Menisit ennemmin terapiaan ja tota ja no joo sisältövaroitus tuli alussakin, mutta nyt ehkä uudelleen eli tää sopii sellaselle ronskimmalle elämän harrastajalle, joka ei pelkää suoraa puhetta. Ja joka ei ehkä nyt yleensä eksy sitten elämäntaitoluokkaan , et joka voi vähän suhtautua niinku silleen höpsistä, tuommoista tuommoista kirjallisuutta. Et täs kirjassa todetaan ykskantaa, että mikäään universumin pöly eikä magneetti auta sua yhtään vaan ihan ainoastaan se, et menee jonkin ammattilaisen tykö ja siis tälläsen psykologisen ammattilaisen tykö ja tykittää kaikki kuonat siihen tiikkipöydälle ja sitten ruvetaan niitä niinku ruoppaamaan.  

Johanna: Okei joo, vähän erilainen näkökulma niinku huumorin kauttakinko lähestyy?  

Riikka: Todellakin huumorin kautta ja siis ihan sit täytyy olla valmis semmoseen niinku räväkkään huumoriin, että no jos nyt tietysti sitten Iikka Kiven stand-uppia on sattunut jostain näkemään niin linja on sama. Suorapuheista. No hei, nyt jotain kirjoja sinultakin välillä. Ootsä, mites nyt näyttää, että sulla on jotain havahtumista tossa… 

Johanna: Ai niin valaistumisen ohella. No joo, ehkä nyt valaistumiseen asti ei ole täälläkää päästy, mut havahtumaan aina välillä. Elikkä viittaat tähän mun seuraavaan kirjavinkkiin, joka Anthony deMellon kirja Havahtuminen. Tää kirja löytyy meiltä kirjastosta luokasta 24.11, mikä on kristillinen hartauskirjallisuus ja tää on siellä varmaan siksi, että deMello oli jesuiittapappi ja sikäli edustaa ihan tällaista kristillistä perinnettä. Hän on kuitenkin syntyperältään, tai oli, on kuollut nyt jo, mutta oli siis intialainen ja ajattelu nousee paitsi sieltä kristillisestä niin myös idän uskontojen perinteestä et se mielenkiintoisesti niitä yhdistää. Ja tää kirja on Suomessa ilmestynyt 99 ja tää mun nyt käsissäni oleva pokkari on jo ties kuinka mones painos eli klassikon aseman tääkin on saavuttanut tällä saralla.  Ja sit tässä on musta nyt merkille pantavaa myös se ja varmaan se yks syy siihen miks ite tähän myös aikanaan oon uskaltanut aika rennosti tarttua vaikka tää onkin siellä kristillinen hartauskirjallisuus hyllyssä ni tänhän on kustantanut LIKE-kustannus alun perin Suomessa ja LIKEhän ei ole ollenkaa profiloitunut minkään hengellisen tai henkisen, varsinkaan kristillisen kirjallisuuden kustantajana.  

Riikka: Eiks se oo sellanen rokkareitten elämäkertojen kustantaja.  
Johanna: Enemmän tulis niinku tämmössiä sit mieleen just vähän niinku roheempaa kaunokirjallisuutta, mutta siis sittemmin deMellon tuotantoa on julkaissut myös Kirjapaja, jolla on puolestaan sitten paljon läheisemmät suhteet tonne henkimaailman puolelle, mutta tää deMello on esimerkiks katolisen kirkon piirissä ollu vähän kiistanalainenkin hahmo. Mutta siis sen pointti tässä kirjassa on, että ihmiset on suurimmaks osaks unessa, ne tekee juttuja vähän niinku autopilotilla tässä mennä posotetaan ja sitten syytetään omasta huonosta voinnista aviopuolisoa tai pomoa tai muuten vain ulkoisia olosuhteita ja sit tästä unesta meidän tulis herätä niinku havahtua tällaiseen tietoiseen elämään. Ja tää havahtuminen taphtuu sillä tavalla, että me aletaan nähdä asiat sellaisina kuin ne on eli hyväksytään se, et asiat on nyt näin ja aletaan katsella niitä semmosena.  

Riikka: Mä jotenkin eka aattelin, et sä puhut niinku marraskuusta, mutta… et kaikki, kaikki on unessa ja syytetään olosuhteita. Joo… taas tommonen yksinkertainen vastaus ja ratkaisu eli hyväksyminen. Onpa muuten jännä, että tästä aiheesta pukkaa kirjaa toisensa jälkeen jos tää onkin näin yksinkertaista eli et siis vastaus on meditaatiota ja hyväksymistä.  

Johanna: No todellakin. Joo mul on itseasiassa tästä samasta aiheesta tää on ihan ilman mitään kristillisiä viboja kirjoitettu kirja tämmönen ruotsalainen psykologi, psykoterapeutti Anna Kover ja tää kirja on nimeltään Elämää, ei taistelua ja tää löytyy myös sieltä luokasta 17.3 eli tää elämäntaito. Täs onkin siis alaotsikkona tää, että hyväksyminen elämänasenteena ja tää on tosi käytännöllinen ja selkee. Täs on paljon ihan konkreettisia harjotuksia, että täällä on lopussa kaheksankohtainen pikaohje siihen, miten tiukassa tilanteessa sä voit tän hyväksyvän läsnäolon avulla pitää ittes kasassa. Kovassa käytössä on ollut itellä monessa tilanteessa tämä.   

Riikka: Pitäisköhän mun lukee toi niinku pienen lapsen äitinä vai syleilläänkö tässä jotain isompia ongelmia?  

Johanna: Kyllä nää on mulla ollut nimenomaan siis kotirintamalla ja työpaikan palavereissa ihan tämmösissä arkisissa ärsyyntymistilanteissa.  

Riikka: Okei, ihan mahtavaa. Liittyyks nää sun kaks kirjaa mitenkään mindfullnessiin, siis tähän trendiin, josta pukkaa kirjaa koko ajan?   

Johanna: No siis joo liittyy mun mielestä nää on just niinku sitä mut nää on pikkasen vanhempia kirjoja ja mä ajattelisin, et tää mindfullness termi ei tavallaan oo ollut niinku olemassa ikään kun viel sillon ehkä. Mut sitähän se niinku on, eiks se mindfullneskii on tätä, että katsellaan tilannetta sellasena kuin se on eikä yritetä muuttaa tai vaikuttaa siihen.  

Riikka: Joo, tai siis sen, mitä minä olen siitä ymmärtänyt. Näitä siis näitä mindfullnesskirjoja on tullut varmaan kolmekymmentä tässä lähivuosina, mutta eipä mennä nyt niihinkään, koska sulla on nyt siinä vielä joku yks kirja jäljellä.  

Johanna: No niinpä onkin joo, et tää on siis semmonen  tää on semmonen kirja, tää on tota noin Thomas Mooren Sielun ohjaama elämä mysö sieltä 17.3. luokasta ja tää on vaikuttanut muhun tosi paljon, mutta mun on itseasiassa hirveen vaikee sanoa tästä yhtään mitään.  

Riikka: No niin, oikein hyvä kirjavinkki.  
Johanna: Tää on ihan niinku todella kirjavinkkien aatelia, mutta tota noin mä yritän nyt jotenkin tätä tässä kuroa. Et täs on ensinnäkin se että tää on hirveen hienosti kirjoitettu et jos mä sanoin tosta… anteeks vaan Tommy Helsten, mut niinku aluks sanoin vähän siitä hänen tyylistään et se on semmosta siin on tietysti ansionsa ku se on o selkeetä ja näin, mut et tää on kirjotettu ihan hirveen hienosti ja kauniisti mielestäni ja myös tää tai siis käännöksen oon lukenut en alkukielellä, mutta myös käännös on hyvä. Thomas Moore on siis uskontotieteilijä ja psykologi ja oli nuorena reilun vuosikymmenen ajan katolisena pappina. Ja tää on osittain tota ihan samaa läsnäolosettiä kuin nämä edellisetkin esitellyt kirjatkin tässä, mutta tän Mooren ajatus on se, että semmosen niinku, miten mä sanon, jotenkin niinku tiedostamisen lisäks omaan sieluunsa voi saada kosketuksen esimerkiks unien ja mielikuvituksen kautta. Se kirjoittaa mm. näin kauniisti, että ”Elämää peittävä huntu on äärettömän ohut ja poistettavissa pelkällä mielikuvituksen henkäyksellä”. Ja se mistä mä erityisestä tässä tykkään on semmonen tietynlainen maanläheisyys et se kirjoittta mm. näin että ”uskonnon suurin mysteeri on lihaksi tuleminen, se kuinka hengellinen ottaa inhimillisen ja maallisen muodon.”. Tää suhtautuu siis esimerkiksi ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen tosi positiivisesti.  

Riikka: Joo mä en nyt ihan vieläkään saa kiinni et mikä toi on, sä puhuit mulle tästä aikasemmin, et joo ihan tuskailen aidon asian kanssa, mutta koska olen informaatikko niin minähän kävin hakemassa tästä lisää tietoa eli kävin kustantamon sivuilta urkkimassa et siis, mikä ton kirjan idea on ja huomasin tota et kerrankin kustantamon mainosteksti on aika upea ja osuva. Haittaaks sua nyt jos mä sekaannun nyt sun vinkkiin ja luen sen?  

Johanna: Ei ollenkaan! Anna mennä.  

Riikka: Siis siellä sanottiin, että ” Thomas Mooren menestysteos on lähtölaukaus sielulliselle löytöretkelle. Kauniiden puupiirrosten kehystämät esseet ovat viiltokuvia vaihtoehtoisista mielenmaisemista. Ne ovat itsetutkiskelun tienviittoja, ihmisen luovien mahdollisuuksien kartoitusta aikamme henkisessä autiomaassa.” 

Johanna: No wau, toihan oli siis kyllä tosi hyvin sanottu, mun täytyy nyt alkaa kehittää näitä kirjavinkkarin lahjojani tässä hieman mut joo tuo oli hyvin sanottu ja siihen kiteytyy oikeestaan tän koko meidän jakson ajatus. Et tässähän me on yritetty esitellä kuulijoille meidän mielestä hyviä karttoja henkisiin autiomaihin.  

Riikka: Joo no tässä, tässä nämä ja nyt lopuksi me toivotetaankin teille kaikille kuulijoille hyviä henkisiä matkoja ja voimia syksyn synkkiin iltoihin, jotka on tosi otollisia tällaisiin sielullisiin pohdintoihin. Tervetuloa kirjastoon etsimään polkuja valaistumisen tielle. Meiltä voi kysyä myös välillä vinkkejä. Kiitos kun kuuntelit.

Linkki takaisin jakson valintaan