Ääniä kirjastosta -podcastien tekstivastineet

Tomi: Moikka. Ja tervetuloa Ääniä kirjastosta -podcastin vuoden 2023 Kesävinkit-jakson pariin. Tässä jaksossa kirjaston henkilökunta vinkkaa erilaisia aineistoja kesän ratoksi. Tervetuloa mukaan.

[iloista kitaramusiikkia, musiikki vaimenee]

Tomi: Nyt äänessä on Tomi. Ja mä ajattelin vinkata valoisiksi kesäöiksi oikean väristä kauhukirjallisuutta. Outoja tarinoita 2 — Splatterpunk-antologia sisältää yhteensä kuusi eri kirjailijoiden kirjoittamaa kauhunovellia. Tarina, jonka takia kirjaa haluan vinkata on Clive Barkerin Helvetilliset, alkuperäisnimeltään Hellbound Heart, joka tunnetaan varmasti parhaiten filmatisoinnistaan Hellraiser. Käsittääkseni Outoja tarinoita 2:sta löytyvä suomennos on ainoa suomeksi löytyvä versio tästä tarinasta. Hellraiser-elokuva on ansaitusti yksi kauhuelokuvien suurista klassikoista, ja jos pidät kyseisestä elokuvasta, kannattaa myös alkuperäistarina Helvetilliset lukea, koska se eroaa jonkin verran elokuvaversiostaan. Helvetilliset-tarinan keskiössä on Frank, itsekäs ja omahyväinen mies, joka etsii jatkuvasti uusia kokemuksia ja on valmis tekemään mitä tahansa tyydyttääkseen omat halunsa, vaikka se aiheuttaisi muille vahinkoa. Frank on saanut haltuunsa mystisen Lemarchandin rasian, jonka avulla voi kutsua Viillon veljeskuntaa. Frank on kuullut tarinoita, joiden mukaan Viillon veljeskunta voi tarjota nautintoja ja kokemuksia, jota ihmismieli ei pysty edes kuvittelemaan. Frank saa kutsuttua Viillon veljeskunnan ja hyväksyy heidän tarjouksensa, muttei kokemus olekaan ihan sitä, mitä Frank oli toivonut. Kirjan muut tarinat ei ehkä pääse ihan samalle tasolle Clive Barkerin klassikkoteoksen kanssa, mutta ovat aivan viihdyttävää luettavaa. Itselleni kirjan muista tarinoista parhaiksi nousivat Ray Gartonin Syntiset kuvat ja Alan Rodgersin Poika joka palasi kuolleista. Toivotankin tämän myötä teille oikein kammottavia lukuhetkiä lämpimiin öihin ja oikein hyvää kesää.

[kitaran kielen sointuja]

Noora: Hei, mä olen Noora Oluikpe Lahden kaupunginkirjaston alueellisesta kehittämistehtävästä. Työskentelen myös viikoittain asiakaspalvelussa pääkirjastolla ja toisinaan myös Lahden lähikirjastoissa. Tänä keväänä multa on muutamaan kertaan kysytty vinkkejä, että mikä olisi mielekäs tapa tutustua Biafran alueen tilanteeseen. Aihe nousi puheeksi alkuvuodesta, kun Nigeriassa järjestettiin presidentinvaalit, ja myös Suomen uutisiin nousi juttuja alueen levottomuuksista. Biafran sota oli aikoinaan 1960- ja -70 luvun taitteessa ensimmäinen television välityksellä nähty sota, joka siis myös Suomessa sai medianäkyvyyttä ja on kuvastollaan piirtynyt monien mieleen. Nykyisin Biafran alue kuuluu Nigerian valtioon ja alueen kutsuminen Biafraksi on enemmän tai vähemmän poliittisesti värittynyt valinta. Yle ja Etelä-Suomen Sanomat uutisoivat keväällä, että Lahdesta käsin lietsotaan sosiaalisen median välityksellä kapinaa Nigeriassa. Ylen Afrikan toimittaja kävi jopa paikan päällä tutustumassa tilanteeseen ja raportoi, että Lahdesta käsin annettuja ulkonaliikkumiskieltoja noudatetaan ja pelätään alueella. Nigerian sisällissodan tai Biafran sodan haavat verestävät yhä. Kansainvälisesti tunnetuin nykyaikainen keskustelunavaus Biafran sodasta on Chimamanda Adichien romaani Puolikas keltaista aurinkoa. Se julkaistiin Lontoossa vuonna 2006. Puolikas keltaista aurinkoa nosti Biafran sodan kansainväliseksi puheenaiheeksi ja nosti kohua myös Nigeriassa. Puolikas keltaista aurinkoa on avoin kritiikki läntisen median tavalle käsitellä Biafran sotaa. Ja myöskin kritiikki siitä, miten asiaa Nigeriassa käsitellään. Mutta tämän lisäksi se on myös kaunis ja koskettava rakkaustarina sieltä sodan jaloista. Adichie nousi romaanillaan yhdeksi Afrikan nykykirjallisuuden keskeisimmistä nimistä. Teos palkittiin Women’s Prize for Fiction -palkinnolla julkaisua seuraavana vuonna 2007. Adichie on myöhemmin kertonut, että hänen suurin esikuvansa modernin afrikkalaisen kirjallisuuden isä Chinua Achebe ihaili hänen työtään. Acheben mukaan Adichie on onnistunut lähestymään vaikeaa aihetta pelottomasti ja kuvaa sisällissodan kauhuja tietäen, miten asiaa tulee käsitellä. Adichie puolestaan puhuu Achebesta oman kirjallisuutensa mahdollistajana. On nimittäin niin, että Chinua Acheben teos Kaikki hajoaa vuodelta 1958 on maailmankirjallisuuden klassikko, jonka on katsottu edustavan koko modernia afrikkalaista kirjallisuutta. Kirja käsittelee kolonialistien saapumista Biafran alueella asuvan ibo-kansan asuttamaan kuvitteelliseen Umuofian kylään. Afrikkalaisen kirjallisuuden kantaisä Chinua Achebe ja yksi tämän hetken loistavimmista afrikkalaisen kirjallisuuden tähdistä Chimamanda Adichie ovat siis molemmat ennen kaikkea ibo-kulttuurista kirjoittavia kirjailijoita. Achebe, joka syntyi Anambran osavaltiossa Biafran alueella ja pakeni sodan aikaan Biafran pääkaupungista Enugusta, kuoli vuonna 2013 Yhdysvaltojen Bostonissa. Viimeisenä teoksenaan hän kirjoitti omaelämäkerrallisen muistelmateoksen There Was a Country, jota tuskin olisi syntynyt ilman Adichien loistavaa keskustelunavausta. Tätä teosta ei valitettavasti ole suomennettu. Sen sijaan Chimamanda Adichien teoksia on suomennettu enemmänkin ja Puolikas keltaista aurinkoa on myös filmatisoitu. Elokuva Half of Yellow Sun julkaistiin Acheben kuolinvuonna 2013. Näiden teosten ja tekijöiden kautta pääsee alkuun Biafra-aiheen parissa. Ja Adichien myötä uusienkin ibo-kirjailijoiden teoksia käännetään suomeksi ja niitä löytyy myös Lahden kirjastosta. Tervetuloa kysymään lisävinkkejä.

[kitaran kielen sointuja]

Otto: Terve kaikille. Mun nimi on Otto. Ja seuraavaksi minun vinkkaukset. Kantri ja kesä on yhdistelmänä täydellisyyttä hipova. Seuraavaksi vinkkaan kantria. Albumi on The Byrdsin Sweetheart of the Rodeo. Sen rodeon makea sydän, näin hyvin karkeasti suomennettuna. Musiikki albumilla on letkeää ja klassista kantria. Biisit ovat pääsääntöisesti lyhyehköjä ja albumi on helposti lähestyttävä kokonaisuus siitäkin syystä. Tätä albumia kuunnellessa ei tarvitse paljon miettiä monimutkaisia tahtilajeja tai abstrakteja atonaalisia c-osia. Tämä on rehellistä, simppeliä, hyväntuulista, aivan hyvää kantria. Tämä albumi on kestosuosikkien joukossa itselleni silloin, kun haluan kuunnella jotain kevyttä ja letkeää musiikkia. Mun lempparit tältä levyltä ovat You Ain’t Goin’ Nowhere, joka on muuten Bob Dylanin kirjoittama kappale, The Christian Life ja You’re still on my mind. Mutta toisaalta vielä kesäisempi mielikuva monelle saattaa tulla toisesta b-kirjaimella alkavasta bändistä Beach Boys. Mä aluksi meinasin vinkatakin levyksi erään Beach Boysin katalogista, mutta jotta tämä ei menisi liikaa Beach Boys -teemaiseksi, niin mä päätin sitten heidän sijastaan vinkata Byrdsia. Kuitenkin seuraava vinkkaus on elokuva Love & Mercy, joka keskittyy Beach Boysin Brian Wilsonin elämään. Moni minut tunteva on saattanutkin jo joutua kuuntelemaan mun manifestin Brianista ja Beach Boysista, siitä, kuinka Brian Wilson on mun mielestä tämän aikakauden parhaimpia säveltäjiä. Mutta joku siinä bändissä ja tyypissä vaan iskee muhun niin kovasti. Bändi on myös mielenkiintoinen siinä mielessä, että samalla yhtyeellä on älyttömän kauniita ja monisäikeisiä kappaleita, mutta taas toisaalta tuotantoon mahtuu myös aivan järjetöntä kamaa. Esimerkiksi kappale Summer of Love. No, Mike Love eli bändin laulaja, yksi laulajista, sanoikin aikanaan Brian Wilsonille, että pidättäydy kaavassa, surffimusaa, autoja ja naisia. No, hyvä että ei pidättäytynyt. Brianin tekeleet puhuvat puolestaan. Tämä Love & Mercy -elokuva kulkee kahden eri ajanjakson välillä Brianin elämässä. Nuorempaa Briania esittää Paul Dano ja vanhempaa John Cusack. Elokuvassa käsitellään Brianin suhdetta Beach Boysiin, hänen isäänsä sekä kyseenalaisen, paikoittain hirviömäiseen terapeuttiin Eugene Landyyn, jota näyttelee Paul Giamatti. Elokuvassa nähdään Brianin psyyken muutosta bändin uran edetessä ja henkilökohtaisten päihde- ja mielenterveysongelmien kanssa kamppailua. Olen sitä mieltä tosin, että tämä elokuva sopii katsottavaksi, vaikka ei tuntisikaan koko Beach Boysia ollenkaan entuudestaan. Love & Mercy on koskettava, paikoin jännittävä ja erittäin mielenkiintoinen elokuva, jossa on roolisuoritukset kohdillaan. Brian Wilson itse itse asiassa kehui tuota Paul Danon suoritusta etenkin tässä elokuvassa. YouTubesta löytyykin myös semmoinen livevideo, missä Brian Wilsonin keikalla vierailee Paul Dano ja laulaa kappaleen You Still Believe in Me albumilta Pet Sounds. Tämmöinen mikrovinkkaus tähän väliin. Elokuvan kesto on noin yksi tunti ja viisikymmentäkuusi minuuttia. Ja arvosanaksi viisi pussia popcornia. No niin, toisaalta voisin lopettaa, mutta toisaalta voisin vinkata vielä pikaisesti yhden, kun tässä vauhdissa ollaan. Ja teoksen nimikin on Toisaalta 2013-2015. Tämä Toisaalta on kokoelma Mikko Metsähonkalan piirroksia Helsingin Sanomien Nyt-liitteestä. Kyseessä on siis kuvakirja aikuisille. Nämä kuvat on eräänlaisia pienoistarinoita muista maailmoista, usein humoristisia ja surrealistisia. Nämä tarinat ovat yleensä muutaman virkkeen, toisinaan ehkä vaikka yhden pituisia, joten keskittymiskyvyn suhteen ei suuria vaatimuksia tällä teoksella ole. Metsähonkala on piirtänyt nämä kuvat käsin puuväreillä, joka antaa näille kuville omalaatuisen ja tyylikkään lopputuloksen. Mun mielestä tämä on oikein hauska kirja ja suosittelen tätä kaikille kesäpäivien iloksi. Näiden yhden sivun tarinoiden vuoksi tämä on myös helppo kirja jättää kesken, jos vaikkapa täytyy rannalla lähteä onkimaan veteen karannutta rantapalloa, tai jos vaikka kala sattuisi nappaamaan ihan, kun muuten vaan ongit. No joo, tässä oli minun vinkkini kuuntelemiseen, katsomiseen tai lukemiseen. Hyvää kesää kaikille kuulijoille.

[kitaran kielen sointuja]

Anniina: Moi, mä oon Anniina. Ja annan teille pari kirjavinkkiä kesään. Mun mielestä kesällä sopii ihan kernaasti lukea sellaista suht kevyttä kamaa ja jättää venäläiset tiiliskivet ja James Joycen Odysseus esimerkiksi sellaiseen vuodenaikaan, kun on muutenkin vähän raskasta ja pimeää. No, mutta jos Alastalon salissa sinulle kutsuvasti yöpöydällä huutelee, niin tartu siihen ihmeessä ja lähde sitten ylväänä jätskikiskalle t-paidassa, jossa on teksti ”olen lukenut Alastalon salissa”. Seuraavaksi mä vinkkaan kuitenkin kaksi kirjaa, joissa on vähemmän kuin 800 sivua. Ensimmäinen on yhdysvaltalaisen kirjailijan ja toimittajan Lynn Messinan Murha paremmissa piireissä. Alkuteos on jo vuodelta 2018, mutta suomennettu versio on julkaistu tänä keväänä. Tässä kirjassa Jane Austen kohtaa Agatha Christien, mikä on aika herkullinen asetelma. Miljöönä toimii englantilainen järvialue ja siellä vanha kartano. Tietysti aina kartano. Aikakehikkona on Yrjöjen aikakausi eli 1800-luvun alku ennen viktoriaanista aikaa. Päähenkilö on päättäväinen ja vikkelä-älyinen Beatrice Hyde-Clare. Hänet on kutsuttu kasvattivanhempiensa ja sisarustensa mukana niin sanoittuihin parempien seurapiirien kokoontumisajoihin. Siellä on naimaikäisillä perillisillä mahdollisuus tavata toisiaan ja vähän heittää avioliittokoukkuja vesille. Beatrice on kuitenkin, ah jo 26-vuotias, eli armottomasti liian vanha näille markkinoille. Varsinkin, kun hän on myötäjäisetön köyhä orpo. Kaiken kaikkiaan Beatrice kokee kartanokekkerit puuduttavan tylsäksi tapahtumaksi, jossa on sietämättömän pöyhkeilevää ylimystöporukkaa. Eniten verenpainetta nostaa tavoiteltu poikamies Kesgraven herttua. Kaikki saa kuitenkin uuden käänteen, kun Beatrice lähtee myöhään illalla hakemaan kartanon kirjastosta luettavaa ja törmää siellä ruumiiseen, joka makaa lattialla ihan kuolleena. Yksi kartanon vieraista on nähtävästi kolkattu kynttilänjalalla hengiltä. Paikalla on myös mainittu Kesgraven herttua, joka ensinnä kiistää olevansa murhaaja ja toisekseen julistaa kuoleman itsemurhaksi. Beatrice on kuitenkin varma siitä, että kaiken takana on jotain hämäräperäistä ja alkaa sinnikkäästi selvittää sitä. Epäiltyjen listalle päätyy lopulta koko konkkaronkka. Kevyestä dekkarikirjallisuudesta käytetään nykyään trendikästä termiä cosy crime. Suoraan suomennettuna se siis tarkoittaa kodikasta, miellyttävää tai mukavaa rikosta. Mukava ja kodikas murha, hmm. Konsepti on tavallaan aika paradoksaalinen, mutta siinähän juuri vetoaa se pointti, että veren roiskumisen sijaan keskitytään mysteerin selvittämiseen ja henkilöhahmoihin, eikä huumoriakaan usein vältetä. Mua itseä huvitti tämän kirjan äärellä useampaan otteeseen dialogi. Siinä on juurikin sellaista janeaustenmaista ajan muodollista kielenkäyttöä, mutta huomattavasti ironisemmin. Siihen nähden, että romaanin alussa Beatrice kuvataan lähes tuskallisen ujoksi, hän laukoo kyllä hyvinkin rohkeasti napakoita kommentteja. Tai sellaisia, jotka on verhottu kohteliaiksi, mutta jotka on oikeasti kuittailua. Pienen alkukankeuden jälkeen kiinnostuin näistä henkilöhahmoista, etenkin määrätietoisesta päähenkilöstä, joka ei tyydy istumaan vaan nätisti hilkka päässä kirjailemassa kirjailua. Ja historiallinen viitekehys on ihan mukavaa vaihtelua dekkarille. Ihan riittävän hyvän tovin joutui aprikoida, että kuka on murhaaja. Helposti lähestyttävää kesälukemista siis. Tämä on sarjan aloituskirja, joten Beatrice Hyde-Claren edesottamuksia on luvassa myöhemminkin. No sitten siirrytään vielä kotoiseen tuotantoon joidenkuiden vuosien taakse ja otetaan käsittelyyn Markus Kajon Tandem-kentauri, eli Kettusen jo mones kirja. Kuten nimi antaa ymmärtää Kettusen kirjoja on ilmestynyt jo useita ennen tätä. Ensimmäinen on vuodelta -89 ja Tandem-kentauri on vuodelta 2018. Aikuisten kirjoja ei ole Kajolta se jälkeen ilmestynyt, mutta kuunteluvinkkinä Markus Kajon Peruna-podcast, joka löytyy suoratoistopalveluista. Kettusen kirjat on Markus Kajon pakinoita, joissa tarkastellaan pieniä ja suuria yksityiskohtia elämässä ja maailmassa sellaiseen lakonisen höperehtivään Kajo-tyyliin, joka tuli suurelle yleisölle tutuksi 90-luvun Naurun paikka -ohjelmasta. Mulle Kettuset on nimenomaan lomakirjoja, joitten parhaita paloja luetaan porukassa ääneen, mutta sopii näille yksikseenkin hörähdellä. Kajo pohtii Tandem-kentaurissa muun muassa mitähän ne siltainsinöörit oikein opiskelevat kaiket päivät, millä tavoilla valtio ärsyttää kansalaisia tahallaan, mitä supersankareiden hyväntekeväisyysnyrkkeilyssä todennäköisesti kävisi ja mitä kaikkia erejä kirjoittaja itse tahtoisi, esim. ”ettei tulisi kuuma ja puiseva ja tylsä ja paha ja silleen että tahtoo aina pois, mutta ei voi mennä kerta on sellainen tilanne”. Tällainen verkkaisen leppoisa pakinatyyli ja absurdiksikin heittäytyvä huumori, ja sitten ryöpsähtelevä tahallaan normien vastaisesti taivutettu suomen kieli, uppoaa ainakin minuun. Kettusen kirjat ei mun mielestä ole kerralla hotkaistavia, vaan toimii paremminkin välipaloina, pienehköinä annoksina kerrallaan. Pidemmät lukusessiot saattaa johtaa jo verbaaliähkyyn. Tandem-kentauri poikkesi mun aiemmista Kettus-lukukokemuksista siten, että sen lisäksi, että huvituin myös liikutuin sen äärellä. Kirja on omistettu Kajon vuonna 2017 menehtyneelle vaimolle. Ja sitä taustaa vasten täällä on rivien väleistä ja välillä riveilläkin aistittavissa myös syvempiä ja tummempia sävyjä, jotka on pääsääntöisesti kääritty huumoriin. Mutta kyllä mä kuvittelen tavanneeni muutamaan otteeseen sellaisen jotenkin paljaan kirjoittajan, joka kirjoittaa omilla sanoilla elämän varjopuolista. Puhuttelevin oli pitkä monologimainen runo Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, jossa Kajo kuvaa mun ymmärtääkseni tavalla tai toisella erityisherkän ihmisen tuntoja. Näitä Tandem-kentaurin tekstejä täydentää Kajon taiteilemat piirrokset, jossa on aika minimalistisin vedoin kuvattu seikkoja ja sattumuksia. Esimerkiksi ensin tekstissä saatetaan miettiä, millaisia leikkikaverilla Nietzschellä on mahtanut olla, nahkahousuisia pikkupoikia hiekkalaatikolla miettimässä postmodernismia, ja vieressä kuva, joka on nimetty ”Nietzschejen pihan ammottava hiekkalaatikko, josta pimeys katsoo sinuun”. Siinäpä oli minun kesävinkit, leppoisia lukuhetkiä.

[kitaran kielen sointuja]

Ville: Moi. Vinkkaan pari uutta kesäistä lautapeliä. Molemmat pelit ovat hauskoja ja myös esteettisesti upeita. Pelit ovat nopeita ja sopivat koko perheelle, pienimmät lapset pois lukien. Täydellistä kesäpuuhaa siis. Ensimmäinen vinkkini Kites on viime vuonna ilmestynyt Kevin Kevin Hamanon suunnittelema leijanlennätyslautapeli. Todellakin leijanlennätyslautapeli. Kyseessä on yhteistyöpeli, jossa tarkoituksena on pitää kaikki leijat yhtä aikaa ilmassa. Leijoja kuvaavat eriväriset tiimalasit, joita pääsee kääntämään vastaavilla korteilla. Pyrkimyksenä on siis pitää kaikki tiimalasit koko ajan valumassa. Tämä voi kuulostaa aluksi stressaavalta, mutta kun peliin pääsee sisälle, se onkin kiva yhteinen haaste. Pelin säännöt ovat selkeät ja helposti omaksuttavat. Pelin kesto on noin kymmenen minuuttia ja se sopii kahdesta kuuteen yli kymmenenvuotiaalle pelaajalle. Toinen uutuuspelini on myöskin viime vuonna ilmestynyt Mantis. Pelin ovat suunnitelleet Ken Gruhl ja Jeremy Posner. Pelin on julkaissut hauskoista, värikkäistä ja vähän erilaisemmista peleistä tunnettu Exploding Kittens. Peli on saanut nimensä mantis shrimpiltä, suomeksi sirkkaäyriäinen eli mantisrapu. Mantisrapu on uskomattoman värikäs, trooppisilla merialueilla jopa kolmekymmentävuotiaaksi elävä, hieman rukoilijasirkkaa muistuttava, enimmillään kolmekymmenen senttimetrin pituinen äyriäinen. Pelissä on mukana myös otuksesta kertova sarjakuva. Mantis-pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Omalla vuorolla voi joko varastaa vastustajalta kortteja tai ottaa pisteitä omista korteistaan. Peli sopii kahdesta kuuteen yli seitsemänvuotiaille pelaajille. Pelin kesto on noin kymmenen minuuttia ja sitä tekee heti mieli pelata uudelleen. Tule tutustumaan Lahden kirjaston laajaan lautapelikokoelmaan. Lautapelien saatavuuden voi tarkistaa verkkokirjastosta. Tällä hetkellä lautapelejä ei voi itse varata verkkokirjastosta, vaan varaaminen täytyy hoitaa asiakaspalvelussa puhelimitse tai paikan päällä. Lautapelivinkit tarjosi mediaohjaaja Ville.

[kitaran kielen sointuja]

Salla: Mä olen Salla. Ja mun kesän lukuvinkkinä on itseeni äsken suuren vaikutuksen tehnyt Minna Rytisalon Jenny Hill. Kirja on kertomus keski-ikäisestä eronneesta naisesta Jenni Mäestä, joka mullistaa elämänsä löytääkseen itsensä. Jennin sisältä löytyykin vähitellen Jenny Hill, joka uskaltaa ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Luen tässä pienen pätkän kirjan alusta: ”Tämä tässä on nainen josta tulee Jenny Hill, ja hän on kävellyt tähän tarinaan askelin, joita ei enää tarvitse harjoitella. Hänen näköisiään naisia on Suomessa tuhansia. Ajanjaksojen murroksessa voi tehdä harkitsemattomia tekoja, mutta täyspuisen keittiötason äärellä juuri nyt tapahtuva ei ole sellainen. Suuret muutokset saavat ihmiset tuntemaan itsensä pieneksi ja silloin hän tarvitsee kaiken vahvistuksen, niin Mäen Jennikin, ja siksi hän ihan kohta kirjoittaa nimensä uudella tavalla. Hänellä on takki yllään ja hän on valmiina lähtöön, kun hän ottaa muistilapun ja piirtää sille ensin sanat menin nyt, ja sitten nimensä.” Jenni on aina elänyt yhteiskunnan naisille asettamien odotusten mukaan ja hänen merkittävin roolinsa on ollut olla äiti. Kun lapset ovat jo itsenäistyneet, tämäkin rooli alkaa pettää alta. Mitä jää jäljelle, jos identiteettinä on ollut olla äiti ja jos on samalla sulkenut silmänsä aviopuolison sivusuhteilta ja omilta tarpeiltaan? Kuka Jenni itse on ja mitä hän elämältään haluaa? Jotta se selviää, pitää omat tarpeensa ja halunsa ensin tunnistaa ja tunnustaa itselleen. Tässä apuna toimivat Jennin terapeutin kehotuksesta kirjoittamat kuvitteelliset kirjeet, joiden kautta myös lukija voi seurata Jennin ajatusten muuttumista. Yhteiskunnallista näkökulmaa Jennin kehityskaareen tuovat satuhahmot aina Lumikista Punahilkkaan, jotka ajattarina kommentoivat Jennyn elämää omista näkökulmistaan ja tarinoidensa kautta. Perinteisistä saduista voikin löytää yhteiskunnan naisiin kohdistaman kontrollin tarinan takaa. Jenny Hill on kertomus yhden ja samalla usean naisen elämästä. Se kertoo keski-iästä, vaihdevuosista, sisaruussuhteesta, muiden miellyttämisestä ja omille jaloilleen nousemisesta. Jenny Hill sopii niin kevyeksi kesälukemiseksi kuin vakavampienkin pohdintojen pohjaksi, mutta takaan ettet kadu siihen tarttumista. Bonusvinkiksi tarjoaisin lisäksi Camilla Nissisen Meitä vastaan rikkoneet. Esikoiskirjailijan omaan elämään kytkeytyvä romaani kertoo siitä, millaista on kasvaa jehovantodistajaksi, ja myös millainen prosessi yhteisöstä irtautuminen on. Kirja liikkuu kahdella aikatasolla, jossa toisessa kerrotaan päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta Jehovan todistajissa, ja toisessa varhaisaikuisuudesta psykiatrisella osastolla syömishäiriön piinaamana. Tarinan teemoina ovat erityisesti häpeä, syyllisyys ja suorittaminen sekä pyrkimys hallita niitä omaa syömistään rajoittamalla. Tietysti myös rohkeus suunnata kohti itsestä oikealta tuntuvaa elämää. Antoisia kesälukuhetkiä.

[kitaran kielen sointuja]

Janne: Moi, mun nimi on Janne. Ja tarjoilen teille tähän väliin pelivinkin. En nyt haluaisi manata mitään, mutta kesällähän tunnetusti sataa. Mutta huolimatta siitä tuleeko taivaalta vettä, räntää tai lunta, niin kesä on aivan mahtavaa peliaikaa. Tässäpä siis vinkki pelisarjasta, johon voi uppoutua hieman pidemmäksi aikaa. Japanilainen roolipelisarja Xenoblade Chronicles on ehtinyt jo kolmanteen numeroituun osaansa ja kyseessä on varsin vahva ja tasapainoinen trilogia kauttaaltaan. Kaikki kolme osaa lisäosineen on saatavilla Nintendo Switchille, vaikka ensimmäinen osa julkaistiinkin alun perin Nintendo Wiille vuonna 2010. Kaikki kolme tarinaa seuraa kolmen erilaisen ryhmän matkaa valtavissa maailmoissa, joissa riittää tutkittavaa ja koettavaa. Pelin kehittäjä Monolith Soft tunnetaankin kenties parhaiten osaamisestaan näiden valtavien maailmojen luomisessa sekä eri korkeustasojen hyödyntämisessä kenttäsuunnittelussaan. Pelit muodostaa kolme erillistä tarinaa ja muitten osien pelaaminen ei ole edellytys tarinan kannalta. Mutta varsinkin kolmannesta osasta saa kaiken irti, jos kaksi aiempaa osaa on tuttuja ja mielellään vielä tuoreessa muistissa. Eli kannattanee kuitenkin aloittaa niistä. Itse pelasin pelisarjan järjestyksessä toinen, ensimmäinen ja kolmas, eli tyyli on kuitenkin sillein vapaa. Pelin mekaniikka tosin on kyllä kehittynyt osien välillä, joten siinä mielessä ensimmäisestä osasta aloittaminen voi olla järkevää, koska se mekaniikka voi tuntua pikkaisen ehkä kömpelöltä kahden jälkimmäisen osan jälkeen, vaikka ei siinä itsessään varsinaisesti mitään vikaa olekaan. Tarinat on kuitenkin näitten pelien suola. Ja vaikka tämä asetelma onkin semmoinen kliseinen hyvä vastaan paha, niin tarinoiden edetessä niitä molempia väritetään kuitenkin harmaan kaikilla eri sävyillä. Ja tässä näkyy myös selkeästi tämän veteraanipelisuunnittelijan Tetsuya Takahashin kädenjälki, sillä eri teemojen käsittely saa välillä hyvinkin tämmöisiä eksistentialistisia piirteitä, joka siis on muodostunut vähän niin kuin hänen tavaramerkikseen. Eli tarinat ei ole aina aivan valmiiksi pureskeltuja, vaan pelaaja pääsee muodostamaan myös oman näkemyksensä pelihahmojen motiiveista ja tapahtumista annettujen vihjausten pohjalta. Musiikille täytyy antaa myös erityismaininta tässä, sillä trilogian soundtrackit asettuu asteikoilla mahtavasta loistavaan ja japsiropelle tyypillisesti ne kattaa usean eri genren, esimerkiksi klassisen, folkin, metallin, jazzin ja usein ne heittää nämä kaikki samaan sulatusuuniin yhden kappaleen ajaksi. Ja kuunneltavaakin löytyy hetkeksi näistä peleistä, sillä musiikkia löytyy trilogiasta arviolta reilun parinkymmenen tunnin verran. Mutta tämä oli mun vinkki tälle kesälle. Ja mikäli nyt sattuu käymään niin, että se aurinko sieltä välillä pilkahtaakin, niin ei muuta kuin Nintendo Switch reppuun ja biitsille pelaamaan. Hyvää kesää kaikille.

[iloista kitaramusiikkia, musiikki vaimenee]

Jakso 79. Kysy kirjastolta

Otto: Kirjasto, tuo monelle tuttu ja turvallinen paikka, jossa voi oleskella, viettää aikaa ja tulla rentoutumaan arjen kiireistä. Mutta mitä kaikkea kirjasto pitää sisällään ja miten se oikein toimii? Tänään Lahden kaupunginkirjaston podcast Ääniä kirjastosta on jalkautunut studiosta tänne kirjastolle, ja kysyy nyt asiakkailta tulleita kysymyksiä erilaisilta kirjastotyöntekijöiltä. Minä olen mediaohjaaja Otto Härkönen, ja tänään olen sinun asiallasi ja otan selvää, mitä täällä kirjastossa oikein tapahtuu.

[musiikkia]

Otto: Suuntasin sisälle ja koetin etsiä käsiini henkilöä, joka voisi kertoa minulle hieman tästä valtavasta aineistosta. Miten sitä valitaan ja hoidetaan?

[musiikki päättyy]

Otto: Olen löytänyt käsiini kirjastonhoitaja Johanna Nurmisen. Johanna, onko teillä hetki aikaa?

Johanna: On toki.

Otto: Olen täällä ihmisten asioilla kysymässä kysymyksiä, joita asiakkaat ovat lähettäneet kirjastolle. Nyt kysyisin teiltä pari kysymystä. Ensinnäkin, ovatko kaikki kirjat, joita täältä kirjastosta löytyvät, lainattavissa?

Johanna: Ei, ihan kaikki ei ole. Nämä kaikki, mitkä löytyy tästä kerroksesta esimerkiksi, niin toki ovat, mutta sitten meillä on tuolla alakerrassa semmoinen Lahti-kokoelma, missä on semmoisia ei-lainattavia kappaleita.

Otto: Selvä homma, salaisia kirjoja. Onkos, tai kun näitä kirjoja on näin valtava määrä, niin kuka nämä kaikki oikein valitsee?

Johanna: Me kirjaston henkilökunta, mehän näitä valitaan. Meillä on semmoisia pieniä ryhmiä, missä on vaihteleva määrä henkilöitä, ehkä keskimäärin semmoinen kolme, neljä, jossain alueella voi olla vähemmänkin. Esimerkiksi mä itse valitsen kaunokirjallisuutta muutaman kollegan kanssa. Elikkä me ihan henkilökunta näitä, useimmiten me, jotka ollaan titteliltämme kirjastonhoitajia tai informaatikoita, mutta se ei välttämättä ole siihen titteliinkään sidottuna.

Otto: No niin, asiantunteva raati valkkaa siis juuri sinun kirjasi.

[musiikkia]

Otto: Seuraavaksi päätin selvittää, mitä muuta kirjasto tarjoaa tuhansien kirjojen lisäksi. Harhailin aikani, ja löysin pienen oven luo. Tämän oven yläpuolella luki auditorio.

[musiikki päättyy].

Otto: Se nyt on selvää, että täältä kirjastosta löytyy monenlaista aineistoa lainattavaksi, mutta löytyykö täältä myös jotain aineetonta tarjontaa? Vieressäni istuu kirjastonhoitaja Anniina Ylinen. Anniina, minkälaista muuta tarjontaa kirjastolla on?

Anniina: No, Otto, meillähän on täällä hyvinkin monenlaista tarjontaa vapaa-ajan ratoksi. Erilaisia tapahtumia löytyy, on lukupiirejä, kirjailijavieraita, digitaitopiiriä löytyy ja kirjavinkkauksia, eli erilaisia aikuisten tapahtumia. Sitten tietysti muutakin, meillä oli tuossa jokunen viikko sitten lukudiplomin 2023 julkistamisilta. On lukupiirejä, suomen kielellä ja ruotsin kielellä, että jos haluaa tulla verestämään svenska-taitoja, ja sittenhän teillä on täällä satutunteja joka viikko. Sitten osa näistä tapahtumista myös striimataan, eli sitten voit ihan vaan siellä ahteria nostamatta. Sitten lukukoiria, voi että, miten kivoja koiria meillä on täällä, joille voi lukea. Digitaitopiiriä löytyy, siellä voit tulla kuulemaan opastusta esimerkiksi siitä, että jos Arabiemiirikunnista prinssi ottaa yhteyttä ja haluaa pankkitunnuksesi ja sotun loppuosan, niin kannattaako antaa vai ei. Eli siitä voi valita sitten sopivan kattauksen itselleen. Tervetuloa.

Otto: Kaikennäköistä löytyy, varmasti jotain myös juuri sinulle. Tämän perinpohjaisen selvityksen jälkeen olin taas täynnä virtaa. Anniinan digitaitovinkkauksesta viisastuneena tarkistin pankkitilini ja lähdin etsimään mahdollisen huijauksen vuoksi kadonneiden rahojen lisäksi kirjastossa lymyäviä harrastehuoneita. Tieni vei yläkertaan media- ja musiikkipalveluiden puolelle, jossa hyllyjen välistä löysin seuraavan haastateltavan. Olen nyt saapunut tänne musiikkiosastolle nuottien ympäröiväksi, ja vieressäni on mediaohjaaja Tomi Huhtinen, jolta kysyn, että minkälaisia tiloja täällä pääkirjastolla on vuokrattavissa ja varattavissa, mistä ne löytyvät ja miten ne varataan, Tomi?

Tomi: Meiltähän löytyy täältä kokoustiloja tuolta alakerrasta aikuisten osastolta, ja sitten meiltä löytyy harrastetiloja täältä media- ja musiikkipalvelut -osastolta. Niitä pystyy varaamaan tuolta meidän Timmi-varausjärjestelmästä, osoitteesta Lahti.timmi.fi, jonne voi sitten tehdä itselleen tilin joko kirjastokortilla tai vahvalla tunnistautumisella. Täältähän meiltä löytyy näitä harrastehuoneita, niin meiltä löytyy kaksi pianohuonetta, jossa voi harjoitella soittamista ja musisointia. Sitten meiltä löytyy pelihuone, jossa pääsee pelailemaan videopelejä. TV-huone, jossa voit vaikka katsoa elokuvia tai kuunnella vinyylilevyjä tai muutenkin musiikkia. Sitten meiltä löytyy myös editointihuone, jossa voi muun muassa vaikka skannata vanhoja dioja, ja sitten meiltä löytyy sellainen pieni musiikkistudio, missä voit äänittää vaikka vähän lauluja tai kitaraa tai mitä vaan mieleen tulee. Muun muassa Ääniä kirjastossa -podcast on yleensä äänitetty täällä meidän studiotilassa.

Otto: No niin, eli jos näin laadukasta tuotantoa voimme mekin tehdä, niin kyllä sinäkin. Yksi kysymys, jota kuulemme hyvin useasti täällä kirjastolla, on se, että onko teillä WC täällä jossain. On. Esimerkiksi täällä lehtisalissa, lastenosastolta löytyy lasten WC, tai täällä alakerrassa, ja vielä täältä musiikkiosastolta omat vessansa. Kerroksia pääkirjastossa on kellarin lisäksi kaksi. Nyt olin ensimmäisessä kerroksessa lasten ja nuorten alueella tutkimassa. No niin, olemme täällä tänään lasten ja nuorten alueella. Minulla on vieressäni informaatio Ilona Riekkola. Ilona, onko täällä lasten ja nuorten alueella olemassa jonkinnäköistä leikkipaikkaa lapsille?

Ilona: Kyllä, me olemme siellä juuri nyt. Meillä on pääkirjaston lasten alueella ihan oma satuhuoneeksi kutsuttu tila, missä me pidetään meidän satutuokiot. Täällä on jonkun verran tuollaisia isoja leluja, ja täällä saa vähän mölytäkin.

Otto: Mölyä kuuluu siis. Entä Ilona, olen kuullut usein palautetta asiakkailta, että teillä ei ole juuri nyt tätä tiettyä esimerkiksi young adult -genren kirjaa, niin minkä takia juuri näin?

Ilona: Todennäköisesti kaksi vaihtoehtoa. Joko meillä on se, mutta se on niin hirveän suosittu, että se on koko ajan lainassa. Tai sitten, etenkin jos se on englanninkielinen, niin kukaan ei ole ehdottanut meille, että hankkikaapas se. Kun englanninkielisiä kirjoja tulee kymmeniätuhansia, niin me ei välttämättä tiedetä, mitä asiakkaat just haluaa. Mutta meillä on onneksi siihen sellainen lomake, minkä voi täyttää, että hei hankkikaa.

Otto: A brilliant idea, englantilaisittain. Ilona, vielä viimeinen ja tärkein kysymys. Tämä on varmasti monelle tuttu tilanne, etenkin teille lemmikin omistajille. Nyt kissa on tehnyt pissat minun kirjojeni päälle, mitä nyt teen?

Ilona: Pitäisiköhän tämä tunnustaa, mutta mullekin on käynyt näin. Jos käy niin, että kissa menee pissaamaan kirjaston kirjan päälle tai koira raatelee sen koirankoulutuskirjan, ensimmäinen asia, mitä pitää tehdä, on tunnustaa se reippaasti. Me ei olla vihaisia. Sen jälkeen sen kirjan kyllä joutuu korvaamaan meille, että maksaa sen verran, mitä me ollaan siitä maksettu tai tuo uuden vastaavan tilalle.

Otto: Näin kuulitte. Minullakin on nyt sitten pari hommaa, mitä täytyy vielä hoitaa tänään. Olen kuullut nyt paljon erilaisista tapahtumista ja muusta aineettomasta tarjonnasta, jota kirjastolla on, mutta entä nyt konkreettiset lainattavat asiat. Kirjoja, musiikkia, elokuvia ja nyt myös urheiluvälineitä. Mitä kaikkea täältä kirjastosta oikein saakaan? Minulla on vieressäni tässä informaatikko Sanna Vääriskoski-Kaukanen. Sanna, kerrotko minulle hieman, mitä kaikkea kirjastosta voi lainata?

Sanna: Niin, meillähän on nykyään kirjojen lisäksi ihan valtavasti kaikkea muuta, mitä nyt jo äsken mainitsitkin. Urheiluvälineitä. Tämä oli hirvittävä hitti, mikä tämän nimi nyt onkaan, hulavanne, aikoinaan. Näitä meiltä siis saa. Sitten media- ja musiikkiosastolta ja lastenosastolta lautapelit, löytyy monenlaisia. Sen lisäksi iso hitti, museokortit, kausikortit, teatteriin, salibandyyn, sinfoniaan. Tämä tässä on Malvan museokortti. Näitäkin meiltä saa. Plus, ei tämä tähän jää, soittimia. Tässä kädessäni on juuri nyt ukulele. Näitäkin voi lainata kirjastosta.

Otto: Kyllä, kuulitte oikein. Leirinuotionne tuli juuri kymmenen kertaa paremmaksi tämän lisäyksen lisäksi. Yhdyssana on kahden tai useamman sanan yhdistelmä. Kirjastotyössä yhdistyvät kirjasto ja työ, mutta miten töihin pääsee? Kirjastokierrokseni päätteeksi onnistun löytämään palvelupäällikön, jolta kysyn nyt töistä ja niihin pääsystä. Kirjastossa on työntekijöitä moneen lähtöön ja työtehtäviä moneen lähtöön. Mutta miten tähän maailmaan pääsee oikein käsiksi? Miten tänne pääsee töihin? Vieressäni istuu palvelupäällikkö Saimi Kallio, joka kertoo nyt vastauksen tähän kutkuttavaan kysymykseen.

Saimi: Kirjastoon on tosi monia erilaisia väyliä kouluttautua. On ihan perusammattiopinnoista ihan sinne ylempään korkeakouluopintoihin asti. Kirjastoissahan on perinteisesti aina ollut ihmisiä tosi erilaisista taustoista, ja se on meidän rikkaus. Mä väittäisin ehkä jopa, että melkein suurimmalla osalla on vaikka joku toinenkin tutkinto siellä taustalla, että on tosi paljon ammatinvaihtajia. Meille ehkä ne yleisimmät on se, että tekee vaikkapa ammattiopistossa tai oppisopimuksella kouluttautuu, ja sitten voi tehdä näitä kirjastovirkailijan töitä. Sitten on ammattikorkeakoulusta paljon ihmisiä, ja voi vaikka kirjastonhoitajan hommia sitten, ja sitten on myös yliopistotaustaisia ihmisiä, vaikka esihenkilöhommia tai tämmöistä alueellista tehtävää koordinoivia ihmisiä. Eli hyvin erilaisista taustoista, ja sitten meillä on media-alan osaajia, on äänisuunnittelijoita ynnä muita. Todella monenlaisia taustoja löytyy, joten kannattaa aina selvittää, olisiko itsellä mahdollisuutta päästä kirjastoon, jos on alasta kiinnostunut.

Otto: No niin, siinä kuulitte. Kaikilla voi olla tie auki kirjastomaailmaan, ehkä jopa juuri sinulla. Aika näyttää. [musiikki alkaa] Selvää on, että kirjastomaailma on monisäikeinen ja alati muuttuva. Helppo tapa pysyä ajan tasalla kirjaston menoista on käymällä kirjastossa tai seuraamalla esimerkiksi kirjaston verkkosivuja Lastu.finna.fi. Kiitos kaikille teille katselemisesta tai kuuntelemisesta ja ennen kaikkea mahtavista kysymyksistä. Tervetuloa kirjastoon.

Jakso 78. Syksyn 2022 aikuisten uutuudet

[tunnusmusiikki]

Anniina: Tervetuloa kuuntelemaan Lahden kaupunginkirjaston Ääniä kirjastosta -podcastia. Tänään meillä on aiheena nostoja syksyn uutuuskirjoista. Äänessä täällä on Anniina…

Virpi: ..ja Virpi. Ja minä nostan ensimmäisenä syksyn uutuuskirjoista Hannu Mäkelän Kirjoittamisen ilo – eli miksi yhä rakastan sanoja. Hannu Mäkelä on sanan ammattilainen, mutta mistä pitkän linjan kirjailijan, toimittajan, lukijan ja kustantajan intohimo kirjoittamiseen on peräisin. Mikä kirjoittavia ihmisiä yhdistää? Mitä kirjoittaminen vaatii? Mitä se antaa? Ja voisiko kirjoittamista mahdollisesti opettaa? Hannu Mäkelä pohtii kirjassaan sanojen merkitystä, sanomisen tarvetta, kirjoittavan ihmisen iloja ja ahdinkoja. Hän muistelee varsin seikkaperäisesti omaa polkuaan kirjoittajana viisivuotiaana muotoillusta ensitekstistä lähtien halki kirjallisten vuosikymmenten. Hannu Mäkelän teosta Kirjoittamisen ilo – eli miksi yhä rakastan sanoja voisi pitää vaikka opaskirjana niille, jotka pohtivat oman kirjan kirjoittamista. Tämä on vahvasti tarinallinen ja omaelämäkerrallinen teos. Mikäs nosto sulla on Anniina siellä ensimmäisenä?

Anniina: Joo, eli mennään tänne kaunon puolelle. Kirjoittamisen iloa potee myös kirjailija, teatteriohjaaja ja teatterikäsikirjoittaja Juha Hurme, jolta kyllä löytyy hämmästyttävän paljon virtaa suuntaan jos toiseenkin. Viime vuonna Hurmeelta ilmestyi Seitsemän veljeksen nykysuomennos, ja tänä syksynä hän julkaisi Teoksen kustantama kirjan nimeltä Tiu tau tilhi, joka käsittelee Suomen kulttuurihistoriaa. Hurme on kertonut haastattelussa, että kirjan idea lähti liikkeelle niinkin pienestä yksityiskohdasta kuin siitä, että hänen oma kaksivuotias poikansa lauleskeli tuota isoäidiltä kuulemaansa kansakoululaulua, jota muuten itsekin on laulanut ala-asteella. Ja tuon pienen laulun takaa avautui sitten jos jonkinlaisia suomalaisen kulttuurihistorian sokkeloita. Kustantajan esittelyteksti herättää ainakin minussa elävää mielenkiintoAnniina: ”Pikku Inkerin laulusta ponnahtava tutkimusretki kulkee laulukirjantekijä Wilho Siukosen kohutusta väitöstilaisuudesta Fröbelin palikoiden kautta ’Suomen kansakoulun isän’ Uno Cygnaeuksen naisseikkailuihin Novo-Arkangelissa Alaskassa.” Kirjassa käsitellään myös esimerkiksi tilhen maksan kokoa ja Naantalin birgittalaisluostarin satsausta mausteisiin. Hurmeelta on aiemmin ilmestynyt muun muassa Finlandia-palkittu Niemi ja sen jatko-osa Suomi, jotka käsittelevät ei sen vähempää kuin Suomen koko historiaa. Näistä molemmat ovat melkoisia järkäleitä, mutta Tiu tau tilhi on selvästi maltillisemman mittainen ja sikäli helposti lähestyttävämpi. Hurmeen tekstit tuppaavat olemaan melkoista hengästyttävän poukkoilevaa verbaalista ilotulitusta, ja huumori on niissä keskeisessä osassa. Tiu tau tilheä on kuvattu hilpeän surumieliseksi. Sekin on kiehtovaa, miten nämä Hurmeen kirjat sijoittuvat jonnekin tieto- ja kaunokirjallisuuden välimaastoon, eli vaikka tämä on kaunokirjallisuuteen luokiteltu, varmasti sisältää runsaasti tietoa. Ehkä kuitenkin hieman kevyempi lähestymiskulma, kun ei ole ihan koko maailman tai Suomen historiaa tässä käsittelyssä. Joka tapauksessa Hurme on sanonut toivovansa, että Tiu tau tilhen lukija ymmärtäisi kirjan luettuaan, mitä on olla ihminen ja että kulttuurinen työ liittyy aina rauhan tekemiseen. Näytetään pala maailmaa, joka on ihan pöhkö, mutta ihan ihana.

Sitten en malta olla lyhyesti mainitsematta toista Finlandia-voittajaa eli Ulla-Lena Lundbergia, jonka uutuusromaani Liekinkantajat on ilmestynyt, suuri historiallinen kertomus. Edellinen romaani Lundbergilta ilmestyi kymmenen vuotta sitten ja oli kyllä niin upea teos, että ihan innolla odotan, että saan tämän käsiini. Sitten siirrytään takaisin tietokirjallisuuden pariin. Mitäs Virpi sieltä seuraavaksi löytyy?

Virpi: Siirrytään elämän monimuotoisuuden pariin. Mulla on tässä itse asiassa kaksikin tämän syksyn uutuusteosta liittyen elämän monimuotoisuuteen ja elon kirjoon. Marcus Rosenlundilta on ilmestynyt tänä syksynä teos nimeltä Pieni suuri elämä. Rosenlund on aikaisemmin kirjoittanut ilmastosta ja avaruudesta teokset, ja nyt hän suuntaa katseensa paljon pienempiin, mutta aivan yhtä tärkeisiin asioihin. Pieni suuri elämä on tietokirja pienenpienistä elämänmuodoista, joilla on valtava vaikutus niin ilmastoon kuin meidän koko planeetan tulevaisuuteen. Maailmaa eivät nimittäin mullista mitkään jättiläiset. Kaikki maailman SARS-CoV-2-virukset mahtuisivat yhteen tyhjään limutölkkiin. Toiset pienet elämänmuodot eivät ole yhtä aggressiivisia, mutta eivät yhtään vähäpätöisempiä. Esimerkiksi kaikki planeettamme madot painavat yhteensä yli 20 kertaa planeetan ihmisten yhteenlasketun massan verran, ja se on paljon se. Marcus Rosenlund vie tässä kirjassansa Pieni suuri elämä lukijansa tutkimusmatkalle, jonka myötä käy ilmeiseksi, että jos me ihmiset tahdomme jatkossakin mahtua tälle planeetalle, on meidän syytä ymmärtää myös kaikkein pienimpien olioiden elämää, kehitystä sekä niiden vaikutusta elämän suureen kokonaisuuteen.

Toisena teoksen elämä monimuotoisuuteen liittyen nostan Sami Kedon Enemmän kuin sapiens. Mitä on olla ihminen? Ihminen on hakenut tähän kysymykseen vastausta ja tullut samalla luoneeksi kertomuksia ihmisyydestä. Kertomukset ovat olleet ihmisyyden erityisyyden kertomuksia, joiden tarkoitus on usein ollut oikeuttaa muun elämän hallitsemista ja kaltoinkohtelua. Me ollaan keskitytty kertomaan ja unohdettu kuunnella. Sami Kedon Enemmän kuin sapiens valaisee toisenlaista elämän ja ihmisyyden kertomusta ja pyrkii antamaan vastauksia kysymykseen: miten elää yhdessä muiden kanssa osana tätä elon kirjoa? Teos osoittaa, että kaikessa on aina kyse enemmän kuin ihmisestä. Sami Kedolta on aikaisemmin ilmestynyt yhdessä tehtyjä teoksia Elisa Aaltolan kanssa. Nämä ovat vuonna 2015 ilmestynyt Eläimet yhteiskunnassa sekä vuonna 2017 ilmestynyt Empatia – Myötäelämisen tiede. Keto on siis kirjoittanut myös muita teoksia kuin nämä.

Mutta nyt kun mainitsin Elisa Aaltolan, mainitsen myös tämän vuoden keväällä jo ilmestyneen Aaltola kirja Esseitä eläimistä. Teoksessa Aaltola kertoo oman henkilöhistoriansa eläinheräämisistä ja palautteesta, jota hän on työssään eläinten puolesta kohdannut. Tässä teoksessa Esseitä eläimistä lukijaa kuljetetaan Aaltolan elämäntarinan tunteiden ja kokemusten, voisi sanoa jopa taistelujen kautta. Aaltola pohtii esseissään, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, kun ihminen unohtaa eläinten näkökulman. Samalla tämä Aaltolan kirja muistuttaa eläinten mielestä, kokemuksista ja arvosta yksilöinä. Siirrytään taas kaunokirjallisuuden pariin. Mitä sulla on siellä Anniina seuraavana?

Anniina: Joo, täällä jatketaan ympäristöaiheilla kaunoesittelyssäkin, eli seuraavaksi vuorossa olisi Otavan kustantama Petra Rautiaisen Meren muisti. Ihan ensiksi täytyy sanoa, että Meren muistissa on tosi hieno kansi. Siinä meri velloo tummana ja kultaisella välkehtii ehkäpä sitten se meren muisti siellä. Petra Rautiaiselta on aiemmin ilmestynyt esikoisteos Tuhkaan piirretty maa, joka käsitteli Lapin sotaa. Meren muistissa on nyt siirrytty rajan toiselle puolelle, eli romaani sijoittuu tuonne Norjan Lappiin, mikä on suomalaisessa kertomakirjallisuudessa varsin tuore näkökulma. Päähenkilönä on nelikymppinen Aapa, joka palaa Amerikoista vanhaan kotikyläänsä Norjan Ruijaan, jossa asuu norjalaisia, saamelaisia ja suomalaisperäisiä kveenejä. Tässä on taustateemana jossain määrin norjalaistaminen, ja Aapakin tietoisesti pyrkii välttämään kveenin puhumista. Eletään 80-lukua, jolloin ilmastonmuutoksesta ruvettiin sillain hienoisesti puhumaan, mutta esimerkiksi öljynporausten ympäristövaikutuksista ei vielä ollut laajaa ymmärrystä ja niitä myös salailtiin. Aapa toimii ison öljy-yhtiön PR-tehtävissä ja yrittää saada värvättyä kyläläisiä mukaan öljy-yhtiön dokumenttielokuvaan, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Samalla tässä on useampia kerroksia tässä tarinassa, eli pelkästään meri ei ole haavoitettu, vaan myös yksilöt, ja Aapa joutuu siellä kotikylässään jatkuvasti sen oman kipeän menneisyytensä kanssa. Sen verran mitä olen ehtinyt romaania selata, on tullut se käsitys, että Aapa ei ole mikään miellyttävä henkilöhahmo, mutta kirjassa on ajoittain myös hyvinkin kaunista ja hienovireistä kieltä. Ja ympäristöaiheitahan on paljonkin nykykaunokirjallisuudessa, mutta kuten sanottua, kuvakulma on tässä erityisen tuore ja kiinnostava, ja kirjoittaja on ilmeisesti perehtynyt aika syvällisesti merien suojelun historiaan.

Sitten tässä on toisenlainen katastrofi, elikkä esittelyssä on Emily St. John Mandelin Asema 11. Tämän mä olen muutamaa loppulukua lukuun ottamatta ehtinyt lukea, eli loppuratkaisu häämöttää. Kirja on kirjoitettu jo vuonna 2014, mutta nyt vasta se ilmestyi käännöksenä. Asema 11 on tämän kanadalaisen Emily St. John Mandelin kuuluisin ja palkituin teos. Vissiin siitä on joku tv-sarjakin tehty. Takakannessa luonnehditaan: ”Kiehtovin postapokalyptinen romaani, jonka tulet koskaan lukemaan.” Mä en itse lue kovin paljon dystopioita, mutta sillä mun kokemuksella kyllä tämä todella sieltä kiehtovimmasta päästä oli itselle. Asema 11:sta eletään aikaa, jolloin viruspandemia on pyyhkäissyt suuren osan väestöstä mennessään ja suistanut maailman kaaokseen. Pandemiasta kertovien kirjojen lukeminen näin pandemian keskellä tuntuu vähän erilaista kuin muulloin. Yksi kirjan päähenkilöistä, Kirsten, on viruksen saapuessa lapsi, ja 20 vuotta myöhemmin hän kulkee teatteriseurueen mukana esittämässä Shakespearea pandemiasta selviytyneille. Tässä kuvataan erilaisia ihmiskohtaloita ja ihmisen tiettyä raadollisuutta ja miten ne ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen. Ja vaikka tilanteet ovat lohduttomiakin, joku toivon kipinä siellä kulkee silti koko ajan mukana, ja taiteen merkitys ja inhimillinen ihmisyys nousevat siinä tragedian keskellä valokeilaan. Eritoten tykkään tästä kirjan kielestä, joka soljuu kauniisti. Asema 11:sta on kuvattu haikeaksi ja helläksi tarinaksi, joka ei saa pelkäämään maailmanloppua, vaan arvostamaa jokapäiväistä elämää. Tämä tarina kyllä imaisi mukaansa heti ekoilta sivuilta, eli vahva suositus tälle. Ja kansi on tässäkin ihan nätti. Mustuuden keskeltä kasvaa kivasti kukkia. Mitäs sitten olisi meillä tietokirjallisuuden puolella tarjolla?

Virpi: Joo, tuo on itse asiassa tosi kiva, että tuolla tavalla suomennetaan...

Anniina: Mm.

Virpi: …sitten kuitenkin loppujen lopuksi näinkin merkittävä teos.

Anniina: Kyllä.

Virpi: Hyvä näin. Mä siirryn vähän konkreettisempien asioiden pariin sinänsä, että seuraavaksi nostan J. P. Pulkkisen Täydellinen keksintö – polkupyöräesseitä -nimisen teoksen. J. P. Pulkkinen on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja pyöräilijä. Näin kerrotaan kustantamon esitteessä, ja tämähän varmastikin hieman selittää sitä, miksi hän on tällaisen teoksen nyt kirjoittanut sitten tälle syksylle. Aika moni meistä muistaa sen fiiliksen, kun oppii ajamaan polkupyörällä. Se tuo hurjasti vapautta ja pääsee oikeasti tosi nopeasti paikasta toiseen. Sama tunnehan on läsnä lähes joka kerta, kun jatkossa jalat nousevat polkimille. Polkupyörä on tosi monipuolinen vekotin. Alun perin yläluokan harrastuksena pidetty pyörä on taipunut työjuhdaksi, sotilasajoneuvoksi ja statussymboliksi. Sillä voi merkitä omaa arvoaan ja elämäntapaansa. Sitä voidaan pitää poliittisena kannanottona, leluna, harrastuksena, ja on se maailman armottomimman urheilulajin työväline myös. Silloin kun polkupyöriä alettiin sarjatuottamaan, alkoi myös hurja moottoriajoneuvojen kehitys ja samalla pyörä työnnettiin pientareelle, mutta polkupyörä on silti pitänyt pintansa. Miksi se keksitään aina uudelleen? Miksi se herättää intohimoja? Näissä kymmenessä esseessä Pulkkinen seuraa pyöränuria populaarikulttuurissa, keskustelee lukuisten ihmisten kanssa ja kirjoittaa kahta kehää. Vahva henkilökohtainen kaari kasvaa osaksi yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia. Niissä polkupyörä on joskus syys, joskus seuraus, mutta aina väline vapauteen. Se on täydellinen keksintö.

Sitten siirrytään ulkomaille. Seuraavaksi nostan esille tänä syksynä ilmestyneen Marja Vesalan Vuosi Toscanan kukkuloilla. Se kertoo elämänmakuisen kertomuksen oravanpyörästä hypänneen suomalaispariskunnan vuodesta maailmankuululla viinialueella. Tämä pariskunta on siis itse Marja Vesala ja hänen puolisonsa. He saavat yllättävän tarjouksen, josta he eivät voi kieltäytyä ja tekevät rohkean päätöksen. Jättävät päivätyönsä Suomessa, ottavat vastaan pestin talon vahteina Toscanassa ja ovat pian töissä läheisellä viinitilalla. Heidän matkassaan tutustutaan maaseudun värikkääseen elämänmenoon, kuullaan paikallisten tarinoita, kurkistellaan mammojen keittiöihin, osallistutaan viinin korjuuseen ja maistetaan maailman parasta oliiviöljyä. Tämän Marja Vesalan Vuosi Toscanan kukkuloilla kirjan siivittämänä voikin hyvin lähteä miellyttävälle nojatuolimatkalle Italiaan. Mitäs sulla siellä on Anniina seuraavana?

Anniina: Joo, sulla oli tuossa vähän keveämpiä teemoja tietokirjakatsauksessa, niin mäkin tästä vähän menen hetkeksi kevyempään osastoon kaunopuolella, eli seuraavaksi tässä olisi Natalie Jennerin Bloomsburyn naiset Minerva Kustannukselta. Tältä Jenneriltä on pari vuotta sitten ilmestynyt bestselleriksi noussut historiallinen romaani Jane Austenin talo, jota sen takakannessa kuvailtiin hyvän mielen romaaniksi, ja samoilla meiningeillä jatketaan tässä Bloomsburyn naisissa. Tässä kirjassa on joitakin samoja henkilöhahmoja kuin Jane Austenin talossa, mutta on luettavissa ihan itsenäisenäkin romaanina. Siinä missä Jane Austenin talossa oltiin sodan jälkeisellä brittiläisellä maaseudulla, nyt on siirrytty kaupungin sykkeeseen Lontooseen 50-luvulla. Siellä toimii kunnianarvoisa kirjakauppa Bloomsbury Books, jota johdetaan vanhaan pitäytymisen periaatteilla. Sinne on kaupan seinälle kirjattu 51 ehdotonta sääntöä, mutta maailman ympärillä muuttuu vinhaa vauhtia. Täällä on tällainen päämäärätietoinen kolmikko Vivien, Grace ja Evie, jotka alkavat punoa omia suunnitelmia ja tietenkin ennen pitkää rikkovat niitä kaikkia 51 sääntöä. Heidän kanssaan uutta tulevaisuutta on rakentamassa myös todellisia historian henkilöitä, kuten kirjailija Samuel Beckett, taiteenkerääjä Peggy Guggenheim ja George Orwellin leski Sonia Blair. Tämä on varmastikin varteenotettava kirja sellaiselle lukijalle, joka kaipaa kepeää juurikin hyvän mielen lukemista, mutta ei mitään ihan höttöä.

Sitten olisi viimeinen kaunonosto. Nyt lennähdetään Lontoosta Afrikan mantereelle ja sieltä otetaan käsittelyyn Mohamed Mbougar Sarrin kirja Miesten syvimmät salaisuudet. En tiedä, lausuinko kirjailijan nimen oikein, mutta näin se kirjoitetaan. Miesten syvimmät salaisuudet on alun perin senegalilaisen nykyään Pariisissa asuvan kirjailijan läpimurtoteos, joka on voittanut muun muassa ranskankielisen maailman tärkeimmän palkinnon, jonka lausumista mä kovasti yritin harjoitella tuossa etukäteen. En ole ranskaa ikinä lukenut, mutta en mä kykene sitä lausumaan. Kirjoitetaan Goncourt. Jotenkin se lausutaan, [nauraen] mutta voitte itse kotona kokeilla. Minä en siihen taivu. Mutta itse kirjaan. [naurua] Vai haluaisitko sä Virpi lausua sen?

Virpi: En mä tiedä, [lausuu ranskalaisittain] Goncourt. En tiedä [nauraa].

Anniina: No niin, meni paremmin.

Virpi: Me kyllä tätä tutkittiin itse asiassa, miten se lausuttaisi.

Anniina: Joo, katsottiin YouTubesta [naurua]. No niin, siinä missä tässä…

Virpi: Hyvin se meni.

Anniina: ..Asema 11 teatteri ja musiikkitaide toimi vastavoimanan pahuudelle, Miesten syvimmät salaisuudet on eräänlainen rakkaudentunnustus kirjallisuuden voimalle. Se kertoo, kas kummaa, myöskin Pariisissa asuvasta senegalilaiskirjailijasta Diéganesta, sori nyt taas tämä ääntäminen, joka kuulee, että 80 vuotta sitten on julkaistu romaani nimeltä Epäinhimillisyyden labyrintti, jonka julkaisemiseen on liittynyt skandaali. Julkaisemisen jälkeen sen kirjoittaja on puff kadonnut. Tämä Diégane ryhtyy jäljittämään sen kirjailijan kohtaloa, ja arvoitus kuljettaa läpi Senegalin, Ranskan ja Argentiinan, ja siihen sisältyy kolonialismia, rakkautta, maailmansotaa, juutalaisvainoja. Aftonbladetissa on sanottu Miesten syvimmistä salaisuuksista näin: ”Täydellinen romaani. En keksi muuta tapaa kuvailla teosta kuulostamatta banaalilta.” Voisi sanoa, että sehän on jo melko paljon sanottu. Vielä sellainen menovinkki, että tämä Mohamed Mbougar Sarr esiintyy ensi viikolla Helsingin kirjamessuilla, eli jos on kirjamessut ohjelmalistalla, sinne sitten kuuntelemaan. Ja sitten vielä viimeiset tärpit Virpiltä.

Virpi: Joo ja siis ne kirjamessut on tällä viikolla.

Anniina: Aivan joo, näinhän se on. Tällä viikolla kyllä.

Virpi: Helsingissä. Jes. Nyt siirrytään tuonne Pohjois-Koreaan päin. Mulla on seuraavana Kai Myrbergin Viimeinen paraati Pjongjangissa – Luhistuuko Pohjois-Korea? Pohjois-Koreassahan on kärsitty nälänhätää, ja maatalouden sekä teollisuuden rappio ovat yhä ratkaisemattomia kysymyksiä. Armeijan ylläpito ja asekehittely nielevät valtavia rahasummia köyhässä maassa. Silti valtio on edelleen olemassa jo kolmannen polven diktatuurina, mutta koko ajan ruokapula pahenee Pohjois-Koreassa ja kansan ahdinko kasvaa. Samaan aikaan aiemmin niin suljetun maan asukkaille tihkuu yhä enemmän tietoa ulkomailta, mikä muokkaa ihmisten ajatusmaailmaa. Onko itsevaltaisen järjestelmän loppu lähenemässä? Saako kansa kurimuksesta joskus tarpeekseen ja nousee maan johtoa vastaan? Ja kenelle siirtyy valta Kim Jong-unin väistyessä tai menehtyessä? Näitä kaikki kysymyksiä Kai Myrberg pohtii kirjassaan Viimeinen paraati Pjongjangissa. Myrbergiltä on ilmestynyt viime vuonna teos nimeltä Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia, eli hän on kyllä perehtynyt tähän Pohjois-Korean tilanteeseen nyt jo kahden kirjan verran. Myrberg vierailee täällä Lahden pääkirjastossa ensi vuoden keväällä, eli kannattaa seurata kirjaston tiedotusta. Sinne kyllä sitten ilmestyy siitä, milloin saamme Myrbergin tänne vieraaksi.

Tässä yhteydessä vielä nostan tämän vuoden keväällä jo ilmestyneen Pirjo Saarnian teoksen Tasapainota verensokeria ja laihdu. Nimittäin saamme myös Pirjo Saarnian tänne Lahden pääkirjastoon ensi vuoden keväällä eli keväällä 2023 vieraaksi. Pirjo Saarnia on laillistettu ravitsemusterapeutti ja terveystieteiden maisteri. Tämä Tasapainota verensokeria ja laihdu on hänen yhdeksäs ravintokirja jo. Tässä olivat nämä mun tietokirjaesittelyt. Onko sulla Anniina vielä joitain?

Anniina: Mä luulen, että tässä voisi olla riittävä satsi nyt tälle päivälle. Tosi runsas on ollut syksyn kaunosato niin kuin yleensäkin ja varmasti myös tietosato. Tässähän nyt oli vain muutamia nostoja niistä, mutta kannattaa tutustua. Sieltä löytyy suurelle yleisölle tuttuja nimiä ja vähemmän tuttuja nimiä. Näistä nyt esitellyistä ja tietysti muistakin syksyn uutuuksista voi tehdä varauksia osoitteessa lastu.finna.fi ja niitä lueskella pimenevissä illoissa ihanasti villasukkaan kääriytyneenä niin kuin naistenlehtien kolumneissa joka syksy kehotetaan. Mutta näillä mennään. Moikka.

Virpi: Moi moi.

[tunnusmusiikki]

Jakso 77. Syksyn 2022 lasten ja nuorten uutuudet

[elektronista musiikkia]

Ilona: Tervetuloa kuuntelemaan Ääniä kirjastosta -podcastia. Tässä jaksossa me ollaankin puhumassa siitä, minkälaisia lasten tai nuorten kirjoja ilmestyy tänä syksynä. Mä olen Ilona Riekkola, informaatikko Lahden pääkirjastolta.

Angelika: Ja minä olen Angelika Nikkinen, Lahden pääkirjastolta myös, lastenkirjastonhoitaja.

Ilona: Jees, ja meillä on täällä aika hyvin nyt tasan, että sulla on noita nuorten kirjoja. Kerrotko sä niistä ensin?

Angelika: Joo, mä voisin aloittaa tällä Finlandia-voittajalla eli Marisha Rasi-Koskisen Pudonneet-kirjalla. Tämä on ilmestymässä syyskuussa, ja se kertoo kolmesta nuoresta, jotka kaikki asuu tämmöisellä samalla kadulla kuin Turnaround. Se on Englannissa sijaitseva pikkukatu, ihan tavallinen, mutta siellä alkaa onnettomuus, joka sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jota ei pysty pysäyttämään ja johon kolme eri nuorta sitten kietoutuu yllättävillä tavoilla.

Ilona. Eli se on fantasiakirja, vai scifi?

Angelika: Tämä taitaa vähän niin kuin luistella siellä rajoilla, että onko tämä ihan peruskertomus, jossa on mausteena ehkä vähän jotain muuta genreä. Mutta ihan kertomus on.

Ilona: Joo, ja senhän sitten näkee. Se ei ole vielä Finlandia-voittaja, mutta siis kirjailija on. Eli voitti Finlandia Juniorin pari vuotta sitten.

Angelika: Aivan [nauraa]. Juuri näin.

Ilona: Toivotaan onnea tällekin teokselle.

Angelika: Kyllä. Sitten voisin jatkaa tällaisella säeromaanilla. Voi olla joillekin tuttu, J. S. Meresmaan. Tämä on trilogian viimeinen osa, Kerberos. Sitä ennen on ollut Dodo ja Khimaira. Niistä tutut hahmot edelleen keskiössä. Nyt on Tuukan vuoro olla päähenkilönä. Jos on lukenut niitä aikaisempia, niin tietää, että Tuukka on nyt yliopisto-opiskelija ja hänellä on masennus, jossa hän käy terapiassa. Tuukka on polyamorisessa suhteessa tyttöystävänsä Iinan ja sitten heille on tullut myös Iinan tyttöystävä Sara, ja he asuu kaikki nyt samassa asunnossa. Kaikki on vähän hektistä, varsinkin kun on tämä uusi suhde Iinan ja Saran kanssa. Ne odottaa tosi innolla joululomaa, mutta sitten ne alkaa kuulla naapurustosta semmoisen salaperäisen koiran haukkumista. Semmoisen koiran, jota kukaan ei ole nähnyt. Joulun koittaessa yllätyksiä löytyy tosiaan muualtakin kuin vain lahjapakettien sisältä.

Ilona: Säeromaanejahan on nyt tullut aika paljon etenkin nuorille. Nehän on yleensä aika lyhyitä. Ne on kertomuksia, mutta ne on kirjoitettu runomuotoon.

Angelika: Kyllä on. Ne ei välttämättä ole, jos mietit perinteistä runoa, että siellä olisi jotain loppusäkeitä. Tämä on kuitenkin tarina tai kertomus, joka on lyhyempi ja tiiviimpi. Nämä Meresmaan on ollut tosi hyviä, mielenkiintoisia, nopeita lukea. Suosittelen kovasti aloittamaan. Nämä on kyllä sellaisia, että kannattaa lukea ehkä se ensimmäinen Dodo, mutta nämä lukee nopeasti kaikki kolmekin kerralla, sitten kun tämä syyskuussa ilmestyy tämä Kerberos. Sitten mulla olisi vähän käännöskirjallisuutta. Esimerkiksi Nicola Yoonilta olisi tulossa uutta. Siitä ei ole vielä tarkempaa tietoa, milloin se ilmestyy. Jos olet tykännyt Yoonin muistakin kirjoista, niin tämä on vähän tuttua, samanlaista: rakkaudesta ja sitten kun rakkauteen ei enää uskota. Se on tämän kirjan teemana. Tässä on 17-vuotias Evie, jonka vanhemmat eroaa, ja se johtaa siihen, että Evien usko rakkauteen romahtaa. Varsinkin kun Evie saa kyvyn nähdä, miten muiden rakkaustarinat alkaa ja erityisesti miten ne päättyy. Se vielä lisää hänen uskomattomuuttaan rakkauteen. Mutta sitten Evie tapaa tanssistudiolla pojan, joka on kaikkea, mitä Evie ei ole: seikkailunhaluinen, intohimoinen ja rohkea. Tämä poika haluaa osallistua tanssikilpailuihin Evien kanssa. Evie ei ole todellakaan ajatellut ihastuvansa tähän poikaan, mutta hän joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mitä luuli tietävänsä elämästä ja rakkaudesta. Eli tällainen kunnon romanssi ehkä on luvassa

Ilona: Nicola Yoonilla on, eikö ne muutkin ole ollut oikeastaan sellaista, romantiikka pääosassa?

Angelika: Romantiikkaa, kyllä. Siellä on aina jonkinlainen este edessä, mutta onnellinen loppu aina häämöttää. Sitten vielä tämmöinen uusi, Tiffany D. Jacksonin Rajaton. Tämä on enemmän jännäri, nuorten jännäri, jossa on Enchanted-niminen laulaja. Nuori laulaja, joka unelmoi tähteydestä. Hänet bongaa koe-esiintymisestä tällainen legendaarinen laulaja kuin Korey Fields. Enchanted on tosi lumoissaan Koreyn luksuselämästä ja kaikesta, mitä se tuo tullessaan, mutta aika pian tämä unelma muuttuu painajaiseksi, koska Koreyn charmin takana on jotain synkkää. Jotain, mitä Enchanted ei ymmärrä ennen kuin on liian myöhäistä. Koska eräänä päivänä Enchanted herää kädet veressä eikä muista, mitä on tapahtunut. Hän tietää vaan, että kaikki on mennyt pieleen: nyt Korey on kuollut ja poliisit koputtaa ovelle. Kuka on tappanut Korey Fieldsin? Jos olet tykännyt esimerkiksi McManuksesta tai Sadiestä, eli aika mielenkiintoinen kun siinä on musiikkibisnekseen sijoittuva ya-jännäri. Tätä kannattaa odottaa ja tämä on lokakuun puolella tulossa. Vielä voisin mainita niille, jotka on esimerkiksi seurannut Netflixistä Heartstopper-sarjaa tai lukeneet sen englanniksi, niin ensimmäinen osa on jo ilmestynyt sitä sarjakuvaa suomeksi. Marraskuussa olisi tulossa Heartstopperin osa kaksi.

Ilona: Tämähän on ollut ihan ilmiö meillä. Välittömästi kun Heartstopperiin perustuva sarja tuli Netflixiin, niin sen varaukset lähti ihan pystysuoraan nousuun. Englanninkielisten. Englanniksi meillä on jo tämän kaikki neljä osaa. Nyt se eka on tullut suomeksi. Toinen tulee vielä.

Angelika: Joo, marraskuussa.

Ilona: Kerrotko sä niille, jotka on jotenkin onnistunut välttymään siltä, mikä tämä on, että mistä se kertoo?

Angelika: Tämä on tällainen poika tapaa pojan -rakkaustarina. Näissä mun kirjoissa on näköjään teemana vähän rakkaus [nauraa].

Ilona: Ei se väärin ole.

Angelika: Ei se väärin ole. Eli hyvin herttainen, että jos haluat tällaisen hyvän mielen sarjan. Tässä on hyvin söpö tarina. En paljasta liikoja just sen takia, että saat kokea sen söpöyden ihan itse, jos lähdet sitä lukemaan. Voisi vaikka lukeakin tämän, vaikka on vain katsonut sitä tv-sarjaa tai sitä Netflix-sarjaa. Suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän sarjakuvaan.

Ilona: Joo, se on tosi söpö. Mäkin sen ekan osan luin. Mä toivon, että niitä julkaistaisiin Suomessa kanssa, koska niitä on siis kirjoja myös, ihan siis romaaneja.

Angelika: Ai!

Ilona: Mitä tämä tekijä on kirjoittanut. Mutta ainakaan vielä ei ole ilmoitettu, että niitä käännettäisiin. Katsotaan.

Angelika: Joo, meillähän onkin Osemanin muita nuortenkirjoja.

Ilona: Kyllä. Meillä on nimenomaan englanniksi. Ne suurin osa taitaa liittyä tähän Heartstopperiin, samoja hahmoja.

Angelika: Joo. Että sellaista olisi luvassa.

Ilona: Onko sulla muuta, kun siis väärin ei ole, että sulla on romantiikkaan painottuneita. Onko mitään muita, jos joku ei vaikka halua..?

Angelika: Joo. Mulla on taas kotimainen uusi fantasiaromaani. Tämä on Elina Pitkäkankaalta, tämmöinen kuin Sang, ja tämä on kanssa syyskuussa tulossa. Tämä tarina sijoittuu tulevaisuuden Itä-Aasiaan, missä raha ratkaisee ihmisarvon. Tämä kertoo Kong Dawai-, Daweista. Kyllä, kompastuin tähän nimeen. Hän on köyhä nuorukainen vuoristokylässä, jolle tapahtuu surkea tapahtumaketju, jonka seurauksena hän päätyy valtakuntansa pääkaupunkiin. Siellä todellakin ihmisellä ei ole mitään arvoa, jos ei kukkarosta löydy sisältöä, ja Daweillahan sitä ei ole. Sen takia Daweilla onkin vain yksi päämäärä, kun hän on käytännössä menettänyt jo kaiken muun: hän haluaisi takaisin kotiinsa hinnalla millä hyvänsä. Eli Pitkäkankaalta tällaista itämaista fantasiaa.

Ilona: Seikkailua, ilmeisesti.

Angelika. Seikkailua, kyllä. Aika seikkailupainotteinen nuorten fantasia. Olisi varmaankin mun suositukset, ja jos nyt Ilonan lapsiin siirryttäisiin.

Ilona: Ilonan lapsiin [naurahtelua]. Me vähän jaettiin tällä lailla. Nyt kun me sanotaan että nuortenkirja, niin nämä oli kaikki yläkoulu tai sitä vanhemmille. Monet on noista nuorten kirjoista sopii tosi hyvin ihan aikuisillekin.

Angelika: Sopii.

Ilona: Muistanko mä oikein, että yksi niistä, se Rajaton, olisi peräti Suomessa kustantaja markkinoinutkin sen aikuisten kirjana?

Angelika: Se voi hyvinkin olla. Olisi vähän kutina siihen suuntaan, että varsinkin se Rajaton voisi olla sellainen, joka iskisi myös aikuisille. Osittain just sen takia, että kun se tapahtumaympäristö ei olekaan koulu tai tämmöinen yleisesti nuoriin liitettävä paikka, vaan se on tosiaankin musiikkialaan liittyvä.

Ilona: Mä kannustan kyllä kaikkia lukemaan myös lasten- ja nuortenkirjoja. Jos tuntuu, että niitä ei vaikka kehtaa hakea, niin tee varaus. Ne menee kaikki samaan hyllyyn, kukaan ei tiedä, että se on nuortenkirja.

Angelika: Ei, eikä kukaan tiedä, kenelle sinä sitä kirjaa lainaat.

Ilona: Tätä voi aina käyttää, että jos haluaa lukea vaikka Harry Potteria, niin voi sillä lailla että sukulaislapselle.

Angelika: Kyllä.

Ilona: Mutta me uskallamme julkisesti myöntää lukevamme lasten- ja nuortenkirjoja.

Angelika: Todellakaan.

Ilona: Mulla on tässä enemmän näitä lasten eli sanotaanko alle kouluikäisien ja sitten alakouluikäisten. Mä vähän jaottelin näitä. Ensin on ihan lasten kertomuksia, romaaneita. Muutama näistä on ehtinyt jo ilmestyäkin. Ehkä eniten mä odotin jo tuossa keväällä, kun näistä tuli tietoa, että ilmestyy, Hannele Lampelan ja Pasi Pitkäsen Paavali Pattinen, supernolo supersankari -kirjaa. Se on suunnilleen 9‒10-vuotiaille suunnattu. Se ilmestyi tuossa ihan, oliko se viikko, pari sitten, että mä en itse ole vielä ehtinyt lukea sitä kokonaan. Mutta nimenomaan mitä mä oon toivonut jo pari vuotta, että me tarvitaan alakoululaisille supersankarijuttua.

Angelika: Kyllä.

Ilona: Niitä on nyt tullutkin parin viime vuoden aikana, mutta monet niistä on ollut sanotaanko aika hempeitä ja vähän sellaisia, että supervoimani on se, että olen tosi lempeä. Mutta tässä heti kannesta näkee Paavali Pattisessa, että tässä on tämmöinen jenkkisupersankarimeininki.

Angelika: Todella.

Ilona: Menoa ja meininkiä. Tämä on siis kokonaan kuvitettu. Tässä on tosi vaikuttava kuvitus. Pasi Pitkänen on kuvittanut myös Kepler62-sarjan, eli ne kuvat on ihan olennainen osa sitä tarinaa. Sitä tarinaa ei voisi olla ilman niitä, ja nimenomaan hänen kuvitusta. Kirjoittaja Hannele Lampela taas on kirjoittanut esimerkiksi Prinsessa
Pikkiriikki -kirjoja, mistä ei ainakaan huumoria puutu. Sitä mä toivon, että saan luettua sen kohta. Mainitsin, että Pasi Pitkänen on myös kuvittanut toisen kirjan, mitä mä odotan. Hän on siis kuvittanut Timo Parvelan kirjoittamaa sarjaa Kepler62 ja nyt myös Timo Parvelan kirjoittamaa sarjaa Varjot. Se alkoi tuossa, alkoiko se peräti vasta tänä keväänä?

Angelika: Kyllä se taisi olla niin, jos oikein muistan.

Ilona: Kolmeosainen ja siitä ekat kaksi osaa on nyt tullut. Se onkin siis semmoinen, että mitä jos tontut ei olisikaan kivoja ja mukavia. Tämä on ehkä pikkaisen vanhemmille. Mä sanoisin, että semmoinen 11 plus. Kun sen kannenkin näkee, niin aika synkkää. Siinä on, että mitä jos tontut ja muut olisikin tämmöisiä... Esimerkiksi siinä on mainoslause: oletteko te ikinä ajatellut tätä? Tontut liikkuvat vain pimeässä. Ja miettikää tämä mahdollisimman aavemaisesti sanottuna. [aavemaisella äänellä] Tontut liikkuvat vain pimeässä. Ne ei enää kuulostakaan kivoilta ja herttaisilta.

Angelika: Ei. Niillä ei ole punaiset posket tässä tarinassa.

Ilona: Tässä on vähän pelottavaa, tässä on seikkailua, fantasiaelementtejä. Tämä alkaa siitä, että ihmisiltä aletaan varastaa heidän varjojaan, jotka ovat käytännössä heidän sielunsa. Ekat kaksi osaa, Helähdys ja Auroria, on ilmestynyt. Kolmannen osan, joka tulee marraskuussa eli sopivasti jouluksi, nimi on Krampus. Jos tiedät, mikä krampus on, niin sitten tiedät ehkä jo vähän enemmän, mistä tässä sarjassa kerrotaan. Jos et tiedä, niin menepä googlaamaan.

Angelika: Googleta. Tämä on kanssa semmoinen, että voit iloisesti lämmitellä itseäsi joulua varten. Tulee heti hyvä mieli.

Ilona: Tämän jälkeen varmaan tarvitaan sitä lämmittelyä, koska tässä ei ole kovin lämmin ja herttainen meininki, ja se on se tarkoituskin. Mulla oli vielä yksi romsku, joka onkin nostalgiapläjäys. Luitko sä, Angelika, näitä? Koska nämä on 80-luvulla syntyneiden sukupolvikokemus. Jakobssonin ja Olssonin Bertin päiväkirjat.

Angelika: No totta kai [naurahtaa].

Ilona: Bertin päiväkirjat. Niitä alettiin kustantaa 90-luvulla suomeksi. Nehän on ruotsalaisia alun perin. Niissä Bert Ljung -niminen poika, 11-vuotias muistaakseni alussa, alkaa kirjoittaa salanimellä päiväkirjaa. Hän päättää aina päiväkirjakirjoituksiaan: ”tähän täytyy lopettaa, ihmissuden ulvontaa”. Ne on loistava kuvaus, humoristinen sen ikäisestä pojasta. Ruotsissa ne on itse asiassa jatkunut tosi pitkään, ja niitä on kirjoitettu ihan näihin päiviin asti. Mutta Bertiä on tullut suomeksi viimeksi vuonna 2007. Mutta nyt julkaistaan ihan tuossa syyskuussa Bertin Epätoivopäiväkirja -nimellä uusin osa, missä Bert joutuu koronakaranteeniin. Eli se on tavallaan tuotu kuitenkin nykypäivään.

Angelika: Tullut tähän päivään.

Ilona: Tämä on ilmestynyt ilmeisesti äänikirjana Storytelissä jo aiemmin, mutta nyt se tulee painettuna. Mä itse en kuuntele äänikirjoja, niin tämä on mulle yhä odotuksen vallassa, että milloin se tulee. Lasten romaanejahan ilmestyy ihan valtavasti. Tässä oli vain muutama. Jos mä rupeaisin käymään näitä kaikkia, niin meillä menisi sillain, että onko teillä 24 tuntia aikaa. Romaanien lisäksi ilmestyy satuja, ja nyt tuleekin kolme satukokoelmaa tai muuta, missä on yksi yhteinen teema. Nämä tulee kaikki tässä syys-lokakuussa ja näiden kirjojen nimet ovat: Satumaa kuuluu kaikille, Prinsessa Pikkiriikkin hiukkasen hurjat sadut sekä Prinsessa, joka lähti kälppimään. Eli ei mitään ihan hirveän perinteisiä satukirjoja, vaan nämä on kaikki jollain tavalla vähän modernimpia satuja. Satumaa kuuluu kaikille on käännetty kokoelma, eli siis se ei ole alun perin suomeksi kirjoitettu, mutta siinä edustettuna muitakin kuin vain ihan vain valkoisia. Prinsessatkin voivat olla jotakin muuta kuin valkohipiäisiä ja vaaleatukkaisia. Sitten taas Prinsessa, joka lähti kälppimään, niin siinä kerrotaan muun muassa prinsessasta, joka lähti kälppimään. Itse henkilökohtaisesti kuitenkin odotan eniten tätä Prinsessa Pikkiriikkin hiukkasen hurjat sadut -kirjaa.

Angelika: Joo, se on kyllä sellainen, että on pakko saada.

Ilona: On. Prinsessa Pikkiriikkihän on Hannele Lampelan, eli tämän supersankari-kirjankin kirjoittaja. Hän on kirjoittanut Prinsessa Pikkiriikkistä eli semmoisesta pienestä tytöstä jo useita kirjoja. Prinsessa Pikkiriikki on aika omalaatuinen. Hän on päättänyt olla prinsessa. Hän miettii asioita aina oikeasta ja vasemmasta näkökulmasta. Esimerkiksi hänellä on taikakoira, joka taikoo kakkaamalla taikavääkylöitä, joilla voidaan esimerkiksi lähettää kaikki aikuiset himskattiin. On tullut näitten hänestä kertovien kirjojen lisäksi jo aiempi, Prinsessa Pikkiriikin hiukkasen erilaiset sadut, joissa muun muassa Prinsessa Ruusunen tajuaa, että herätyskelloa voi käyttää, sen sijaan että nukkuisi sata vuotta.

Angelika: Aivan.

Ilona: Ja Punahilkkakaan ei ole niin typerä, että se luulisi, että susi, joka käyttää sen mummon hattua, olisi oikeasti sen mummo.

Angelika: [nauraa]

Ilona: Ne on hienolla asenteella kerrottuja satuja, joilla voi opettaa lapsillekin hiukan modernimpaa otetta. Mä odotan kyllä palavasti, että mä saan tämän uuden satukokoelman, että mitä satuja siinä on Pikkiriikki kertonut uudestaan.

Angelika: Nämä on kyllä kivoja. Nämä on varmaan just silleen, että aikuiset voi lukea yhdessä lapsen kanssa. Tai sitten aikuiset voi lukea näitä yksikseen jossain.

Ilona: Kyllä. Mä mä luin näitä ekan kerran silloin, kun oma lapseni oli vasta reippaasti alle kaksi vuotta. Mä luin niitä sohvalla ja lapsi tapittaa iloisena ja lapsen isä räkättää keittiössä, kun mä luen niitä satuja. Suunnilleen samanikäisille näiden satukokoelmien lisäksi tulee tietty kuvakirjoja. Kuvakirjojakin tulee ihan hirveästi. Monta on sellaista, mitkä jatkaa tuttua sarjaa. Yksi, mitä ei ole nyt kanssa hetkeen, Anneli Kanto, Viisi Villiä Virtasta -sarja.

Angelika: Se jatkuu!

Ilona: Siihen tulee Virtasten joulu. Sekin ilmestyy jo lokakuussa, mutta varmasti riittää joulumarkkinoille.

Angelika: Totta kai riittää.

Ilona: Nehän kertoo Virtasten perheestä. Siinä on aina joku niistä lapsista pääosassa, ja siinä on käsitelty paljon täsmäaiheita, niin kun varastamisesta, muiden tavaroista ja kiusaamisesta, ja nyt käsitellään joulut. Musta on jännä, siis sen nimi oli nimenomaan Virtasten joulut. Monikossa joulut. Miksi se on? Muita jatkoja: Kolmikko-sarja.

Angelika: Ai siitäkin on?

Ilona: Tämä on ruotsalainen. Tosi paljon hyviä, Ruotsissa, siis meidän länsinaapurissa osataan.

Angelika: Kyllä, varsinkin lasten ja myös nuorten kirjat. Siellä tehdään erittäin hyvää.

Ilona: Kyllä. Maria Nilsson Thore on kirjoittaja ja piirtää sellaista Kolmikko-sarjaa. Ne on aika lyhyitä kuvakirjoja sellaisille 2‒4-vuotiaille. Niissä on kolme lasta. Siinä kuvataan hyvin arkisia asioita. On ollut Kolmikko päiväkodissa, Kolmikko metsäretkellä, ja nyt tulee Kolmikko leipoo pipareita.

Angelika: [naurahtaa] Totta kai, näin joulun alla.

Ilona: Katsotaan mitä siitä tulee, kun kolmikko leipoo pipareita. Ne on oikeasti tosi hyviä. Pitkään ei tullut tällaisia tavallista arkea käsitteleviä. Ainakaan kovin hyviä.

Angelika: Ei tullut.

Ilona: Mä suosittelen pienille lapsille aivan kaikille näitä Kolmikoita.

Angelika: Ne on tosi kivoja. Ne on tosi kivoja ne tarinat. Sanonpa paljon kiva. Ja se kuvitus on tosi selkeätä ja hyvää, että se on varmasti lapsille semmoinen, että tästä näin katsotaan yhdessä iloisesti.

Ilona: Joo. Nmää menee niihin kirjoihin, että mä en osta niitä meille omaksi, koska muuten mä luen niitä joka päivä mun kolmevuotiaan kanssa. Jos ne on kirjastosta, mä voin sanoa, että ne täytyy palauttaa.

Angelika: No niinpä.

Ilona: Vielä yksi jatko on tämmöinen, mihin on tullut yksi osa: Ninka Reitun Pulla Vehnänen. Se tuli viime vuonna vai olisiko ollut tänä keväänä.

Angelika: Nyt en muista.

Ilona: Siinä on vähän samaa fiilistä kuin noissa Pikkiriikeissä, että siinä on semmoinen vähän rasavilli tyttö. Hän saa oman ponin, jonka nimi on Pulla Vehnänen. Pulla Vehnänen muun muassa osaa kiivetä puuhun, ja jos et usko, että ponit osaa kiivetä puuhun, niin uskonpas huviksesi vain. Se saa jatko-osan Yö puumajassa. Eli odotan, että myös Pulla Vehnänen sinne ihan itse kiipeää.

Angelika: [nauraa] Kyllähän se kiipeää ja menee varmaan makuupussiin nukkumaan.

Ilona: Vielä yksi kuvakirja, josta mä kanssa vähän jännään, että onko tämä sitten lasten mieleen. Tämäkin taisi olla ruotsista käännetty. Björnsterna, Kertomuksia merkillisestä kaniperheestä: Setä Surkeus. Siinä on vähän goottilainen fiilis ja on kaniperhe, joka on hyvin omituinen. Siinä ei välttämättä kivoja asioita tapahdu. Mä luulen, että se uppoaa tällaisiin tietynlaisiin aikuisiin [naurahtelua], mutta katsotaan. Se on ilmeisesti ihan sarja, että katsotaan, miten hyvin tommoinen uppoaa ja miten hyvin siitä sitten noi...

Angelika: Se ainakin kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Kun itse olen tykännyt niistä Gabriel Hullo -kirjoista...

Ilona: Joo, just jotain samantyyppistä.

Angelika: Niin että vähän sama fiilis näissäkin?

Ilona: Joo. Ja on esim. Tämmöinen Edward Gorey -niminen taiteilija, joka teki esimerkiksi Gashlycrumb
Tinies -nimisen sarjan, missä on aakkoset, mitkä esitetään sillain, että pienet lapset kuolevat traagisilla, goottilaisilla tavoilla.

Angelika: [nauraa]

Ilona: Mulle ainakin tuli näistä ennakkokuvista vähän samanlainen fiilis tämän Setä Surkeus -kirjan kohdalla. Että tästä en tiedä, onko se kuvakirja lapsille vai aikuisille, mutta kyllä meille aikuisillekin on hyvä olla.

Angelika: Niin on.

Ilona: Nyt ilmestyy kanssa sarjakuvia. Niitä on ruvennut tulemaan nyt ilahduttavasti taas vähän enemmän myös lapsille. Nämä on itse asiassa molemmat Saga Egmont, Story House Egmont -kustantamolta. Nämä on jatkoa Di Gregorio, Sisarukset Grémillet. Siitä tuli jo yksi osa, ja sitten on Malin Falchin Pohjantuli. Nämä on molemmat käännössarjiksia, sinne alakouluun, 9‒12 vee. Mutta todella kauniita. Ne on visuaalisesti upeita. Tässä Sisarukset Grémillet’ssä on kolmen lapsen perhe, kolmen tytön perhe. Siinä käsitellään aina yhtä näistä lapsista kerrallaan päähahmona. Se vaikutti ensin vähän siltä, että se olisi fantasiaa, mutta oikeasti siinä on fantasiaelementtejä. Mutta oikeasti se on vain sellaista tosi kaunista ja koskettavaa kuvausta siitä perheestä ja menneisyydestä ja niitten lasten ongelmista. Sitten tämä Pohjantuli-sarja taas on enemmän ihan siitä fantasiaa.

Angelika: Kyllä, ihan puhtaasti sitä.

Ilona: Se on käännetty norjasta. Siinä suomalaiselle tulee ainakin kotoisa olo, koska siinä seikkaillaan ihan metsissä. Ja skandinaavinen mytologia on siinä tosi suuressa osassa. Siinä päähenkilö menee toiseen maailmaan, mikä on sitten, sieltä löytyy taikuutta, peikkoja, muuta tällaista. Mä toivon, että se käännetään loppuun.

Angelika: Joo, se olisi oikein hyvä. Tuo ensimmäinen osa on, se käynnistyy vähän hitaammin, mutta toinen osa oli jo täyttä seikkailua. Odotan todella kovasti, että se kolmonen ilmestyisi. Suosittelen kaikille, jotka tykkää fantasiasta.

Ilona: Myös aikuisille etenkin.

Angelika: Myös aikuisille. Se on erittäin näppärästi piirretty. Se on kivan näköinen, ja se on tosi sujuva tarina.

Ilona: Ja se ei ole mitään ihan sellaista, että 40 sivun albumi, vaan siinähän on ihan 100‒200 sivua.

Angelika: Se on ihan kunnon, että saa sitten lukea.

Ilona: Toivotaan, että sarjakuvia ruvetaan taas kustantamaan enemmän suomeksi. Nuo oli nämä, mitä mä kaikkein eniten odotan. Sitten on vielä pari tietokirjaa, mitkä on vähän sellaisia, että mä odotan niitä vähän niin kuin ammatillisesti. Ne on sellaisia kirjoja, että kiva että tällaisia tehdään, vaikka mua ei välttämättä itseäni kiinnosta.

Angelika: Joo [naurahtelua].

Ilona: Esim. Yuval Noah Harari, joka on siis kirjoittanut näitä aikuisten tietokirjoja nimenomaan ihmisistä. Oliko niiden nimi ihan vain Homo Sapiens?

Angelika: Joo, oli.

Ilona: Niistä on tullut myös sarjakuvasovitus tässä äskettäin. Häneltä käännetään tämmöistä kirjaa kuin Pysäyttämätön ihminen: Kuinka valloitimme maailman, missä kerrotaan nimenomaan ihmisen ja ihmiskunnan tarinaa ja historiaa. Ennakkotiedoissa sanotaan, että varhaisnuorille. Näytti, että siinä on sen verran tekstiä, että veikkaisin, että johonkin 10‒12-vuotiaille. Koska nämä on sellaisia, mitä ei ihan oikeasti hirveästi ole eikä niitä ole ollutkaan. Jos sellaista lähtee kaivamaan, niin se on vähän sillä lailla, että tässä on tämmöinen 80-luvulla tehty, joka...

Angelika: Olipa kerran [nauraa].

Ilona: Suunnilleen joo. Olipa kerran on se...

Angelika: Että jos haluat ihmisistä jotain ja heidän historiastaan, niin siinä se oli.

Ilona: Niin. Erittäin hyvää, että tuollaistakin julkaistaan. Ja toinen mitä ihanaa, käännöskirjoja, tämmöinen Uskomatonta!-sarja, missä on eri eläimistä. Ne on ohuita, vähän tekstiä. Sieltä tulee Leijonat, Hämähäkit, Krokotiilit. Tämä on siis jo ilmestynyt. Ne on vähän piirretty, tyyliin kuvitettua. Ei ole mitään hirveitä tekstiseiniä, vaan niissä on enemmän sillä lailla tiesitkö-tyyliin. Ihan oikeata faktaa, mutta kuitenkin hauskaa. Sopii alakouluun. Ei ne sellaisia kirjoja välttämättä ole, mistä voi esitelmää ruveta tekemään, mutta musta on ihanaa, että meille tulee jos jonkin verran lapsia, jotka on sillä tavalla, onko teillä kirjoja haista, hämähäkeissä. Jotka haluaa just niitä pelottavia juttuja, niitä karmeita tietoja.

Angelika: Joo, jotka voi itse muistaa ja sitten pelotella kavereitaan niillä.

Ilona: Niin, jos on sellainen niin kuin sinä, Angelika [naurahtelua]. Ihanaa, että näitä tulee. Muistaakseni näitä on kirjoitettu enemmänkin.

Angelika: Niitä oli aika usein.

Ilona: Oliko nimenomaan, että haistakin ehkä?

Angelika: Ehkä.

Ilona: Katsotaan, jos nuo menestyy, että käännettäisiinkö niitä vaikka lisää.

Angelika: Se olisi oikein kiva.

Ilona: Syksyllä on siis tulossa aika paljon kaikkea. Tässä oli nämä mun tärpit. Sitä vielä tuossa vähän katsottiin, että nämä melkein kaikki ilmestyy lokakuuhun mennessä. Voi hyvin olla, että marras-joulukuuhun vielä julkaistaan jotain sellaista, mistä kustantajat ei ole edes laittanut tietoa. Eli voi tulla vaikka mitä hienoa tärppiä vielä, joten kannattaa katsella esimerkiksi kirjaston uutuuksia loppuvuodestakin, että mitä hienoa sieltä löytyy.

Angelika: Joo, kyllä kannattaa.

Ilona: Mutta kiitos tästä ja toivottavasti joku löysi täältä hyviä vinkkejä. Ja uskaltaa kokeilla lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Angelika: Joo, kannattaa. Vaikka on lapset ja nuoret siinä edessä, se ei todellakaan tarkoita, että kaikki on tarkoitettu vain ja ainoastaan tälle ryhmälle.

[elektronista musiikkia]

Jakso 76. Kesävinkit 2022

Maisku: Tämä on Ääniä kirjastosta -podcastin kesäkollektiivijakso. Tervetuloa mukaan! Tässä jaksossa kirjaston henkilökunta jakaa vinkkejä kesäpäiviin kirjaston eri aineistoista.

[tunnusmusiikkia]

Maisku: Amelia Earhart oli uraauurtava lentäjä, joka lähti maailmanympärilennolle vuonna 1937. Matka oli jo loppusuoralla, kun kone yhtäkkiä katosi Tyynellämerellä. Sinnikkäistä etsinnöistä huolimatta Earhartia ei löydetty, ja hänen kohtalonsa on yhä tänä päivänäkin epäselvä. Minna Mikkosen keväällä 2022 ilmestynyt huimaava toinen romaani Amelian luut ottaa voimansa Amelia Earhartin elämästä ja katoamisen ympärille rakentuneesta mysteeristä. Kyseessä ei ole kuitenkaan aivan perinteinen biofiktio eli romaani, joka kertoisi fiktion keinoin jonkun todellisen, oikeasti eläneen ihmisen elämäntarinan. Mikkonen nimittäin punoo romaaniinsa muitakin tarinalinjoja Earhartin lisäksi. Sivumäärällisesti eniten kerrotaan puutarhurista ja Routa-nimisestä lapsesta, jotka asuvat pohjoisessa saarikaupungissa aikana, jolloin lumi on kadonnut maailmasta ja uusi Atlantti tulvii uhkaavasti. Mikkonen onnistuu nyrjäyttämään lukijan aivot. Hän kuvaa äärimmäisen hiotulla ja kauniilla kielellä haaksirikkoutuneen Earhartin mahdollisesti viimeisiä päiviä ja hyppää sitten yllättäen melko dystooppisiin tulevaisuuskuviin ‒ ja myös mahtavaan kielellisen ilotteluun. Miten nämä eri tarinat ja eri tarinalinjat liittyvät toisiinsa? Vai liittyvätkö ne? Tarvitseeko niiden liittyä? Mikkonen haastaa lukijansa ja tutkii romaanimuodon mahdollisuuksia. Silti lukeminen tuntuu läpi kirjan mukavalta ja lempeältä. Kirjailijan ääni on varma. Sellainen, johon on helppo luottaa. Jos pidit Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta tai Cormac McCarthyn Tiestä, pidät todennäköisesti myös Minna Mikkosen Amelian luista. Tämän kirjavinkin tarjoili Maisku.

[kantria ja kuikan laulua]

Otto: Hei! Äänessä on Otto Härkönen, ja vinkkaan tässä pienessä hetkessä Lahden kaupunginkirjaston aineistosta musiikkialbumia Rei Momo, jonka esittää David Byrne. Tämä vinkkaus koskee vinyylilevyversiota, joka löytyy meiltä kaupunginkirjastolta. Ero kasetti-, cd- tai muuhun julkaisuun on se, että tässä vinyyliversiossa on kolme kappaletta vähemmän. Hieman artistista alkuun. David Byrne tunnetaan muun muassa amerikkalaisen yhtyeen Talking Heads keulahahmona, mutta on myös tehnyt vaikuttavan uran sooloartistina. Yhteistyössä hän on ollut muun muassa Brian Enon, St. Vincentin ja Fatboy Slimin kanssa. Studioalbumeiden lisäksi löytyy hänen tuotannostaan musiikkia teatteriin, elokuviin, tv-sarjoihin ja muuhun esittävään taiteeseen. Mikrovinkkauksena elokuva True Stories ‒ tositarinoita Teksasista, jossa Byrne on paitsi musiikin takana myös kameran takana ‒ ja kameran edessä. Hän siis näyttelee ja ohjaa elokuvan. Tässä elokuvassa kuullaan myös lauluja Talking Headsin toisiksi viimeiseltä albumilta, True Stories. Mutta sitten itse vinkkaukseen. Rei Momo on David Byrnen ensimmäinen sooloalbumi. Vaikka Talking Heads virallisesti olikin vielä pystyssä albumin ilmestyttyä, voi tätä kuitenkin mielestäni sanoa ensimmäiseksi Talking Headsin jälkeisesti sooloalbumiksi, sillä bändi oli ollut tauolla jo muutaman vuoden ajan ennen tätä albumia ja ennen hajoamistaan. Tyyliltään Rei Momo yhdistelee erilaisia lattarimusiikin tyylejä Puerto Ricosta, Dominikaanisesta tasavallasta, Brasiliasta, Kuubasta ja Kolumbiasta. Vinyylilevyn takakannessa on jokaisen kappaleen perässä mainittu tyylilaji, johon kyseinen kappale kuuluu. Muutamia poimintoja: esimerkiksi merengue Dominikaanisesta tasavallasta, samba Brasiliasta ja mozambique Kuubasta. Kappaleet ovat pääosin englanniksi laulettuja ja ovat pääsoin myös David Byrnen kirjoittamia. Kolmessa kappaleessa albumilla on Byrnen lisäksi toinen/toiset kirjoittajat listattu. Albumilla soittaa Byrnen lisäksi liuta genreihin erikoistuneita muusikoita, jotka tekevät albumin soinnista autenttisen ja eläväisen kuuloisen. Eläväisen soinnin tekee myös Byrnen laulutyyli, joka on omalaatuinen. Opiskellessa tein kerran lead sheet -soinnutuksen eräästä Byrnen kappaleesta, johon opiskelijakollegani mietti, että miten tuollaista hieman epävireistä laulua pitäisi kirjoittaa nuotiksi. No, minä kuitenkin pidän Byrnen laulusta, vaikka joku saattaisikin pitää paikoittain epävireisenä. Rei Momo on mainiota kuunneltavaa etenkin näin kesäaikaan ja hyvä irtiotto esimerkiksi perinteisestä iskelmästä. Mikäli säät suovat, on tämä albumi oiva valinta rannalla makoilun, kävelyn tai kenties pyöräilyn seuraksi. Pyöräilystä puheen ollen, toisena mikrovinkkauksena David Byrnen kirja, Bicycle Diaries, joka on muistelma pyörämatkoista eri kaupungeissa kiertueiden lomassa. Tämä on saatavilla kirjastolta englanninkielisenä. Kuten monessa Talking Headsin ja David Byrnen albumissa, on tässäkin musiikin lisäksi myös hienot grafiikat kannessa sekä itse levyssä. Rei Momo on ehdottomasti lempialbumeitani Byrneltä, ja suosittelen lämpimästi kuunneltavaksi, etenkin jos musiikkityyli tai oikeastaan -tyylit eivät ole aiemmin tuttuja. Tai vaikka olisikin, on se silti hyvää kuunneltavaa. Albumi on kestoltaan noin 52 minuuttia, jos kuuntelee vinkkaamani vinyyliversion, ja noin 63 minuuttia muissa julkaisuissa lisäkappaleineen. Valitsin tältä albumilta loppuun kolme kappaletta, joilla lähestyä albumia. Nämä kolme eivät ole niinkään top 3, sillä ne saattavat vaihdella hetken mukaan, vaan nämä ovat enemmänkin kolme erilaista valintaa, joilla hypätä sisään tähän kokonaisuuteen. Ensimmäiseksi valitsin albumin ensimmäisen biisin, Independence Day, joka on tyyliltään kolumbialaista cumbiaa. Toisena valintana The Dream Police, ja tämän kappaleen tyylilajiksi on merkattu cha-cha-cha, joka tulee Kuubasta. Kolmantena ja viimeisenä on albumin päätöskappale, I Know Sometimes a Man Is Wrong. Muista poiketen tämä ei niinkään ole lattaria, vaan ennemminkin minimalistinen balladi. Joka tapauksessa hieno ja tunnelmallinen lopetus hienolle albumille. Kiitos minun puolestani tässä kohtaa. Tämä oli David Byrnen Rei Momo. Hyvää kesää kaikille teille kuulijoille! Moi moi!

[kantria ja hyttysten ininää]

Virpi: Nyt äänessä on Virpi Lahden pääkirjastolta, informaatikko. Minä vinkkaan tässä kesäkollektiivissa kahta teosta. Ensimmäisenä otan Maija Ilmoniemen teoksen nimeltä Yksinäinen. Maija Ilmoniemihän on valtiotieteiden maisteri, hän on toimittaja ja radiojuontaja, joka haluaa murtaa yksinäisyyttä koskevaa tabua sekä tehdä aiheesta helpommin lähestyttävän. Maija Ilmoniemen teos on toiveikas ja omakohtainen tarina yksinäisyydestä ‒ ja siihen löytyneistä ratkaisuista. Tämä teos nimeltään Yksinäinen auttaa ymmärtämään yksinäisyyden kokemusta ja purkamaan sitä vahvistavia uskomuksia. Teoksessaan Maija Ilmoniemi reflektoi hirveän hyvin omia yksinäisyyden tuntemuksiaan ja hyvää itsereflektiota tekee myös ihan lapsuudesta ja nuoruudesta. Mä otan pienen lukupätkän täältä kirjasta: ”Pahinta olisi joutua kiusatuksi. Siksi valitsen mukautua aina kaikkeen ja tunkea ittiäni joukkoon. Tässä vaiheessa en vielä osaa nähdä sitä, mutta sosiaalisuuteni ja miellyttämisen tarpeeni on myös keino paeta yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista. Kiitän sosiaalisia kykyjäni, sillä tiedän, että kaikki eivät välttämättä kykene samalla tavoin ottamaan paikkaansa. Tällaisessa tilanteessa saattaa valita myös vetäytymisen, sillä joukkoon pääseminen vaatii paljon työtä. Olen aina kaikessa mukana ja iloinen. Opin varhaisessa vaiheessa ottamaan vastuun kaikista tilanteista. Tehtäväni on pelastaa hiljainen hetki tai kääntää tiukaksi tullut tunnelma iloiseksi pellen elkeilläni. Saan aina kaikki nauramaan ja tuntemaan olonsa mukavaksi. Sellainen olen minä.” Tämä teos on armollinen, ymmärtävä, lohtua tuova ja riisuu häpeää yksinäisuuden ympäriltä. Kaikkia tunteita on sallittua tuntea. Yksikään ei oo väärä eikä hävettävä. Tämä Maija Ilmoniemen Yksinäisyys-teos on ilmestynyt vuonna 2020 eli on jo pari vuotta vanha. Toisena teoksena mä nostan Leevi and the Leavingsistä kertovan tänä vuonna julkaistun teoksen. Tämä Timo Kalevi Forssin Leevi and the Leavings: Hittitehtaan tarina on luontevaa jatkoa viisi vuotta sitten samaiselta kirjailijalta ilmestyneelle Gösta Sundqvist: Leevi and the Leavingsin Dynamo -nimiselle teokselle. Leevi and the Leavingshän oli varsin mystinen bändi. Nehän ei keikkaillut milloinkaan, ja muutenkin bändin koko toimintaan liittyi hyvin paljon salamyhkäisyyttä. Hittitehtaan tarina vie meidät kulissien taakse. Tässä kirjassa Sundqvistin lisäksi ääneen pääsevät hänen luottomuusikkonsa Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund. Gösta Sundqvisthan oli varsin kokeileva ja aikaansaava muusikko. Yhteensä yhtye ehti äänittää 16 studioalbumia sekä liudan singlejä ja EP:itä. Studiotyöskentelykin oli kaukana tavanomaisesta, niin kuin tuo keikkailuhommakin. Gösta Sundqvist ei käyttänyt tavanomaisimpia äänitysmetodeja taikka niin sanottuja oikeaoppisia tuotantotapoja. Hän kokeili ennakkoluulottomasti kaikenlaista ja pursusi ideoita, ja näitä ideoita saatettiin sitten kokeilla loputtomiin studiossa. Ymmärrettävästi kanssasoittajilla oli toisinaan hieman kestämistä, mutta toisaalta oli studiossa älyttömän hauskaakin ja luovalle hulluudelle annettiin runsaasti tilaa. Yhtye sai aika ruhtinaallisesti studioaikaa, varsinkin alkuaikoina, mutta sitten digitaalisuuden myötä studioajat alkoi lyhentyä ja siitä alettiin myös pihistää. No, Gösta Sundqvistin urahan jäi pahasti kesken. 16. elokuuta 2003 saimme suru-uutisen: Sundqvist oli kuollut sydänkohtaukseen kotonaan Espoossa. Hän oli kuollessaan vain 46-vuotias. Mulle itselleni tämän kirjan lukeminen kirkasti sitä ajatusta, kuinka merkittävästi bändistä Leevi and the Leavingsissä oli kyse. Yhtyeen kappaleissa lauletaan toisinaan ihan häkellyttävän samaistuttavista asioista ja yleensä varsin toteavalla tavalla. Tämä jättääkin sopivasti tilaa kuulijan tulkinnalle. Leevi and the Leavingsin kappaleet lisäävät myös ymmärrystä erilaisista ihmiskohtaloista ja siitä elämänkirjosta, joka meitä ihan jokaista täällä ympäröi. Gösta Sundqvist oli erittäin taitava haastamaan sosiaalisia konventioita. Mä oon itse hyvin lyriikkakeskeinen musiikin kuuntelija, joten Leevi and the Leavings kolahti jo varsin nuorella iällä. Lyriikoista voi löytää paljon kantaaottavuutta esimerkiksi kulutukseen, ilmastonmuutokseen ja köyhyyteen liittyen. Ja myös yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemiseen. Mä suosittelen tämän Leevi and the Leavings: Hittitehtaan tarina -kirjan lisäksi aikaisempaakin Timo Kalevi Forssin teosta Gösta Sundqvist: Leevi and the Leavingsin Dynamo. Ja kirjojen lisäksi tietysti yhtyeen levyjen kuuntelua. Muuten, levyjen kansissa on hyvin mielenkiintoista kuvitusta. Voikin olla vaivan väärti hankkia levyistä fyysinen kappale sen sijaan, että kuuntelisi niitä jostakin suoratoistopalvelusta.

[kantria ja pulikoinnin ääniä]

Angelika: Moikka! Mä oon Angelika, ja mulla olisi tällainen nuorten säeromaani eli runoromaani. Säeromaani tarkoittaa sellaista lyhyttä kirjaa, että ei tarvitse pelätä, että olisi kyse runoista. Tämä on Salli Ylimartimon Pimeässä hohtavat tähdet nimeltään. Tämä on tarina kiusaamisesta, rohkeudesta ja fanittamisen ihanuudesta. Tämä kertoo Mirasta, joka on 14-vuotias yläkoulua käyvä nuori. Koulussa Miraa kiusataan. Varsinkin Matias keksii kaikkea inhottavaa Miralle, muun muassa laittaa vessanpönttöön Miran takin. Kavereita ei Miralla ole koulussa. Vaikka hän haluaisi kovasti tutustua varsinkin ihanaan kiharatukkaiseen Mikoon, ei rohkeus riitä. Ainoa valopilkku Miran elämässä on k-pop ja erityisesti ERR0RC-yhtye sekä nettikaverit Nella ja Aada. Sitten tytöt saa tietää, että ERR0RC olisi tulossa Suomeen heittämään keikkaa, ja totta kai heidän olisi pakko päästä sinne. Mutta mistä saadaan rahat lippuun ja saako Mira lupaa keikalle menoon ylisuojelevalta äidiltään? Tämä on erittäin mukava, nopea ja kevyt lukea. Semmonen silmänisku söpöltä k-popparilta. Sellanen fiilis jää tästä kirjasta, kun lukee. Suosittelen kovasti, jos haluatte jotain kevyttä ja suloista lukea.

[kantria ja veden liplatusta]

Ville: Hei, olen kirjastonhoitaja Ville, ja vinkkaan teille kuuminta kesämusiikkia. Johdanto lähtee 70-luvulta. Vuonna 1979 Eppu Normaali julkaisi toisen levynsä Maximum Jee & Jee. Levy sisältää biisin Njet njet, jonka kertosäkeessä lauletaan "älä mene njet njet, mennessäsi sydämeni viet”. Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1984, ilmestyi Dingon single Autiotalo, jossa Nipa runoilee: ”Ja Eput laulaa älä mene njet njet, menet tai et, silti sydämeni viet.” Tästä hyppäämme vuoteen 2020, jolloin ilmestyi Pöllöt-yhtyeen kolmas albumi Taas vähään aikaan. Levyn biisissä Liskojen yö lauletaan: ”Kun Dingo laulaa, Eput laulaa älä mene njet njet”. Viimein tänä keväänä julkaistiin Muuan miehen viimeisin, kuudes levy Pari paskaa biisiä, jonka Timppa-biisissä on seuraava rivi: ”Niin ku pöllöt laulaa, Dingo laulaa, Eput laulaa älä mene njet njet, sydämeni viet.” Tämä lause sisältää komeasti 50 vuotta Suomi-rockin historiaa. Onkohan jatkoa luvassa? Elikkä Jyväskylä-lähtöisen Muuan mies -yhtyeen viimeisin levy Pari paskaa biisiä on jälleen täynnä hykerryttävän hyviä pop-ralleja. Musiikissaan yhtye yhdistää rillumarei-perinteeseen muun muassa poppia, rokkia, räppiä ja reggaeta. Muuan mies tekee naivistisia havaintojaan ja tulkintoja maailmasta. Tällä levyllä katse kääntyy myös omaan itseen: aiheena on muun muassa ikääntyminen, hiusrajan kohoaminen ja rauhan löytäminen. Muuan mies on kesämusiikkia parhaimmillaan. Ja vielä korvamatovaroitus. Kiitos.

[kantria ja löylyä kiukaalle]

Salla: Mun nimi on Salla, ja mun kesävinkkinä on Charlotte McConaghyn romaani Viimeinen muuttolintu. ”Kerran eläinten huvetessa, huvetessa todella, aivan oikeasti, ei pelkästään synkissä tulevaisuudenkuvissa, vaan konkreettisena sukupuuttoaaltona tässä meidän ajassamme, päätän seurata eräitä lintuja valtameren poikki. Ehkä toivoin, että ne johdattaisivat minut jonnekin, minne olivat paenneet muut niiden kaltaiset olennot. Luontokappaleet, jotka uskoimme tappaneemme. Ehkä luulin, että minulle selviäisi, mikä pakotti armotta minut jättämään kerran toisensa jälkeen taakseni ihmiset, paikat, kaiken. Tai ehkä vain toivoin, että lintujen viimeinen muuttomatka opastaisi minut sinne, minne kuulun.” Tästä alkaa kirjan päähenkilön Frannyn tarina. Franny on päättänyt seurata mahdollisesti maailman viimeisen lapintiirayhdyskunnan muuttovaellusta Grönlannista Antarktikselle. Hän onnistuukin lopulta pääsemään erään kalastusaluksen kyytiin toteuttaakseen lukijan silmin jopa hieman pakkomielteisen suunnitelmansa. Matkan edetessä myös Frannyn tarina alkaa vähitellen kietoutua auki takaumien kautta ja selviää, miksi hän ei löydä rauhaa missään ‒ ja mikä hänen matkansa lopullinen päämäärä on. Viimeinen muuttolintu on upea, haikea ja koskettava tarina elämästä, surusta ja rakkaudesta luontoon. Erityisesti suosittelen tätä lintujen, meren ja elämän kolhimien henkilöhahmojen ystäville.

[kantria ja linnunlaulua]

Janne: Kesän ehdottomasti kuuminta ja rennointa musiikkia tarjoilee keravalaislähtöinen entisaikojen tennistähden mukaan nimetty Brother Firetribe. Mä en ottanut tähän edes mitään tiettyä levyä, sillä tutustumisen voi hyvin aloittaa mistä tahansa albumista. Sen verran tasaisen laadukasta tavaraa bändin viisi kokopitkää ovat. Itse kallistun yleensä valitsemaan levylautaselle jonkin kolmesta tuoreimmasta, jotka ovat siis vuoden 2014 Diamond in the Firepit, 2017 julkaistu Sunbound ja vuoden 2020 Feel the Burn. Jos kesämusaa hakee, niin toki toi Sunbound on jo nimensäkin puolesta sopivaa kamaa sellaiseen. Homman nimenä on siis joko melodinen hard rock tai AOR, vähän riippuu mistä kulmasta asiaa haluaa tarkastella. Pääpaino on kuitenkin melodisuudessa, tarttuvissa biiseissä, sopivan sliipatussa tuotannossa ja isoissa kertosäkeissä. Bändin laulaja Pekka Heino on toki ehkä bändin selkein johtava voimavara, sellaisella varmuudella hän nimittäin tonttinsa hoitaa. Toki muu bändikin koostuu pitkän linjan ammattilaisista, eli ei sieltä varsinaista heikkoa lenkkiä löydy. Tiukkaa soitantaa kaikin puolin. Jos nyt kuitenkin pari biisiä toisin tuotannosta esille nostamaan sitä kesätunnelmaa, niin listalle päätyisi ainakin Sunbound-levyn intron jälkeen avaava Help Is on the Way ja Indelible Heroes -kaksikko, Diamond in the Firepit-levyltä löytyvä For Better or for Worse ja Feel the Burnin Chariot of Fire tai Rock in the City. Nämä kun heittää autostereoista soimaan, avaa ikkunat ja antaa lempeän, lämpimän kesäilman virrata vapaasti. Jos sillä ei pääse kesäfiilikseen, niin mie en tiedä enää että millä sitten. Tämän vinkin kohteena oli siis Brother Firetriben koko tuotanto. Hyvää ja vähälumista kesää kaikille toivottaa Janne.

[tunnusmusiikkia]

Jakso 75. Vieraita kirjastossa: Lahti Pride -työryhmä

[tunnelmamusiikkia]

Saimi: Tervetuloa kuuntelemaan Lahden kaupunginkirjaston Ääniä kirjastosta -podcastia. Tällä kertaa äänessä on Saimi. Meillä on podcastissa vieraana kaksi Lahti Pride -työryhmän jäsentä. Tervetuloa! Voisitteko ihan lyhyesti esitellä itsenne?

Joni: Joo, mä oon Joni, ja mä toimin Lahti Pridessa sponsorihankintojen parissa.

Suvi: Ja moikka, mä oon Suvi, ja oon tiedottajana. Sitten teen graafikon hommia Pridelle.

Saimi: No niin, meillä on täällä kaksi Lahti Pridesta hyvin perillä olevaa vierasta siis mukana. Koskas se Lahti Pride 2022 järjestetäänkään?

Joni: Se on tuossa toukokuun viimeisellä viikolla, eli koko viikon ohjelmaa. 23.5. maanantaina alkaa ja aina sinne 29.5. asti.

Saimi: Eli sehän on ihan tässä kulman takana. Olisiko teillä muuten antaa joku hyvä tärppi siitä Pride-viikon ohjelmasta? Vähän tämmöisenä ennakkotietona.

Joni: Siellähän on tulossa muun muassa puistopäivä tuolla Apulandian tiloissa, johon on kaikki tervetulleita. Erilaista ohjelmaa, rastitapahtumaa. Sitten on urheiluiltaa, paneelikeskustelua, jossa on muun muassa Janne Puhakka saatu vieraaksi. Se toimii tässä Lahden kirjaston auditorion tiloissa. Sitten on erilaista tapahtumaa, luentoja, satutuntia, taidepajaa, kirjoittamispajaa.

Saimi: Mielenkiintoisen kuuloista. Sanoitko että Apulandian tiloissa?

Joni: Joo.

Saimi: Okei, aika monipuolinen ohjelma ja just tätä liikuntapuolta. Mä oon ennenkin ollut kiinnittävinäni huomiota, että Lahti Pride ja Lahden Seta, siellä on hyvin liikuntakeskeisiä ihmisiä [naurahtaa]. Tälleen sohvaperunana oon katsonut kadehtien vierestä. Pride-viikkohan näkyy täällä kirjastossakin hiukkasen. On luovan kirjoittamisen paja, työpaja, ja satutuokio ainakin.

Joni: Joo. Niissä ollaan tehty Priden kanssa yhteistyötä, että kirjaston järjestämiä tapahtumia, mutta joissa olisi tarkoitus tuoda sateenkaariteemaa vähän näkyville.

Saimi: Ennenhän on myös tehty, ainakin muutaman vuoden ajan on tehty tätä yhteistyötä, että Lahti Pride näkyy myös kirjastossa jollain tavalla. Yhteistyö jatkuu ja toivon mukaan ensi vuonnakin. Mä mietin, että voitaisiin tänään puhua vähän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kirjaston ja siten samalla kunnan palveluiden käyttäjinä. Mä itse uskoisin, että kirjastoa pidetään, ainakin tämmöisissä kaupungeissa, kohtalaisen helposti lähestyttävinä tiloina. Mutta mitenköhän voisi näitä palveluita vieläkin muokata vastaamaan käyttäjien tarpeita? Olisi jotain kehittämiskohteita tai ajatuksia.

Joni: Itsellä tulee ihan ekana mieleen sateenkaareva aineisto kirjastoissa, sen löytyminen ja esillä oleminen. Että se olisi helppo löytää ja siihen pääsisi helposti käsiksi. Se olisi sellainen, mihin pystyisi keskittymään kirjaston palveluissa.

Saimi: Joo, ja toi on aika varmaan keskeinen kysymys. Tiedän, että joissain kirjastoissa on esimerkiksi tehty asiasanoitusta yhteistyössä paikallisen Setan kanssa. Tietysti kirjastoaineissa asiasanoitus on semmoinen keskeinen tekijä, millä niitä teoksia löydetään. Se voi joskus olla, kun monesti nykyään ne tiedot tulee kustantajilta ja kootusti tietyissä paikoissa Suomessa ne asiasanat laitetaan, niin voi olla, että joskus voisi laittaa jotain vähän lisääkin. Tietysti yksi keino, mikä osassa kirjastoja on: sateenkaarihylly. Täällä Lahdessahan sellaista ei ole. Mitä mieltä te ootte tällaisesta sateenkaarihyllystä? Olisiko sille tarvetta?

Suvi: Se olisi aika hyvä idea saada. Myös semmoiset, joilla asia on vähän hakusessa, saisi vähän pientä tutustumista siitä, eikä ole ehkä niin iso kynnys lähteä etsimään ja kysymään sitä erikseen.

Saimi: Kyllä. Toi sateenkaarihylly on henkilökohtaisesti itselle ollut sellainen kysymys, mitä on miettinyt pitkään, ja mennyt vähän edestakaisin sen suhteen, että mitä siinä kannattaisi tehdä. Ja en ole ehkä vieläkään löytänyt lopullista vastausta, että mikä olisi parasta nimenomaan täällä Lahdessa. Se tosiaan helpottaisi sitä, että ne aineistot löytyisi, ja toisi myös sitä esille totta kai, että [naurahtaa] tänne on tervetulleita kaikki ihmiset. Itse oon vain joskus miettinyt sitä, että jos sinne sateenkaarihyllyyn sijoitetaan tiettyjä aineistoja, niin tuleeko siitä sellainen ajatus, että ne on jotenkin poikkeavia tai erikoisia, kun ne ei voi olla sen ”tavallisen aineiston” joukossa. Mitä te ajattelette tällaisesta?

Joni: Tuossa on myös se ongelma. Ja sitten siinä on se, että jos on tietty sateenkaarihylly, että uskaltaako ne ihmiset mennä hakemaan sitä aineistoa siitä hyllyltä. Mutta hyvänä kompromissina voisi olla tällainen ratkaisu, että pieni sateenkaarihylly, jossa on vaihtuvaa aineistoa, ja sitten muuta aineistoa löytyisi sieltä muun kirjallisuuden joukosta. Esimerkiksi tällä tavalla, että tiedonhakupalveluissa tai muissa saataisiin jollain yhdellä hakusanalla laitettua, että löytyy sen tiedonhakupalvelun kautta, että miltä osastolta ja mistä löytyy sateenkaariaineistot.

Saimi: Totta, toi onkin hyvä ajatus, mitä en oo tullut ajatelleeksi, että olisi semmoinen hylly, missä olisi vaihtuvaa aineistoa. Se voisikin olla ihan hyvä kompromissi. Koska monesti ongelmana on myös se, että osa sateenkaarihyllyn aineistosta on sellaisia, mistä on vain yksi nide olemassa kirjastoissa. Niin sitten se olisi siellä hyllyssä, ja joskus voi olla asiakkailla vaikeuksia löytää teoksia täältä kirjastosta [naurahtaen]. Vaikka me yritämme olla selkeitä, mutta aina se ei onnistu. Niin siinäkin mielessä toi voisi, täytyy ottaa kyllä mietintää, jatkaa tätä sateenkaariasian pohdiskelua, mitä olen itse ainakin pitkään jo pyöritellyt. Täytyy sanoa, että yksi asia, mistä mä oon ilahtunut viime vuosina, on ollut etenkin nuorten englanninkielinen YA-kirjallisuus eli young adult -kirjallisuus. Koska suomeksi tietenkin käännetään rajallinen määrä teoksia, niin on kiva, että kun nykyään paljon luetaan myös englanniksi, että nuoret löytävät sieltä englanninkielisen kirjallisuuden joukosta melko monipuolisia teoksia ja erilaisista näkökulmista. Onko tämmöinen YA-kirjallisuus yhtään tuttu teille kummallekaan?

Joni: On. Mä oon lukenut itse paljon sitä käännettyä versiota, mutta oon lukenut myös niitä englanninkielisiä. Siellä, mihin itse oon kiinnittänyt huomiota, on se, että se sateenkaarinäkyvyys tuodaan silleen neutraalisti. Se tuodaan niissä päähahmoissa, sivuhahmoissa ja hahmojen välisissä suhteissa esille silleen, ettei se välttämättä ole edes koko kirjan pääpaino, vaan se näkyy siellä sivussa luonnollisesti.

Saimi: Kyllä, ja se on myös mukavaa, että nykyään yhä enemmän tulee teoksia, oli ne sitten kirjoja tai elokuvia tai muita, [naurahtaa] missä se ei ole vain tragedia kuulua sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön. Vaan ihan semmoisia kepeitä tarinoitakin voi olla. Semmoista viihdettä. Koska se on aika raskasta, koska ennen vanhaan mielestäni se oli vain sitä traagista [naurahtaa] aika paljon, niin siitä ei välttämättä vaikka nuorelle ihmiselle tule kauhean myönteinen tunne. Että ahaa, tämä on tätä tuskailua sitten loppuelämä. Vaikka tietyt ongelmat yhä onkin aika isosti esillä, niin silti. Yksi puoli, mikä voi hankaloittaa sateenkaari-ihmisten huomioon ottamista kirjastossa ja muissa kunnan palveluissa, niin eihän ihmisistä mitenkään näe päälle, että kuka kuuluu tämmöiseen vähemmistöön. Eli sitten voi käydä niin, että ikään kuin unohtuu tällainen porukka. Koska jos joku tulee vaikka kävelysauvojen kanssa, niin se muistuttaa meitä siitä, että tilat pitää suunnitella esteettömiksi. Pitää olla tietyt jutut otettu huomioon. Mutta voi ehkä unohtua jotkut ihmisryhmät, jos ei se ole niin näkyvää.

Joni: Ja tässä ainakin näen, että henkilökunnan koulutus, että ottaisi luonnollisesti puheeksi. Kun tullaan kysymään jotain vaikka rakkaustarinaa, niin sen voi ottaa puheeksi, että etsitäänkö minkälaista rakkaustarinaa. Olisiko naisten välistä romantiikkaa, miesten välistä romantiikkaa? Haluaisiko jotain tiettyä hahmoa? Ja sitten se, että tiedotuksessa, tapahtumissa, näissä näkyy se sateenkaarevuus, niin sateenkaarivähemmistöt kokee olevansa tervetulleita kirjastoon ja kunnan palveluihin. Sitä kautta ne uskaltaa kysyä ja hakea enemmän henkilökunnalta apua.

Saimi: Tässä varmaan voisi ajatella, että toimii ihan pienetkin asiat. Että jossain lomakkeissa on mies ja nainen -vaihtoehdon lisäksi jotain muutakin.

Suvi: Niin juuri.

Saimi: Meillä on itse asiassa tietyt asiat itselläkin selvityksessä, jotkut tekniset asiat, niin että olisi mahdollista tuoda lisää vaihtoehtoja. Esimerkiksi että en halua kertoa. Semmoinen asia, mikä jostain syystä vuosia on puhuttanut, ei pelkästään kirjastoissa vaan monissa julkisissa tiloissa, on tämä vessakysymys. Mitä mä en itse ihan ymmärrä, että miten ne sukupuolineutraalit vessat voi herättää niin paljon tunteita [naurahtaa]. Muistan kun Turun kirjastoon tuli tyyliin kaksi semmoista, mitkä oli ennen ollut miehen ja naisen, niin otettiin se tavallaan sukupuoli siitä pois, niin hirveä palaute. Mutta se on tietysti, se voi olla hyvin äänekäs pieni vähemmistö. Ja se on tärkeätä, että kunnan palveluissa otetaan huomioon se, että miten vastataan tällaiseen kriittiseen palautteeseen myös.

Joni. Joo. Itse näen sen kanssa sillä tavalla, että ne on aikaisemmin suunniteltu vähän sukupuoli edellä, mutta nykyään varsinkin kun rakennetaan uusia tiloja, niin miksei voi rakentaa suoraan koppeja? Ja onko niissä kopeissa väliä, kuka siellä käy? Ne olisi tosi helppo laittaa unisex-tiloiksi.

Saimi: Totta. Se on tärkeätä, että uusissa rakennuksissa otetaan huomioon. Joskus vanhoissa voi kieltämättä olla, että jotkut tilat ei ihan taivu niin moneen. Mutta siltihän niitä ratkaisuja on varmasti löydettävissä.

Joni: Ja sitten näissä on myös se, että monissa tiloissa on kuitenkin useampia kuin kaksi vessaa. Miksei voisi tehdä, jos halutaan pitää myös, että olisi niitä ihmisiä, jotka haluaa mennä sinne sukupuolitettuun tilaan, niin olisi myös ne vaihtoehdot. Mutta tuotaisiin rinnalle, että ne muut olisi unisex-tiloja.

Saimi: Kyllä. Miten olette itse kokenut kirjaston tilana? Onko se tuntunut turvalliselta ja kutsuvalta tilalta vai pitäisikö jotain vielä muuttaa?

Suvi: Kirjasto on tilana hyvin rauhallinen ja hyvin lähestyttävissä. Erityisesti mie tykkään, miten täällä on hoidettu tuo vessahomma, että kaikki pystyy menemään kaikkiin vessoihin.

Joni: Itse oon tosi uusi näissä Lahden kirjaston tiloissa, kun en alun perin tältä paikkakunnalta ole, mutta mitä oon nopeasti katsonut, niin hyvin lajiteltu kaikki eri aineistoalueet. Ja sitten nämä yleiset tilat on laajoja, niissä pystyy olemaan. Mä oon katsonut, että infotiskejä on tosi paljon, että niistä saisi apuja. Tiedonhakupisteitä on tosi paljon, mistä saisi haettua. Se vaikuttaa helposti lähestyttävältä. Ja sama noista vessoista, että niistä on kyllä pakko antaa kehua se, että kaikki on sukupuolineutraaleja ja käytettävissä.

Saimi: Joo, meillä on niitäkin. Tuolla alakerrassa taitaa olla vielä isot, että on miehen ja naisen mukaan lajiteltu. Katsotaan, kun tulee seuraavat remontit, että minkälaiseksi alueet muodostuu. Mietin, että sehän on, niin kuin sanoinkin tuossa aluksi, niin varmaan kirjasto on monelle keskimääräisesti melko helposti lähestyttävä paikka. Mutta tietysti jossain pienellä paikkakunnallahan nämä haasteet on vielä suurempia, koska ei välttämättä halua siitä pikkukunnan pienestä kirjastosta mennä kysymään jotain tietoa.

Joni: Joo, ja se on tosi hankalaa, että miten just lähestyy tai etsii sitä tietoa. Tässä olisi se, että koulutettaisiin henkilökuntaa enemmänkin sateenkaariväestön kohtaamiseen ja siihen, että miten pystyttäisiin käyttämään vaikka sukupuolineutraaleja termejä. Että otettaisiin huomioon tällä tavalla kaikki seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eikä tehtäisi oletuksia. Ja jos joku tulisi kysymään ehkä jopa vähän arkaluontoisesti jostain sukupuolivähemmistöihin tai seksuaalivähemmistöihin liittyvästä asiasta, että se osattaisiin ottaa neutraalisti vastaan, ilman että siinä näkyisin mitään negatiivisia ajatuksia tai tunteita. Vaan että se olisi positiivinen kohtaaminen.

Saimi: On kyllä samaa mieltä, että koulutus on varmaan tosi keskeisessä roolissa. Kirjaston lisäksi ihan kunnan muillakin toimijoilla. Just se, että miten erilaiset ihmiset kohdataan, oli sitten sateenkaari-ihmisiä tai vaikka jostain toisesta maasta tulleita tai muita ryhmiä. Lahdessa onkin näistä asioista keskusteltu ja on jonkun verran ollut koulutuksia, mutta aina lisää vain olisi hyvä tulla. Ja just se kieli, että miten kieli elää. Ja mun mielestä niitä uudissanoja ei kannata pelätä. Kielihän on aina muuttunut, että ihan hyvin voidaan kehittää uusia termejä, jotka on laajempia ja kattaa alleen paljon isomman ihmisjoukon.

Joni: Ja sateenkaarivähemmistöistä puhuttaessa nyt vasta kun on tullut sosiaalista mediaa ja muuta näkyville, niin näistä vähemmistöasioista ollaan puhuttu paljon enemmän. Ja puhutaan jatkuvasti ja tehdään lisää tutkimusta, niin koko ajan luodaan uusia termejä ja uusia käsitteitä, joilla pystytään parantamaan tutkimuksen laatua ja lisäämään inklusiivisuutta näihin eri ihmisryhmiin ja vähemmistöryhmiin.

Saimi: Joo, ja tuli mieleen, että voikohan toi joillekin toimijoille olla semmoinen, että vähän ehkä pelottaa vaikka viestinnässä ottaa jotain termejä esille, kun ajattelee, että he ei tiedä, mikä on tavallaan se viimeisin termi. Voikohan joku tollainen toimia esteenä? Mitä te ajattelette, että pitäisikö ihan rohkeasti vain viestiä?

Suvi: Joo, suosittelen kokeilemaan edes, että jos joku vieraampi sana on, että tietääkö sitä ja päästäänkö samalle kartalle. Ja jos ei, niin sitten tietty voi kysäistä, että mikä olisi oikea termi tässä tilanteessa.

Saimi: Aivan.

Suvi: Just sitä kunnon kommunikaatiota.

Joni: Muun muassa Setahan on julkaissut tällaisen sateenkaarisanaston, jota voi käyttää apuna ja jota päivitetään koko ajan. Sitten on myös tällaista tärppiä kunnallisille työntekijöille, että miten ottaa viestinnässä ja omassa toiminnassa huomioon seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä.

Saimi: Joo, se on kyllä tosi hyvä, että tällaisia oppaita ja ohjeita on, niin se madaltaa sitä kynnystä. Koska uskon, että monilla on, monissakin asioissa, ei pelkästään viestinnässä, se mokaamisen pelko. Että jättää tekemättä siinä pelossa, että tekisi jotain vähän väärin tai nolaisi itsensä. Niin tämmöiset ohjeet on kyllä tosi hyviä.

Joni: Ja siinä on tosi tärkeää sekin, että vaikka niitä virheitä sattuu, koska ihmisiähän me vain ollaan ja kaikki saattaa tehdä jonkinlaisia mokia, niin sitten että niihin korjaa. Ja jos niistä tulee palautetta, kuuntelee sitä palautetta, on se sitten negatiivista tai positiivista, ja ottaa niistä opiksi.

Saimi: Kyllä. Puhuttiin aluksi noista Lahti Priden tapahtumista, että mitä kaikkea kiinnostavaa tässä toukokuussa on tulossa. Heitetään jotain ideoita, mitä tapahtumia me voitaisiin tulevaisuudessa tehdä. Vaikka kirjaston kanssa yhteistyönä, jotain ihan villejä tapahtumaideoita.

Joni: Itsellä ekana tulisi mieleen, muualla maailmalla ja muistaakseni Helsingissäkin on kokeiltu drag queen -artistien pitämiä satutunteja. Että tuotaisiin tällainen selkeästi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön liittyvä tapahtuma ja aihealue, ja otettaisiin esimerkiksi se drag queen lukemaan ihan normaaleja, tavallisia lasten satuja, ja normalisoitaisi sillä tavalla sukupuolen moninaisuutta.

Saimi: Joo! Toi on kyllä hauska idea ja hyvä idea. Se olisi semmoinen kulttuurimuoto, mikä monia voisi kiinnostaa. Siinä on totta kai lapsille, luettaisiin jotain lastenkirjaa, mutta sitten drag-kulttuurihan on hirvittävän suosittua nykyään ja on tullut jopa sinne mainstreamiin hiukan. Niin se voisi kiehtoa muitakin osallistujia. Tuleeko sulla mieleen jotain villiä ideaa? Tai kesykin käy.

Suvi: No, on vähän kyllä vähissä minun ideat, mutta tuo mitä Joni sanoi, niin se on aika hauska. Varmaan aloitella ainakin jollain tommoisella. Se ei ole kauhean vaativa sinänsä myöskään kirjastolle, että joku lukee vain satuja.

Saimi: Kyllä. Ja se on ihan hyvä pallotella välillä ideoita, koska aika helposti menee muuten samoilla, samantyyppisillä tapahtumilla vuodesta toiseen. Eikä siinä sinänsä mitään pahaa, jos on joku hyvä konsepti, mutta aina välillä jotain uutta kokeilla. Täytyypä pitää tuokin mielessä ja vaikka ensi vuonna katsoa. Ja eihän se ole välttämättä pelkästään Priden aikaan, vaan ihan koska tahansa voisi olla vaikka tämmöinen satutunti.

Joni: Kyllä, ja mitä kirjasto järjestää muitakin tapahtumia ympäri vuoden, niin niissä voisi ottaa, esimerkiksi just satutunnissa tai kirjojenlukutilaisuuksissa näitä sateenkaariaiheisia kirjoja huomioon. Jos on jotain vierailijaa tai julkaisutilaisuuksia, niin voisi ottaa sateenkaarikirjojen kirjoittajia. Siellä on esimerkiksi tullut, kuka tulee vieraana Prideen urheilupaneeliinkin, Janne Puhakka, niin vaikka sen kirjasta voisi ottaa enemmän kiinni.

Saimi: Kyllä. Ja just tämmöistä, että vaikka hänen teoksensa näkyisi kirjastossa sillä viikolla jotenkin enemmän. Tulipa tästä aasinsiltana mieleen, että nyt kirjastossa kun ollaan, niin täytyy tähän loppupuolelle kysyä teiltä tietenkin lyhyet vinkit teoksesta, mikä on viime aikoina kolahtanut. Kyseessä voisi olla kirja tai elokuva, musiikki tai joku muu aineisto. Tuleeko jotain mieleen?

Joni: Itsehän mä luin Annamari Marttisen kirjan Korsetti, joka kertoo transvestisuudesta. Eli heteromiehestä, joka tykkää ilmentää itseään naisellisesti ja pukeutua muun muassa naisten vaatteisiin. Erittäin hyvin kirjoitettu tarina. Siinä on myös vähäsen draamaa, joka on melko yleistä sateenkaarikirjallisuudelle, mutta kaiken kaikkiaan ihan hyvällä tavalla kirjoitettu, positiivinen ja mielekäs kirja. Vaikka se onkin ihan fiktiivinen kirja, niin siinä on kuitenkin otettu innoittajaksi tosielämän henkilö, lappeenrantalainen Mimmi Makunen, joka on tehnyt itsekin tosi isoa vaikutustyötä ja toimii sateenkaarivaikuttajana.

Saimi: Mä oon kuullut kanssa paljon hyvää tuosta kirjasta. En ole vielä ehtinyt lukea. Jos muistan oikein, saattoi olla jonain vuonna, meillä on semmoinen aikuisten lukudiplomi täällä Lastu-kirjastoissa, niin se saattoi olla siinä mukana kanssa toi Korsetti. Jos muistan oikein. Saatan kyllä muistaa väärinkin [naurahtaa]. Onko sulla tullut jotain vinkkiä tai mikä on viime aikoina kolahtanut, joku teos?

Suvi: Ei sinänsä kirjoja, mutta elokuvia on tullut katseltua. Ghiblin sadunomaiset animaatiot.

Saimi: Aa! Ne on ikisuosikkeja, että aina nousee uudestaan ja uudestaan. Se on loistava sarja kerta kaikkiaan. Mietin just, että minkä elokuvan oon viimeksi itse katsonut. Tulee mieleen The Batman [naurahtelua]. Tämä upouusi, kolmetuntinen elokuva. Jaksoin katsoa. Se oli hienoa, hieno saavutus [naurahtaa]. Mutta paljon kiitoksia teille osallistumisesta keskusteluun. Ei voi oikeastaan sanoa muuta kuin että nähdään sitten Lahti Pridessa. Toivotan omasta puolestani kaikki kuulijat myös sinne tervetulleeksi mukaan. Ensi kuussa podcastissa kuullaankin erilaisia aineistovinkkejä kesää varten. Moikka!

Suvi: Moikka!

[tunnelmamusiikkia]

Jakso 74. Musiikkia pandemia-ajalta

[taustamusiikkia]

Janne: Moi! Tervetuloa kuuntelemaan Ääniä kirjastosta -podcastia. Tällä kertaa meillä on mikrofonin ääressä Janne...

Otto: ...ja Otto.

Janne: Tämän jakson aiheeksi valikoitui musiikkiäänitteet, joita ei välttämättä olisi syntynyt ollenkaan ilman koronapandemiaa ja sen aiheuttamaa lockdownia. Mä tein itse Lahden kirjastossa musiikkiaineiston valintaa, ja tässä on tullut vastaan todella monta levyä, joiden saatetekstissä puhutaan siitä, miten korona tyhjensi kalenterit ja yhtäkkiä oli aikaa käytettävissä. Ja mihin sitä muusikko tai säveltäjä turhautumisensa purkaisi, jos ei uuden luomiseen? Mitä tässä Oton kanssa juteltiin ennen tämän äänittämistä, niin meillä oli molemmilla vähän erilainen lähestymistapa. Mulla on tässä neljä albumia, joita ei tosiaan olisi ollenkaan olemassa, todennäköisesti, ilman koronapandemiaa, joten jotakin hyvää siitäkin sitten syntyi. Mutta minkälainen lähestymistapa sulla oli, Otto?

Otto: Mulla oli enemmän semmoinen, että kun pandemia tuli ja on kaikki muu työ lähtenyt, niin artistit on saanut aikaa tehdä ne levyt. Ja sitten pari on semmoista, missä on omanlainen tavallaan, miten ne liittää tähän pandemiaan. Nimestä ja fiiliksestä. Semmoiset valinnat.

Janne: Jes. Mennäänkö suoraan aiheeseen?

Otto: Joo.

Janne: Mä voisin ottaa vaikka ekana. On tämmöinen levy kuin Hiyoli Togawan Songs of Solitude. Kyseessä on sooloalttoviuluäänite. Kun tämän podcast-jakson konseptia alkoi miettimään, niin tämä levy oli ehdottomasti se, mikä tuli itsellä ensimmäisenä mieleen, lähinnä levyn kannen takia. Kannessa on siis kuva maskipäisestä Togawasta, eli se on jo itsessään aika lähtemätön kuvaus tästä ajasta. Hiyoli Togawa on siis saksalais-japanilainen alttoviulisti, joka monen muun muusikon tapaan löysi edestään tyhjän kalenterin, kun pandemia perui kaikki esiintymiset. Omien sanojensa mukaan hän piti jonkinlaista rytmiä yllä elämässään soittamalla päivittäin Bachia ja teki kävelyretkiä Berliinin tyhjillä kaduilla. Pysyäkseen luovana hän tilasi yhdeltätoista säveltäjältä teokset, jotka käsitteli sitä nimenomaista hetkeä eli elämää pandemia-aikana. Siitä lähtökohdasta lähti tämän albumin työstäminen. Mun mielestä alttoviulu on äärimmäisen kaunis soitin. Se on soinniltaan jossain kirkkaan ja terävän viulun ja tumman ja soinnikkaan sellon välimaastossa, jos näin voi yksinkertaistaa. Tällä levyllä se pääsee nimenomaan kunnolla framille. Sehän on yleensä semmoinen soitin, joka pääsee harvemmin esille, joten sikälikin tämä albumi on semmoinen, mihin kannattaa ehkä tarttua. Noin kaksi kolmasosaa on siis uusia sävellyksiä, tilaustöitä, ja jäljelle jäävä kolmasosa koostuu Johann Sebastian Bachin sellosarjoista, sooloalttoviululle sovitettuna. Nämä muodostaa mielestäni aika tasapainoisen kokonaisuuden, jossa välillä kokeillaan jotain uutta ja välillä palataan tutun ja turvallisen pariin. Mä en itse yleensä kauheammin innostu soolosoitinmusiikista, mutta tässä aihe ja toteutus kohtaa niin täydellisesti, että tätä jää vaan hypnoottisesti kuuntelemaan. Vaikka tässä on selkeästi haettu fiilistä ja tunnelmaa koronapandemian aiheuttamasta eristyneisyydestä ja yksinäisyydestä, niin näkisin kuitenkin, että näitä tunnelmia etsivälle tässä voi olla hyvinkin semmoinen, mihin voi palata vielä vuosien päästä. Sitten varmaan kun se seuraava pandemia iskee. Mutta tämmöinen oli mun eka vinkki. Mitäs sulla Otto ensimmäisenä listalla?

Otto: Mulla on ensimmäisenä listalla McCartney III, joka on Paul McCartneyn 18. sooloalbumi. Monellehan tuttu nimi Paul McCartney on esimerkiksi Beatlesin kautta, mutta pitää kyllä täysin omat puolensa myös sooloartistina. Vähän niin kuin aikaisemmatkin McCartney-sarjan levyt, McCartney I ja II, tämäkin levy koostuu pääosin Paul McCartneyn itse soittamasta materiaalista. Eli niin täysin soololevy kuin voi olla käytännössä, kaiken soittanut itse. Ainut toisen muusikon anti koko levyllä on kappaleessa seitsemän, Slidin’, jonka rummut on rakennettu edellisen albumin, Egypt Stationin, rumpuraidoista. Soittajana siinä on Abe Laboriel Jr, Paulin vakiorumpali. Lopetuskappale levyllä on myös vuonna -92 äänitetty kitaralauluduetto, When Winter Comes, mutta sekin siis Paul ja kitara. Alun perin Paul ei suunnitellut tekevänsä edes kolmatta McCartney-albumia, mutta pandemian aikana päätyi soittamaan itse kaiken, omassa studiossaan Essexissä Englannissa. Prosessi oli sinänsä simppeli, että hän aloitti soittamaan sillä soittimella ne biisit, millä se kirjoitti, ja sen päälle päällekkäisäänityksiä ja lisää elementtejä täydentämään. Kaikkiaan mun mielestä tämä albumi on hyvä. Kyllähän tässä alkaa kuulla pikkuhiljaa Paul McCartneynkin äänessä ikääntymisen, mutta ensinnäkin se on silti aika hyvän kuuloista. Mutta tämä levy itsessään ei ole mitenkään ikääntyneen kuuloinen. Mun mielestä McCartney ajaa taas ajan hermolla ja modernia sisältöä hyvällä soinnilla. Tähän loppuun mä olen aina valinnut näistä jokaisesta kolme biisiä, joilla hypätä tähän levyyn sisään. Ei välttämättä top 3, koska sehän voi aina vaihdella, mutta kolme vähän erityyppistä. McCartney III:lta kolme valintaa ovat Slidin’, Seize the Day ja Find My Way. Siinä on mun ensimmäinen valinta. Kannattaa kuunnella. Mites Janne sun seuraava?

Janne: Ennen kuin mennään siihen, niin haluan kommentoida, että on ehdottomasti aina mahtavaa, että kun tehdään soololevyä, niin siinä nimenomaan soolona vedetään. Äänitetään mahdollisimman paljon ainakin itse. Siinä on mun mielestä todellinen soololevyn leima. Mutta mennään eteenpäin. Mulla on seuraavana listalla Liquid Tension Experimentin LTE3. Tai se on vähän makukysymys, onko levyn nimi pelkkä 3 vai LTE3. Pienenä alustuksena: bändihän levytti edellisen kerran ysärin lopussa, jonka jälkeen on tapahtunut vähän kaikenlaista aina soittajien välirikosta lähtien. Eli siinä on semmoiset 22‒23 vuotta aikaa näiden albumien välillä. Mutta niin kuin melkeinpä kaikilla muillakin muusikoilla, pandemia tyhjensi kalenterit ‒ jälleen tämä sama tarina ‒ ja kohta bändi olikin taas kasassa ja studiossa äänittämässä kolmatta levyään. Kyseessähän on niin sanottu superkokoonpano, joka on käytännössä 90-luvun lopun Dream Theater eri basistilla. Ja laulajille on annettu porttikielto studioon, eli instrumentaalinen progemetalli on homman nimi, ja mausteita yhdistellään vähän joka puolelta. Ihan hyvänä vertauskuvana, jos tuntee Dream Theateriä, voisi olla, että Liquid Tension Experiment on vähän niin kuin Dream Theater mutta ilman rajoja. Eli hommat vedetään iloisesti överiksi. Tosi paljon kikkailua, tilutusta, normista poikkeavia tahtilajeja ja sooloa toisen perään. Se on semmoista iloista meininkiä. Itselle vanhana progemetallifanina tämä ainakin nostaa vähän pikkupoikamaisen virneen naamalle, että onhan tämä huikean viihdyttävää musiikkia, jos tämmöisestä sattuu tykkäämään. Vaikka mä tykkäänkin erittäin paljon nykyisestä Dream Theaterin kokoonpanosta, niin etenkin rumpali Mike Portnoyn ja kitaristi John Petruccin yhteissoittoa on aina ilo kuunnella. Suosittelen tutustumaan, jos koukeroisempi musa kiinnostaa eikä laulajan puuttuminen haittaa. Bändin omien sanojen mukaan seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa 20:tä vuotta. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaista kikkailua sieltä seuraavaksi tulee ja missä vaiheessa. Mutta tämmöinen, LTE3 siis. Mitäs Otto sulla on seuraavana?

Otto: Mullakin nopea kommentti äskeiseen. Mä en ollut ennen kuullut Liquid Tension Experimentinsä sinänsä, mutta mä Spotifysta kuuntelin vähän tätä levyä ja katsoin, että nyt on kyllä tutun näköisiä tyyppejä. Dream Theaterhän se käytännössä olisi.

Janne: Kyllä.

Otto: Siihen onkin vähän vaikeampi laulaa, näihin biiseihin.

Janne: Siellä ei kauheasti tilaa jätetä laululle. Se on aika vahvasti täytetty kaikella kikkailulla.

Otto: Mulla toisena valintana on Pokey LaFargen In the Blossom of Their Shade. Pokey LaFarge on yhdysvaltalainen muusikko, jonka musiikkia voisi luonnehtia vintage-henkiseksi. Ensimmäiset Pokeyn albumit voisikin tulla suoraan jostain 20-luvulta kenties soittimien ja ihan myös Pokeyn oman laulusoinnin vuoksi. Muusikkona Pokey on kuitenkin kehittynyt läpi vuosien ja albumit on käynyt läpi monenlaista muutosta. Uusin levy, vuonna -21 ilmestynyt In the Blossom of Their Shade, on osin trooppisella fiiliksellä varusteltu teos, kuten vaikka laulussa Get It ‘Fore It’s Gone. Kuultavissa on kuitenkin Pokeyn tyypillistä vintage-henkistä balladia, kuten laulussa Long for the Heaven I Seek. Sen verran mä luin, että Pokey nimenomaan tällä albumilla halusi pandemian kurjuudesta luoda jotain positiivista ‒ ja siinä on mun mielestä onnistunut aika hyvin. Tämä on aika täydellinen tunnelmannostattajalevy. Etenkin näin kevään edetessä pikkuhiljaa kesää oikein hyvää kuunneltavaa. Albumin kannessa Pokey poseeraakin palmujen alla papukaijojen ja merihorisontin ympäröimänä. Se antaa aika hyvää osviittaa jo tulevasta soinnista. Albumin sointi on melko nostalginen, mutta keskenään laulut on monipuolisia. Siellä löytyy enemmän, en mä tiedä, onko se Calypso-henkistä, trooppista fiilistä, mutta sitten löytyy perus kolmeneljäsosa-valssiballadeja. Suosittelen hirveästi. Tämä on hyvä sisäänheitto Pokeyn musiikkiin, jos ei semmoisesta täysin skiffle-tyyppisestä musasta tykkää. Tästä levyltä kolme mun valintaa on Get It ‘Fore It’s Gone, Drink of You ja Rotterdam. Eli taas kolme erityyppistä biisiä keskenään. Löytyy trooppista, löytyy balladia ja sitten enemmän rokahtavaa. Semmoinen on se.

Janne: Tämä on hauskaa, miten meillä on erilaisia valintoja tässä. Mitä me ennen äänitystäkin juteltiin, niin meillä on aika erilaisia vinkkejä. Mikä on mun mielestä hieno juttu. Mitä mä itsekin kuuntelin noita sun vinkkejä vähän etukäteen läpi, niin olihan toi mukavaa kuunneltavaa. Itselle tuli ensimmäinen fiilis, että on tämä on hyvän fiiliksen levy ehdottomasti. Mä nappaan seuraavan vuoron. Mulla on seuraavana listalla Esa Holopaisen soololevy Silver Lake. Tämä on myös yksi esimerkki albumista, jota ei olisi syntynyt ilman koronapandemiaa. Esa Holopainenhan tunnetaan paremmin Amorphiksesta, joka on täyttänyt miehen kalenterin vuodesta toiseen perinteisellä albumi‒kiertue-syklillä viimeiset 30 vuotta varmaankin jo. Eikä hänellä oikeastaan ollut omien sanojensa mukaan mitään ambitioita soololevylle. Mutta kun se kalenteri jälleen kerran tyhjentyi ja aika alkoi käydä pitkäksi, niin pitkän linjan tuottaja Nino Laurenne ne antoi alkusysäyksen, että tämä projekti saatiin alkuun ja Holopainen sooloalbumin kimppuun. Tyylillisesti tällä levyllä liikutaan raskaan rockin parissa, mutta soundimaisema vaihtelee aika paljon biisejä välillä. Ehkä raskaan rockin kontekstissa liikutaan kuitenkin siellä kevyemmällä puoliskolla. Mä en lähtisi lähestymään tätä edes levykokonaisuutena, vaan enemmänkin kokonaisuutena biisejä, jotka muodostaa oman hiekkalaatikkonsa yksin. Eli instrumentaali-introa lukuun ottamatta jokaisella biisillä on oma laulajansa. Eli vaikeahan siinä on semmoista eheää albumikokonaisuutta tehdäkään, enkä tiedä, onko sitä tässä varsinaisesti haettukaan. Onhan tässä selkeästi kuultavissa Amorphis-vibat, mutta löytyy sieltä vähän uskaliaampiakin vaikutteita 70-luvun progesta ja milloin mistäkin. Toki kun kokonaan sooloilemaan lähdetään, niin olisi ollut ehkä mahdollisuus ottaa siihen leipätyöhön enemmänkin hajurakoa, mutta on tämä Amorphis-faneille ehkä helpommin sulateltava kokonaisuus. Tietty kun tekee sen 30 vuotta bändin kanssa hommia, niin varmaan se bändin juttu lähtee jo selkärangasta siinä vaiheessa. Ei ihmekään, että se kuuluu myös tällä levytyksellä. Biiseistä mä haluan erityisesti nostaa esille tietysti Alkusointu- nimisen teoksen, jonka alun painostavan kitaroiden ja kauniiden äänimaisemien yllä Vesa-Matti Loiri tulkitsee Eino Leino. Onhan se aika jylhää meininkiä. Holopainen sanoi jossakin haastattelussa, että ei hän itse ainakaan jaksaisi kuunnella levyllistä pelkkiä instrumentaaleja, mutta en tiedä itse. Mä olisin ehkä halunnutkin kuunnella Holopaisen fiilistelyä ja tunnelmanluontia. Mutta totta kai se olisi asettanut säveltämiselle ja sovittamiselle erilaiset vaateet täyttää se tila ja pitää mielenkiintoa yllätti. Ehkä joskus, jos hän muuttaa mielensä, tämmöinenkin saattaisi tulla, ja mielelläni semmoisenkin kuuntelisi. Mutta tämä oli mielenkiintoinen tuttavuus. Esa Holopaisen Silver Lake oli siis tämä levy. Otatko sä seuraavan vuoron?

Otto: Joo, mä voin ottaa suoraan tästä seuraavan. Mulla seuraava on Tim Heideckerin Fear of Death. Monelle saattaa olla tutumpi nimi Tim Heidecker kenties komediamaailmasta, muun muassa Tim and Eric Awesome Show, Great Job!in kautta. Tai jos on yhtä kova On Cinema at the Cinema head, niin kuin minä, niin se on kenties siitäkin hirveän tuttu. Mutta musiikkiin Tim ei kuitenkaan uusi ole ollenkaan. Tämä on jo hänenkin viides studioalbumi, omaa tuotantoa, puhumattakaan kaikista kokoelmista ja singleistä, joita on julkaissut omalla nimellä tai kenties osana Heidecker & Wood -duoa tai muissa yhteyksissä. Albumin nimi, Fear of Death, viittaa ei tällä kertaa niin paljon varsinaisesti pandemiaan, vaan enemmänkin Heideckerin omiin tuntemuksiin vanhentumisen ja siitä seuraavien ajatuksien kanssa. Mutta mun mielestä tämä sopii tavallaan pandemiaan, varsinkin alkuaikoina kun siellä yksin kotona mietti, että jaaha, mitähän tässä käy. Tässä albumissa aiheet liittyy muun muassa kuolemaan ja siihen, että mitä sen jälkeen tapahtuu, ja parisuhteisiin ja pois muuttamiseen kaupungista ja ihan koko Yhdysvalloistakin. Kuten Heideckerin aikaisemmassakin tuotannossa, sanat on kekseliäitä ja viihdyttäviä mun mielestä läpi albumin. Paikoittain ne on myös tietysti surumielisiä, mutta silti albumi kokonaisuudessaan ei ole mielestäni surullinen. Tässäkin musiikki taustalla on niin hyvää, että ei siitä tule surullista fiilistä oikeastaan missään vaiheessa. Nämä ajatukset ja tekstit on kuitenkin semmoisia, mihin aika moni ihminen voi varmasti kokea samaistuvansa omassa elämässään. Kenties vanhentuessa taikka ihan nuorenakin. Albumin tyyli on folk rockia kenties, ja soittajia löytyy Heideckeria tukemaan monesta takaa. Muun muassa levyllä oikein vahvana kuuluu Natalie Mering eli paremmin kenties Weyes Bloodina tunnettu artisti. Ne oli kahdestaan tätä projektia suurimmaksi osaksi järkkäämässä. Viimeinen leyyn lopettava kappale Oh How We Drift Away onkin Weyes Bloodin eli Natalien soololaulusuoritus ja tosiaan lopettaa albumin. Tietysti hienona lisänä albumin loppupuoliskolla kuullaan myös folkversiointi The Beatlesin Let It Be -kappaleesta. Se on mielenkiintoinen versio, mutta aika hyvä. Tästä albumilta kolme mun suosittua, mitä suosittelen, ovat Property, Nothing ja tietysti nimikkobiisi Fear of Death. Kiitos.

Janne: Tässä tulee pakostakin mieleen semmoinen, kun miettii, että mistä säveltäjät ja muusikot ammentaa näihin levyihin noita fiiliksiä. Osa on selkeästi halunnut lähteä tekemään semmoisen terapialevyn, missä puretaan ahdistusta. Mutta osa on selkeästi halunnut lähteä tekemään eskapismilevyn tavallaan, mikä vie fiilikset ihan muualle kuin siihen synkistelyyn. Ehdottomasti viimeisen parin vuoden aikana on tullut erittäin mielenkiintoisia levyjä, ja totta kai varmasti on tämä pandemia-aika vaikuttanut kaikkiin muusikoihin ja musiikkiin, mitä on julkaistu. Tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän. Mulla olisi vielä yksi levy tässä käsiteltävänä. Viimeisenä tosiaankin mulla listalla on Taylor Swiftin Folklore. Tämä on varmaan yksi tunnetuimmista pandemia-ajan levyistä, mutta se merkitys on sen verran kiistaton, että mä koin melkeinpä pakottavaksi ottaa sen tässä käsittelyn. Varsinkin kun mun mielestä kyseessä sattuu olemaan erittäin hyvä levy. Aikaisemmin ensimmäisenä vinkkinä käsittelin Togawan alttoviulualbumia, jossa eristäytyneisyys kuuluu ihan fyysisenä yhden instrumentin sointina. Folklorella yksinäisyys ja eristäytyneisyys kuuluu enemmän sanoituksina ja viipyilevinä biisejä ja ylipäätään tunnelmana. Se on mun mielestä onnistuttu taltioimaan tällä levyllä aika hyvin. Tyyliltäänhän tämä on vähintään yhtä iso hyppäys uuteen, kun aikoinaan Swiftin Red-albumin country-pop -rockista hypättiin 1989-albumin synapopin maailmaan. Eli nyt hypätään jonnekin indie popin folkin maisemiin, mutta kyllä tässä kuuluu vaikutteita niin monesta eri tyylilajista, että en lähtisi välttämättä lokeroimaan sitä mitenkään erityisen tarkasti. Tämäkään levy ei siis ole millään muotoa suunniteltu, vaan tässäkin kiertueet peruuntui, kalenterit tyhjeni, vapaa-aikaa oli käytettävissä. Omien sanojensa mukaan Swift vetäytyi omaehtoiseen karanteeniin, katseli lukuisia elokuvia ja luki enemmän kirjoja kuin koskaan, josta hän ammensi levylle tarinoita. Tuloksena on tosiaankin tämä Folklore-albumi. Muistan lukeneeni, että he pallottelivat ideoita säveltäjien välillä, ja siitä pikkuhiljaa kehkeytyi tämä albumi. Folkloren jälkeen, viisi kuukautta sen jälkeen, Swift julkaisi sille sisaralbumin, Evermoren, joka on tyylillisesti aika selkeää jatkumoa Folklorelle, mutta se kadottaa mun mielestä osan siitä tunnelmasta. Sen takia mä haluaisin nimenomaan ottaa tämän Folkloren esille. Tämä on hyvä esimerkki tietyn ajan kuvauksesta musiikillisesti, joka ei ehkä onnistuisi enää jälkikäteen. Se on se hetki onnistuttu tallentamaan tässä aika hyvin. Mä mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan Taylor Swift seuraavaksi liikkuu musiikillisesti. Jatkuuko tämä linja vai otetaanko jälleen uutta linjaa? Ei voi ainakaan sanoa, että hän olisi niin sanottu yhden tempun poni, vaan sen verran uskaliaasti hän tyyliään vaihtelee. Nämä levyt oli ne, mitkä mä itse halusin nostaa pandemian-ajan musiikillisena kuvauksena esille. Sulla oli kaiketi yksi levy vielä listalla.

Otto: Kyllä, yksi levy ja taas vähän erilaista. On kyllä hienoa, että Swiftinkin kaltaiset artistit uskaltaa vaihtaa tyyliään ihan albumeittain. Se on aina hienoa kuulla uutta soundia. Mun viimeinen on Chris Thilen Laysongs. On olemassa ihmisiä, kuten minä, jotka vaikka soittaa vähän mandoliinia. Sitten on ihmisiä, kuten Chris Thile, jotka ovat mandolinisteja. Siis aivan tajuton virtuoosi soittimessa, ja onkin tuttu nimi modernissa bluegrass-skenessä. Chris Thile juonsi ja johti samalla house bandiä Live from Here -konserttiohjelmassa aina vuoteen 2020 asti, kunnes se pandemian aiheuttamista syistä jouduttiin lopettamaan. Laysongs on ensimmäinen kunnollinen sooloalbumi Thileltä, jonka tekeminen alkoi jo vuonna 2018, kun hän esitti ensimmäistä kertaa kolmiosaisen Salt (In the Wounds) of the Earthin, joka kuullaan tämän albumin keskellä. Seuraava vuosi taas meni reissatessa Life from Heren kanssa, mutta sitten kun 2020 koko maailma pysähtyi, oli taas Thilellä aikaa tehdä albumi valmiiksi. Aiheet tällä albumilla keskittyvät aika paljon uskoon ja siitä herääviin kysymyksiin. Thile itse kasvoi uskonnollisessa perheessä, ja tässä albumilla selkeästi miettii vähän uskoa tai kenties uskon puutettaan. Albumilla kuullaan mandoliinin lisäksi Chris Thilen laulua. Levy on melko intiimi soinniltaan, ja se sopii tosi hyvin mun mielestä tähän tyyliin. Levy koostuu kuudesta omasta laulusta, josta yksi on juuri tuo kolmeosainen Salt (In the Wounds) of the Earth, ja sitten Thile valkannut tähän kolme aikaisemmin äänitettyä biisiä, joista tekee oman versioinnin. Mulla kolme valintaa tältä albumilta ovat... Ensimmäisenä Salt (In the Wounds) of the Earth. Tällä kertaa poikkeuksena mä otin kaikki kolme osaa, koska ne kuuluu yhteen, niin mä lasken sen yhtenä biisinä. Toisena Ecclesiastes 2:24. Viittaus taas raamattuun. Kolmantena, tämä on cover-versio, Won’t You Come and Sing for Me. Täydellinen lopetusbiisi mun mielestä tälle albumille.

Janne: Täytyy kyllä tuohon levyyn palata. Mä tykkään maniskan soinnista älyttömän paljon. Joskus hurjina nuoruusvuosina sitä kanssa kokeilin soittaa, niin eihän siitä mitään tullut, kitaristina. Kyllä se vaatii sen oman osaamisensa, että sitä varsinkin virtuoosimaisesti pystyy soittamaan. Täytyy ottaa itsellekin kuunteluun toi vielä uudemman kerran. Mutta ollaanko me saatu homma pakettiin?

Otto: Tässähän se alkaa olla.

Janne: Hei, kiitos kuuntelemisesta! Toivottavasti näistä löytyi jotakin mielenkiintoista, uutta kuunneltavaa. Podcastin seuraava jaksohan tulee taas tutusti noin kuukauden päästä, eli kannattaa olla sitten taas kuulolla. Morjens!

Otto: Moi moi!

[taustamusiikkia]

Jakso 73. Haastattelussa Markku Henriksson

Puhujien merkinnät:

MR: Marja Ripatti

MH: Markku Henriksson

[tunnusmusiikki]

MR: Tämä on Ääniä kirjastosta -podcast, ja minä olen kirjastonhoitaja Marja Ripatti. Tällä kertaa meillä on haastattelussa vuoden 2021 Tieto-Finlandia-ehdokas Tähtilipun maa -kirjan kirjoittaja Markku Henriksson. Tämä on puhelinhaastattelu. Henriksson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain tutkimuksen McDonnell-Douglas-professori emeritus sekä Tampereen yliopiston Yhdysvaltain ja Kanadan tutkimuksen dosentti. Hän on ollut alusta alkaen mukana myös Turun yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksen toiminnassa ja hän kirjoittanut laajasti Yhdysvaltain ja Kanadan historiasta, kulttuureista ja alkuperäiskansojen asemasta ja esiintynyt usein asiantuntijana myös televisiossa ja radiossa. Tähtilipun maa -teos käsittelee Yhdysvaltain historiaa aina varhaisista intiaanikulttuureista viimeisimpiin presidentinvaaleihin asti. Finlandia-palkinnon valintalautakunta kehui teosta ihailtavan hallitukseksi esitykseksi valtavasta aiheesta. Lisäisin tähän vielä itse, että kirja oli erittäin nautinnollinen ja mielenkiintoinen lukuelämys. Otetaan podcastiin mukaan nyt itse Markku Henriksson. Tervetuloa.

MH: Kiitos.

MR: Minulla on joitakin kysymyksiä kirjan pohjalta, joihin on nyt kunnia saada vastauksia suoraan Henrikssonilta. Ensimmäinen kysymys kuuluu näin: Minua kiinnosti eniten koko kirjassa republikaanipuolueen ja demokraattisen puolueen synty ja kehitys. Oli mielenkiintoista lukea, miten 1800-luvun puolivälissä syntynyt republikaanipuolue oli alun perin pohjoisten liikemiesten puolue, joka vastusti orjuutta. Toinen maailmansota käänsi suunnan, kun Harry Truman ja demokraattinen puolue ottivat selvän kannan mustien kansalaisoikeuksien puolesta. Myöhemmin 60-luvulla monet aiemmin demokraatteja äänestäneet valkoiset siirtyivät kansalaisoikeuslakien myötä republikaanien leiriin. Nixonin aikana syntyi varsinainen jako konservatiivisten ja liberaalien välillä. Nixon sai republikaanien puolueen, joka oli alun perin ajanut varsin eri asioita kuin nykyajan republikaanit. Kuinka suuressa osassa puolueiden välisissä eroavaisuuksissa on ollut talous ja miten suuressa roolissa esimerkiksi juuri afroamerikkalaisten kansalaisoikeudet ja suvaitsevaisuus?

MH: Vaikea sanoa eroavaisuuksista niinkään, mutta kyllähän varmasti molemmat puolueet on pääsääntöisesti rakentaneet kantansa sen mukaan, mitä ne on ajatelleet taloudesta ja Yhdysvaltain taloudellisesti menestyksestä. Sinänsä tämä rotukysymys siitä, mikä mustien tai Yhdysvaltain afrikkalaisten asema on, se on sivutuote tai toissijainen talouden kannalta. Nimenomaan silloin kun republikaaninen puolue syntyi, se syntyi pohjoisvaltioiden bisnespuolueena. Silloin näistä bisnesmiehistä tuntui siltä, että talouden kannalta olisi parasta, jos ei käytettäisi orjatyövoimaa, vaan olisi vapaa palkkatyövoima käytössä. Se oli se tärkein syy, miksi orjuutta lähdettiin vastustamaan. Toki siellä tietenkin oli näitä moraalisia näkemyksiä myös, mutta kyllä se talous oli siinä kuitenkin se päätekijä. Tämä on ehkä se kysymys, joka kyllä koko ajan näkyy, vaikka näiden puolueiden kannat muuttuvat. Republikaanit on kuitenkin pysyneet koko ajan tämmöisenä bisnesmiesten puolueena. Ne on ajaneet bisnesmiesten ja

teollisuuden, mutta myös tietysti maatalouden ja agribisneksen etua. Demokraattinen puolue on ollut vähän kahtiajakoisempi. Sillä on aina ollut tämä pohjoinen siipi ja eteläinen siipi. Eteläinen siipi kannatti myös orjuutta silloin aikoinaan ja on ajanut nimenomaan etelän maatalousvaltaisen bisneksen ja sen aikaisen agribisneksen taloudellisia etuja ja nähnyt, että siinä parhaat taloudelliset edut saavutetaan orjatyövoiman kautta. Sitten taas pohjoisessa, vaikka pohjoisen työläiset on ehkä olleet taloudesta enemmän samaa mieltä bisnesrepublikaanien kanssa, työläiset ei ole tavallaan voineet liittyä kannattamaan samaa puoluetta, jota heidän työnantajansa kannattivat. Sitä varten pohjoisessa liityttiin demokraattiseen puolueeseen. Sitten vähitellen tämä pohjoisen siipi on demokraattisessa puolueessa saanut vallan, minkä seurauksena nyt republikaaninen puolue edustaa ehkä enemmän konservatiivista ja jossain määrin jopa vanhainaikaista talouskantaakin, ja pohjoisen siipensä ansiosta demokraattinen puolue on tullut enemmän työläisten yleispuolueeksi tai yleisesti sosiaalisia etuja kannattavaksi puolueeksi.

MR: Joo. Minulle jäi just tuosta kirjasta mieleen, että siinä mainittiin, että noiden eteläisten mielestä orjuus oli positiivista, koska etelän yhteiskunnassa ei riistetty työvoimaa kuten pohjoisessa, missä vapaille työläisille maksettiin aika alhaista palkkaa.

MH: Aivan. Se oli myös moraalinen perustelu sille orjuudelle, ettei pelkästään työnantajan tai näitten plantaasien omistajien taloudellista etua muka ajettu, vaikka se oli tietenkin se tärkein syy siihen orjatyövoiman ylläpitämiseen, mutta myös haettiin tietysti tämmöisiä legitiimejä, moraalisia syitä tai kannanottoja sille, miksi orjuutta kannatettiin.

MR: Sitten voisin kysyä tämän toisen kysymyksen. Minua kiinnosti tässä kirjassa, kun valkeni, että tämmöistä vasemmistolaistyylistä liberaalia niin sanottua hyvinvointivaltiota ajettiin käsittääkseni jo Rooseveltin uusjaossa 30-luvulla ja Lyndon B. Johnsonin suuren yhteiskunnan aatteessa 1960-luvulla. Sitä perinnettä jatkoi myös Bill Clinton ja myöhemmin Barack Obama vaikkei aivan onnistunutkaan. Kirjan perusteella tuli käsitys, että Yhdysvaltojen talous on aina näinä aikoina ollut paremmalla tolalla. Miksi tälle hyvinvointivaltiolle on silti niin paljon vastustusta?

MH: Tämä onkin erittäin mielenkiintoinen kysymys, joka kyllä on pohdituttanut monia Yhdysvaltain tutkijoita. Näitä tämmöisiä sosiaalisia uudistuksia ajavia liikkeitähän tietysti Yhdysvalloissa on ollut aina ihan sieltä maan alkuajoista saakka. Jos ajatellaan yhdysvaltaista ammattiyhdistysliiketoimintaa esimerkiksi 1800-luvun lopulla, nehän ovat hyvin vasemmistolaisia jopa ihan tämmöisessä eurooppalaisessa merkityksessäkin. Tietysti yksi selitys tähän on se, että Yhdysvalloissa tämä yksilökeskeisyys on nii paljon tärkeämpi asia kuin joukkovoima. Yksilön pitää saavuttaa oma asemansa ja oma varallisuutensa ja oma vaurautensa ilman yhteiskunnan tukea tai yhteiskunnan almuja. Vain ne ovat kunnollisia ihmisiä, jotka pystyvät sen tekemään ilman tämmöistä apua. Sitten taas Yhdysvalloissa toisaalta monien mielessä valtion tehtävä ei missään tapauksessa ole puuttua ollenkaan talouselämään eikä ajaa tämmöisiä uudistuksia. Sitten hyväntekeväisyysjärjestöt on erikseen. Hyväntekeväisyysjärjestöt auttaa ihmisiä niin kuin ne Yhdysvalloissa paljon auttaa. Monet esimerkiksi kirjastojen laajenemiset ja sairaaloiden lisäsiivet ja koulutuksen parantaminen perustuu siihen, että varakkaat ihmiset antaa lahjoituksia näille, mille haluaakin, mutta se ei kuulu yhteiskunnan tehtäväksi. Tämä nousee sieltä yhdysvaltaisten alkujuurista semmoisesta tietynlaisesta valtion vastaisuudesta, kun ne siirtolaiset, jotka perustivat Yhdysvallat, lähtivät pois Euroopasta, siksi koska eivät tykänneet niiden valtioiden politiikasta, jossa he asuivat ja valtion puuttumisesta asioihin. Myös sitä kautta sosialismista on tullut sellainen peikko yhdysvaltalaisille. Heti kun saadaan joku asia leimattua sosialismiksi, silloin sitä vastustetaan ottamatta kunnolla selvää, mistä on kysymys. Tästähän on tehty paljon mielenkiintoisia koetutkimuksia. Yksi liittyy tähän Barack Obaman sairausvakuutusuudistukseen, jossa ihmisiltä kysyttiin, että mitä te tykkäätte tästä Obaman sairausvakuutusuudistuksesta Obamacare-uudistuksesta. No, ei me tykätä siitä yhtään, koska se on sosialismia. Siksi me ei siitä tykätä. Sitten esitettiin seuraava kysymys: Mitä te tykkäätte tästä Affordable Healthcare -uudistuksesta, joka oli itse asiassa tämän Obamacare-uudistuksen virallinen nimi. Kaikki sanoivat: Joo, semmoinen uudistus, johon meillä on varaa, on oikein hyvä uudistus. Kyse oli samasta uudistuksesta, mutta kun siihen Obamacareen oli saatu liitettyä se sana sosialismi, sitä vastustettiin. Mutta Affordable Healthcare, joka oli sen ohjelman virallinen nimi, kun siihen ei oltu älytty varhaisessa vaiheessa liittää sitä sosialismin leimaa, sitä monet kannattivat.

MR: Tuossa kirjassahan tosiaan mainitsit, että 20-luvulla tämä kommunismin vastainen epäluulo juurrutettiin yhdysvaltalaisiin juuri, kun FBI:n nimettiin Hoover. Liittykö tämäkin tähän?

MH: Kyllä se osaltaan liittyy siihen. Se on oikeastaan jo heti Neuvostoliiton syntymisen ja kommunismin realisoitumisen myötä. Jo Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonhan lähti hakemaan vastausta kommunismin haasteeseen. Kansainliitto, jota Wilson kannatti, vaikka Yhdysvallat ei liittynytkään tähän, mutta se oli periaatteessa Wilsonin idea tämä Kansainliitto. Se oli tämmöinen vastaus. Tässä on yhteyksiä myös eurooppalaisiin 1800-luvun ja 1900-luvun, miksi niitä nyt sanoisi, uudistusliikkeisiin. Saksassa joku Bismarck halusi parantaa sosiaalisia oloja, jotta ei siirryttäisi kommunismiin tai että kommunismi ja sosialismi ei saisi houkuteltua ihmisiä sille kannalle. Monissa Euroopan maissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyy erilaisia avustusohjelmia ja lasten koulutusohjelmia ja muita, joiden tarkoitus oli nimenomaan pitää tavallinen kansa poissa sosialismin houkutuksilta.

MR: Joo. Minulle tuli ainakin kirjaa lukiessa se käsitys, että yhdysvaltalaisille just tämä perustuslain yksi periaate vapaus on todella tärkeä. Liittyykö sekin tähän asiaan, että he pelkäävät, että ei olisi päätösvaltaa omiin asioihin?

MH: Kyllä nimenomaan vapaus, miten se nyt sitten määritelläänkin. Eri ihmisethän määrittelevät sen hyvin eri tavalla, ja se voi Yhdysvalloissa tarkoittaa melkein mitä tahansa. Kyllä olennainen osa sitä vapautta Yhdysvalloissa on juuri se, että ollaan poissa nimenomaan kuninkaiden ja valtioiden ja piispojen ja tämmöisten määräysvallasta, jotka Euroopassa silloin 1600, 1700, 1800, 1900 ja ehkä osin vieläkin ovat määräävässä asemassa. Yhdysvaltalaisilla tämä yksilökeskeisyys siinä, että yksilö pitää pärjätä omillaan, mutta yksilö myös saa määrätä omat tekonsa, tehtävänsä ja suuntansa. Siihen ei valtion pidä puuttua, eikä kuninkaan pidä komentaa ketään tekemään millään lailla. Kyllä juuri tämän tyyppinen vapaus on hyvin olennainen elementti tässä yhdysvaltalaisessa ajattelussa.

MR: Kyllä. Sitten kysyisinkin hyvin ajankohtaisesta aiheesta, koska tässä toisen maailmansodan jälkeen Rooseveltin unelma olivat Neuvostoliiton natsismista riisutut demokraattiset naapurimaat. Suomen kohdalla USA sai toteutettua unelmansa antamalla lainoja Suomelle. Kysyisin, että näkyykö tämä enää nykyään minkäänlaisena erityisenä suhteena Yhdysvaltojen ja Suomen välillä?

MH: Kyllä mä luulen, että tällä on oma perunsa siihenkin Suomen ja Yhdysvaltain suhteeseen, joka nyt puolustusyhteistyön osalta on ihan tässä viime päivinä merkittävästi tiivistynyt. Tämähän oli hyvin mielenkiintoinen kuvio tämä Franklin D. Rooseveltin ajatus silloin toisen maailmansodan jälkeen rakentaa silloisen Neuvostoliiton länsirajalle valtioita, joilla olisi hyvät suhteet Neuvostoliittoon, mutta jotka silti olisivat demokraattisia ja kapitalisesti toimivia talousyhteiskuntia. Suomihan oikeastaan oli ainoa valtio, joka täytti tämän ehdon. Tavallaan Suomesta tuli yhdysvaltalaiselle ulkopolitiikalla esimerkkimaa siitä, miten voidaan säilyä länsimaisena demokratian ja silti pitää hyvä suhteet Neuvostoliittoon ja sittemmin Venäjään. Tämä esimerkkimaan asema Suomella on koko ajan säilynyt. Tähän erikoissuhteeseen Suomen ja Yhdysvaltojen välillä tietysti vaikuttaa muutama muukin asia. Varmaan yksi merkittävimmistä on se, että ensimmäisen maailmansodan aikana, kun näitä lainoja yksi ja toinen Euroopan valtio otti Yhdysvalloilta, Suomi oli ainoa maa, joka maksoi velkansa takaisin kaikki 101 prosenttia, kun siinä oli 1 prosentin korko. Tämähän oli tämmöinen hauska juttu, josta varmaan aika monet suomalaiset ehkä tietämättäänkin ovat hyötyneet: Englanti ja Ranska ja ketä muita niitä lainoja nyt olivat ottaneet ei sitten 20-luvun lopulla ja 30-luvun aikana pystyneet niitä muka maksamaan ja lopulta jättivät ne maksamatta, kun suomalaiset maksoivat niitä koko ajan. Jossakin vaiheessa meinasivat maksaa kaikki velkansa pois 30-luvulla, jolloin neuvonantajat sanoivat, että älkää nyt maksako kaikkia velkoja kerralla, koska kun te maksatte aina joka vuosi sen vuosimaksuerän, silloin Suomi pääsee aina lehtiin, koska joka vuosi aina kun Suomi maksoi tämän eränsä, yhdysvaltalaiset lehdet kertoivat, että Suomi on ainoa, joka maksaa velkansa. Suomi pääsi ainakin hetkeksi kaikkien yhdysvaltalaisten lehtien sivuille. Sittenhän tästä seurasi vielä se, että Yhdysvallat pani nämä Suomen maksamat lainaosuudet erityiseen rahastoon, ja toisen maailmansodan jälkeen sitten sekä Suomi että Yhdysvallat on molemmat lisännyt tätä rahastoa. Tästä rahastostahan on jaettu nämä niin sanotut ASLA-stipendit, Amerikan Suomen laina-apuraha, joista monet suomalaiset ovat saaneet nauttia. Monet opettajat ovat esimerkiksi voineet käydä Yhdysvalloissa opiskelemassa mitä nyt alaa sitten ovat opiskelleet. Tämähän on edelleen osa tätä myöhemmin syntynyttä Yhdysvaltain Fulbright-ohjelmasysteemi tämä Suomen ja Yhdysvaltain välinen ASLA-stipendijärjestelmä. Suomella on tämmöinen tietty erityisasema yhdysvaltalaisessa mielessä. Se maksoi velkansa. Suomi taisteli rohkeasti toisessa maailmansodassa Neuvostoliittoa vastaan. Tässä tietysti yhdysvaltalaiset usein unohtavat, että Yhdysvallat ja Neuvostoliitto oli samalla puolella ja tavallaan Yhdysvallatkin oli Suomea vastassa, mutta Yhdysvallathan ei koskaan julistanut sotaa Suomelle. Varsinaista sotatilaa Suomen ja Yhdysvaltain välillä ei koskaan ollut.

MR: Tässähän kirjassasi oli, että Yhdysvallat antoi Suomelle myös lainaa 8 000 000 dollaria, vaikka ei yleensä lainannut rahaa maille, jotka maksoivat velkaa Neuvostoliitolle. Sekin oli poikkeuksellista.

MH: Joo, tämäkin oli poikkeuksellista sikäli, koska Suomihan ei voinut osallistus Neuvostoliiton painostuksen takia näihin Yhdysvaltain Euroopan jälleenrakennusohjelmiin samalla tavalla kuin monet muut maat. Sen takia sitten, jotta Suomi olisi pidetty kuitenkin tässä Länsimaiden talousleirissä, annettiin tavallaan vähän tiskin alta tätä lainaa.

MR: Sitten mennään vielä vähän taaksepäin eli liittyen Trumpin aikoihin. Minusta oli mielenkiintoista lukea, että jo sisällissodan jälkeen presidentiksi vuonna 1865 noussut Andrew Johnson esti veto-oikeudellaan useita lakeja tulevasta voimaan ja kongressi joutui näkemään paljon vaivaa kumotakseen presidentin vetot. Samainen presidentti asetettiin myös 1868 virkarikossyytteeseen, ja myöhemmin 1870-luvulla ilmeni myös paljon vaalivilppiepäilyjä ja äänestäjien pelottelua. Minusta oli mielenkiintoista, että tämä ei ollutkaan mikään Trumpina aikana syntynyt ilmiö. Haluatko sanoa tästä jotain?

MH: Joo, ei se ole mikään Trumpin aikana syntynyt ilmiö laisinkaan. Virkarikossyytteitähän ei presidenttejä kohtaan nyt ole nostettu niin kovin usein. Trump on siitä poikkeuksellinen, että häntä kohtaan sen nostettiin peräti kaksi kertaa. Jonkun verran näitä virkarikossyytteitä on nostettu esimerkiksi liittovaltion tuomareita kohtaan. Niitä on muistaakseni puolisen kymmentä joutunut eroamaankin sen takia. Koko tämä vaalivilppi ja äänestäjien pelottelu -juttu ei tietenkään myöskään ole mitään uutta. Varmaan maailmansivu, kun jotakin vaaleja, millä tavalla nyt sitten on järjestettykin, äänestäjiä on paitsi houkuteltu myös peloteltu äänestämään tietyllä tavalla. Aikoinaan kun monin paikoin Yhdysvalloissa vaalit eivät olleet salaisia, vaan julkisia, eli kaikki tiesi, ketä kukin äänesti, silloin tietysti pystyttiin helposti... Varsinkin Yhdysvaltain afrikkalaisia peloteltiin usein siitä, että ketä heidän pitää äänestää tai ketä he eivät saa äänestää, koska se paljastui kuitenkin heti, ketä he äänestivät, ja siitä seurasi pieksentää tai muita hankaluuksia näille äänestäjille. Myös vaalivilppiepäilyjä on esiintynyt koko ajan ihan sieltä alusta saakka. Itse asiassa aika mielenkiintoisia näitä lähimmästä viimeaikaisesta menneisyydestä on tietysti myös tämä Kennedyn ja Nixonin välisen presidentinvaalin kiista, jossa on syytä ehkä epäillä, että parissakin osavaltiossa Nixonin itse asiassa olisi voittanut. Nixon vahvasti uskoi tähän, että häneltä vaalit varastettiin parissa osavaltiossa, mutta Nixon ei halunnut osoittaa olevansa huono häviäjä, siksi hän ei kiistänyt näiden osavaltioiden tulosta samalla niin kuin Trump yritti taas varsin eriskummallisilla keinoilla saada itselleen niitä ääniä sieltä ja täältä. Uhkaili näitä vaalivirkailijoita siitä, että eikö sieltä löytyisi kuitenkin jostakin laatikon pohjalta vielä muutama kymmenen tuhatta ääntä, jotta hän olisi voittanut nämä vaalit. Tämä Yhdysvaltain vaalijärjestelmähän on siinä mielessä jännittävä systeemi, kun siinä on itse asiassa 51 eri vaalia. 50 valtiota äänestää kukin, miten haluavat äänestää. Sitten on vielä tämä Washingtonin liittopiirikunta, jossa on omanlaisensa vaali ja siellä valitaan valitsijamiehiä eikä presidenttiä valita suoralla äänten enemmistöllä. Siinä hyvinkin pienillä eroilla tietyissä valtioissa voidaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon näitä valitsijamiehiä saadaan, koska useimmissa valtioissa se ehdokas, joka saa eniten ääniä, saa kaikki valitsijamiehet taakseen, vaikka tämä äänten ero olisi vain yksi tai kaksi ääntä. Sillä tavalla on usein esitetty tätä, että ei ole merkitystä sillä, vaikka saisi neljäkymmentämiljoonaa ääntä enemmän kuin toinen ehdokas, jos ne kaikki neljäkymmentämiljoonaa ääntä on saatu Kaliforniassa ja hävitty yhdellä tai kahdella äänellä kaikissa muissa osavaltiossa. Silloin häviää vaalit. Näinhän on muutaman kerran käynyt, että vähemmän ääniä saanut tulee valituksia.

MR: Kiitos. Viides kysymykseni oli, että Ronald Reaganin aikana oli jo vallassa ajatus, että rikkaita ei pitäisi verottaa rajusti, jotta he voisivat sijoittaa yrityksiin, jotka loisivat työpaikkoja ja kansa voi kuluttaa. Tämähän politiikka kirjan mukaan epäonnistui. Miten tämänhetkinen tilanne Yhdysvalloissa mahdollisesti eroaa Reaganin ajoista? Nythän tämä rikkaiden verotus on myös pinnalla oleva aihe.

MH: Joo, tämä superrikkaiden verotus on ollut pinnalla koko ajan, eikä nykyinen tilanne ehkä ihan hirveästi eroa siitä Reaganomicsin ajoista. Tämä idea on tähän valumateoriaan perustuva ajatus siitä, että kun rikkailla menee hyvin, sieltä se hyvinvointi ilman valtion toimenpiteitäkin valuu alaspäin. Tämä liittyy myös tähän valtiovastaisuuteen, että valtion ei tule puuttua verotuksella siihen, mitä rikkaat tekee rahoillaan, koska rikkaat ovat sitten kuitenkin sen verran yhdysvaltalaisessa järjestelmässä ystävällisiä ja hyviä ihmisiä, että he lahjoittavat rahaa erilaisiin kohteisiin. Ongelmahan tässä tietysti on just tämmöisen hyvinvointivaltoin rakentamisen kannalta, että rikkaat lahjoittavat paljonkin rahaa, ehkä enemmänkin kuin he veroina joutuisivat maksamaan, mutta he voivat silloin myös päättää, mihin se lahjoitetaan. Silloin ei välttämättä lahjoitukset kohdistu esimerkiksi Yhdysvaltain afrikkalaisten koulutukseen vaikkapa, vaan ne keskittyvät tukemaan jotain jo muutenkin rikkaita ja hyvinvoivia valkoisia yliopistoja esimerkiksi tai jotain tämmöistä. Tämä on merkittävä kysymys tälläkin hetkellä. Tämä on yksi tämän hetken isoimpia eroja puolueiden välillä. Republikaaninen puolue tämmöisenä bisnesmiesten puolueena ei halua verotusta lisätä eikä rikkaita ja superrikkaita verottaa. Sen sijaan taas demokraattinen puolue, jonka piirissä etninen kirjavuus on paljon suurempaa, kun sitä kannattavat merkittävästi myös Yhdysvaltain afrikkalaiset ja latinot ja intiaanit ja niin edelleen. Siellä on enemmän kiinnostusta tähän rikkaiden verottamiseen, koska ajatellaan, että sillä tavalla saataisi tätä rikkaiden varallisuutta enemmän hyödynnettyä valtion ja kuntien kautta koko väestön ja nimenomana myös näiden etnisten vähemmistöjen hyväksi.

MR: Kirjassasi oli, että vuonna 2018 väestön vaurain kymmenes omisti noin 70 prosenttia maan varallisuudesta. Aika hurjia lukuja.

MH: Joo ja tämä ei varmasti ole merkittävästi ainakaan pienentynyt.

MR: Vielä haluaisin kysyä yhden kysymyksen juuri koskien tätä Yhdysvaltain vapauden periaatetta. Tuossa kielitieteilijä ja tietokirjailija Janne Saarikivi kirjoitti Helsingin Sanomien esseessä 18.2., että hän on Venäjän ystävä ja ihailija ja siksi myös surullinen NATO-ankka. Hän sanoo, että Venäjä on ollut hänelle vapauden valtakunta. Kuitenkin juuri Yhdysvaltojen perustuslaissa yksi Yhdysvaltojen olemassaolon tarkoituksen periaate on vapaus. Haluatko sanoa tästä yhdysvaltalaisesta vapauden käsityksestä vielä jotain?

MH: No yhdysvaltalainen vapauden käsitys... Elämä, vapaus ja onnen pyrkimys siinä itsenäisyysjulistuksessa ne kolme luovuttamatonta oikeutta, joita ei hallitukselle eikä kuninkaille tule luovuttaa, vaan ne kuuluvat jokaiselle itsellensä. Yhdysvalloissa tämä vapaus, niin kuin jo aikaisemmin oli puhetta, on semmoinen taikasana ja yleissana, jolla voidaan puolustaa monenlaisia asioita tai ajaa monenlaisia asioita. Yhdysvallat on varmasti monille ihmisille ja varsinkin niille, jotka ovat siellä onnistuneet ja menestyneet, tämmöinen vapauden maa, mutta täytyy muistaa, että Yhdysvalloissa on paljon varsinkin näitä etnisiä vähemmistöjä: intiaaneja, Yhdysvaltain afrikkalaisia ja muita, jotka eivät ole kovinkaan päässeet nauttimaan tästä yhdysvaltalaisesta vapaudesta, vaan pikemminkin päinvastoin ovat joutuneet sen yhdysvaltalaisen vapauden kautta sorretuiksi. Voisiko sanoa niin, että Yhdysvallat on teoriassa kyllä ja retoriikassa hyvä vapauden valtakunta, mutta ei se välttämättä käytännössä sitä ole aina ollut.

MR: Kiitos oikein paljon Markku Henriksson ja hyvää päivän jatkoa. Lopetellaan täältä.

MH: Joo, kiitoksia.

MR: Kiitos.

MH: Kiitti. Hei hei.

[tunnusmusiikki]

Jakso 72. Aikuisten lukudiplomi ja pelidiplomi 2022

Puhujien merkinnät:

S: Saimi

M: Maisku

M2: Maija

J: Janne

[tunnusmusiikkia]

S: Tervetuloa Lahden kaupunginkirjaston Ääniä kirjastosta -podcastin pariin. Tämän kertaisessa jaksossa meillä on aiheena kaksi erilaista diplomia. Käsittelemme ensin aikuisten lukudiplomia, ja sen jälkeen aiheena on kirjaston pelidiplomi. Eli tässä aluksi, minä Saimi ja Maisku, puhutaan tästä aikuisten lukudiplomista. Tänä vuonnahan ilmestyi tällainen neljäs aikuisten lukudiplomi.

M: Joo, kyllä. 2019 julkaistiin ihka ensimmäinen lukudiplomi Lahden kaupunginkirjastossa. Ja sen jälkeenhän siitä tuli tämmöinen seudullinen, eli se onkin nykyään Lastu-kirjastojen aikuisten lukudiplomi. Ja tosiaan nyt ollaan julkaistu jo neljäs diplomi. Ja jos jollekin vielä tämä konsepti on vieras, niin se on siis tämmöinen kirjavinkkilista, jonka tarkoituksena on innostaa lukemaan, ja ehkä löytämään semmoisiakin kirjoja ja lukuelämyksiä, minkä pariin ei itse ehkä ihan ensimmäisenä eksyisi. Ja diplomissa on 140 kirjaa, joista voi valita 10 sellaista, mitkä itseä eniten kiinnostaa.

S: Joo, siinä on valinnan varaa aika sopivassa määrin.

M: Kyllä. Ja monenlaista, moneen eri makuun kyllä varmasti löytyy. Mutta tämän vuoden aikuisten lukudiplomissa on semmoinen uusi kulma otettu, eli kun siinä on erilaisia aihekategorioita, minkä mukaan näitä kirjoja on ryhmitelty, niin tänä vuonna siinä on mukana Lukijat suosittelevat -kategoria. Johon me ollaan siis pyydetty kirjavinkkejä meidän Lukudiplomi Facebook-ryhmässä ihmisiltä, jotka on tuota diplomia suorittaneet aiempinakin vuosina. Ja sitten niitten suositusten perusteella tehtiin tämmöinen kategoria tähän diplomiin. Mitäs olet mieltä lukijoiden suosituksista?

S: Siellä oli mukavan monipuolisia suosituksia. Ja mä just katselin, että voi olla niin oudosti, että mä en ole ehkä lukenut tuosta kategoriasta mitään. Mä en ole ihan varma tuosta Orwellin 1984. Mutta siellä olisi monta juttua, mitä voisi lukea.

M: Sama juttu. Mä olen lukenut tuon Susan Fletcherin Noidan rippi -romaanin. Mutta en mitään muuta näistä kymmenestä kirjasta. Mua ehkä kiinnostaa Katri Merikallion kirjoittama Tarja Halonen - Erään aktivistin tarina erityisesti tästä. Mutta tosi ilahduttavan monipuolinen lista. Ja on tietokirjaa ja kaunokirjallisuutta, ja uutta ja vanhaa.

S: Kyllä, joo.

M: Että lukijat ehkä osaa tehdä tämän homman paremmin, kun me kirjastolaiset.

S: Niin, meidän pitää ulkoistaa se jatkossa.

M: Kyllä. Tässä on tosiaan 14 aihekategoriaa. Ja ajateltiin, että poimitaan sieltä nyt pari kategoriaa vähän tarkempaan tarkasteluun, vielä tämän Lukijat suosittelevat -kategorian lisäksi. Mikä näistä kategorioista Saimi sua kaikkein eniten kiinnostaa tai puhuttelee?

S: No tuo Sisäisiä löytöretkiä -kategoria on sellainen, mikä ihan jo alusta lähtien, kun ruvettiin kokoamaan näitä kategorioita, niin siihen tein eniten ehdotuksia näistä kategorioista. Ja se kiehtoo mua, koska kun me mietitään sisäisiä löytöretkiä, sehän voi tarkoittaa tosi laajasti monenlaisia asioita. Ja näitä niin sanottuja löytöretkiä voi tehdä hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Ja tässä onkin aika monenlaisia kirjoja tässä kategoriassa. Että on esimerkiksi Anne Catherine Bomannin Agathe, pienoisromaani, mikä käsittelee muun muassa vanhenemista, ja sitä että onko ikinä liian myöhäistä. Ja hyvin erityyppisiä teoksia. Mä voisin pari tästä nostaa, kategorian kirjoista esille. Tässä on tämmöinen Emmi Valven Armo, ja se on sarjakuvateos vuodelta 2017. Emmi Valve on porvoolainen sarjakuvataiteilija. Tämä Armo-teos on hänen omaelämänkerrallinen sarjakuva hänen kamppailustaan lapsuudesta asti kestäneiden vaikeiden mielenterveysongelmien kanssa. Ja se on tehty vähän poikkeuksellisella tavalla vesiväreillä. Ja tämä vesivärijälki, ja etenkin se runsas värinkäyttö tuo tarinaan tosi paljon lisää pureskeltavaa, ja niitä sivuja jää oikein tutkiin ajan kanssa. Ja tämä on todella rankka teos. Tämä on todella kaunis teos. Ja tämä vesivärien käyttö jotenkin korostaa sitä tilanteen kauheutta, mutta toisaalta ne toivonpilkahdukset siellä näyttäytyy aika kauniina myöskin tässä teoksessa. Mulla tuli tämän kirjan luettua semmoinen tunne, että Valve ei ehkä tajunnut sen sairauden ollessa aktiivisesti päällä, että kuinka vakava hänen tilanteensa oli. Ja mä luulen, että tämmöinen kokemus voi olla aika monille tuttu, esimerkiksi jos sairastaa masennusta. Että tajuaa vasta jälkikäteen, että hetkinen mä olin tosi pahassa tilanteessa. Ja Valve kumoaa tässä sarjakuvateoksessa myös semmoisen myytin siitä, että sairaus ja vaikeudet jotenkin lisäisi semmoista taiteilijan luomisvoimaa. Hän nimenomaan sai tehtyä taidetta sairaudesta huolimatta, että siitä sairastamisesta ei ollut mitään hyötyä sen taiteen ja luomisen kannalta. Mutta todella kaunis teos. Aika rankka aihe, mutta se on hyvin käsitelty tässä sarjakuvassa. Ja sitten mulla on vielä toinen hyvin erityyppinen, kun tämä on just tämä Sisäisiä löytöretkiä -kategoria. Niin mulla on tämä klassikko kyseessä, eli Chuck Palahniukin Fight Club, tuolta 90-luvun loppupuolelta. Fight Clubissa pääosissa on kertoja, sekä Tyler Durden. Tämä kertoja taistelee apatiaa vastaan, ja hän yrittää käytännössä tuntea jotakin, esimerkiksi osallistuu erilaisten sairauksien tukiryhmiin. Ja tämä kertoja osallistuu Tylerin kutsumana sitten Fight Clubiin, jossa eri taustoista tulevat miehet hakkaavat toisiaan anonyymisti. Ja Tyler onkin kauhean karismaattinen, omia polkujaan kulkeva mies. Kontrasti sitten kertojan harmaan, tylsän, ja sitten Tylerin villin ja vaarallisen elämän välillä, ei voisi kyllä olla suurempi. Ja moni on varmaan nähnyt tämän elokuvan, mutta Fight Club kannattaa ehdottomasti myös lukea. Kirja poikkeaa jonkun verran siitä elokuvasta, esimerkiksi loppuratkaisun osalta. Tässä viime aikoina onkin ollut puhetta tästä Kiinan muokkaamasta elokuvan lopusta, että jos elokuvan loppuratkaisu ei tyydyttänyt, niin ei tarvitse tyytyä tähän Kiinan muokkaamaan versioon, koska tästä kirjasta löytyy tosiaan elokuvasta poikkeava loppu. Fight Clubia voi tietysti tulkita aika monellakin tavalla, mutta itse ajattelen, että siinä on keskeisenä tyytymättömyys yhteiskuntaa ja itseä kohtaan, kun on niin paljon odotuksia ja rooleja. Ja niitä kaikkia ei voi mitenkään täyttää, niin mitä vaihtoehtoja ihmiselle jää loppujen lopuksi, yrittää sopeutua vai lyödä ihan täysin överiksi. Tällaisten sisäisten löytöretkien parissa mä pyörin. Oliko sulla tässä kategoriasta jotain?

M: Mä olen siis lukenut tästä tasan yhden kirjan, tuon Erling Kaggen Kaikki paitsi käveleminen on turhaa -kirjan. Tämä kirjailija on siis norjalainen seikkailija, joka on tehnyt kaikenlaisia Alppi-vaelluksia ja Antarktis-vaelluksia, missä lie on pyörinyt. Mutta hän siis harrastaa intohimoisesti kävelemistä ja nimenomaan vaeltamista. Ja tässä kirjassa hän käsittelee jotenkin kävelemisen vaikutuksia nimenomaan siihen sisäiseen mieleen ja omiin ajatuksiin. Ja pohtii muun muassa elämän hidastamista ja siten miten kävellessä elämä voi tuntua jotenkin väkevämmältä. Hän on tätä mieltä. Ja ehkä siinä on joku pieni totuuden siemen. Mun mielestä tämä oli tosi viehättävä kirja, että siinä on paljon aforistisia ajatuksia. Että ei nyt mikään maailmaa suurempi teos, mutta jotenkin että se kirjakin oli vähän semmoinen hidastempoinen, ja semmoista nopeaa rytmiä kartteleva. Kirjasta tuli nimenomaan se tunne, mikä ehkä kävelemisestäkin tulee.

S: Joo, joissain teoksissa se tunnelma on saatu tosi keskeisesti kaapattua siihen kirjaan, ja siitä tulee ihan oma fiiliksensä kun lukee. Mikäs kategoria sulle nousi sitten täältä esiin?

M: No aika monikin kategoria kyllä mua jotenkin houkuttelee. Mutta ehkä kaikkein läheisimmäksi tunnen tämmöisen kuin Muodollisesti käteviä -kategorian. Johon on siis kerätty kirjoja, joiden muodossa tai siinä kerronnassa on jotain vähän tavanomaisesta poikkeavaa, tai ehkä kokeilevaakin. Mua aina kiinnostaa lukijana kaikenlaiset kirjalliset kokeilut ja jotenkin semmoiset teokset, joista ei oikein tiedä, että mikä tämä oikein on. Että jos se vaikka leikkii lajirajoilla, että sä et tiedä, että onko se vaikka proosaa vai runoutta, vai onko se ehkä essee, vai mitä se on. Ehkä se onkin joku esseemäinen runoromaani. Ja se, että kirjastolaisenakin se, että mihin hyllyyn mä tämän lopulta sijoitan, niin mun mielestä siinä on aina jotain viehättävää. Että jos se kirja jotenkin pakenee jotain perinteisiä määrittelyjä tai lajirajoja. Ja tästä mä itse asiassa olen varmaan lukenut ehkä eniten, jos mietitään yksittäisiä kategorioita. Että olen lukenut tästä ainakin kolme teosta. Voisin nostaa erityisesti esiin Hannele Mikaela Taivassalon Lopussa minun pitäisi kuolla -nimisen teoksen. Se on pienoisromaani, siinä on vähän yli 100 sivua. Mutta mun mielestä sitä voisi hyvin kutsua myös runoromaaniksi, koska se yhdistää tarinankerrontaa, että siinä on selkeä tarina kyllä. Mutta se yhdistää siihen tarinaan runouden kieltä. Ja välillä se teksti asettuu ihan konkreettisesti runon muotoon siinä sivulla, että se on aseteltu myös runon näköiseksi. Taivassalo on muutenkin yksi mun suosikkikirjailijoista, mutta tämä on ehkä vähän uudenlainen avaus häneltä. Tämä on viime vuonna itse asiassa ilmestynyt, että aika tuore kirja. Ja tämä siis käsittelee salaista suhdetta, mikä voi kuulostaa hyvinkin kuluneelta aiheelta. Mutta tässä onkin pääpointtina se, että miten tämmöisestä paljon kirjoitetusta aiheesta voi kirjoittaa jotenkin uudella tavalla ja kiinnostavasti. Mä luin sitä siitä näkökulmasta. Ja tässä paljon käsitellään myös ihan kirjoittamista. Että tämä päähenkilö, minäkertoja siinä on, niin hän on siis kirjailija. Eli sen ainakin voisin nostaa. Ja sitten mä olen lukenut tästä myös tuon Susinukke Kosolan Turkoosin vyöhykkeen. Kustantamokin taitaa sitä nimetä runoelmaksi. Eli se on runokokoelma, mutta siinä on semmoisia tarinallisia sävyjä, että sitä voi lukea myös proosateoksena. Siinä on paljon puhekieltä ja dialogia, ja Kosola kirjoittaa tosi osuvasti ja hauskasti muun muassa ystävyydestä, kahvista ja kapitalismista. Ja tämä kirja on saanut ihan palkintojakin ja monia ehdokkuuksia, että on ollut tosi paljon runoteokseksi esillä. Että sitä kyllä myös suosittelen. Onko sulla siinä jotain?

S: Joo. Tiedätkö Maisku muuten, mä luulin ihan viimeiseen asti, että tämä Muodollisesti käteviä -kategoria on Muodollisesti päteviä. Siis se taisi olla, kun meillä oli tammikuussa lukudiplomin julkistusgaala, niin tyyliin siinä päivänä, viime hetkellä, niin se on Muodollisesti käteviä. Mutta myös monet ovat hyvin päteviä.

M: Kyllä.

S: Tästä olen lukenut vaan yhden teoksen näistä tähän mennessä. Ja taitaa olla tuo kategorian vanhin kirja, eli tämä Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies. Siinä teoksessa se kirjan lukija tulee siinä kirjaa lukiessaan tutustuneeksi kymmeneen erilaiseen kirjallisuuden tyyliin, että siinä on kymmenen erilaista romaanikatkelmaa, ikään kuin aina loppuun siihen ensimmäiseen lukuun. Siinähän sillä kirjallisuuden tyylillä ja rakenteella ja konventioilla vähän sitten leikitellään ja kikkaillaan, että semmoinen teos. Mutta muita en ole vielä lukenutkaan.

M: Okei. Tuo on mulla siis ollut ikuisella lukulistalla tämä Calvinon teos, ehkä nyt se on sitten luettava. Sehän on jotenkin klassikko niin sanotuista metaromaaneista, eikö pidä paikkaansa?

S: Joo. Ja vähän tämmöinen kirjallisuuden, varmaan jossakin kirjallisuuden tutkimuksessa oletan, että voidaan lukea oppikirjamaisesti.

M: Okei.

S: Mutta se on kyllä ihan kiva, koska se on myös lukukokemuksena, koska joskus ihmisillä voi ehkä tulla, ainakin itsellä joskus tulee, että jos on kauhean kokeellinen, että viekö se sitä lukunautintoa. Tai että se on vaan sellaista, että pitää sitten jotenkin kauheasti tutkia siinä ja koko ajan olla valppaana. Mutta siitä on monta vuotta kun olen lukenut tämän Jos talviyönä matkamies, mutta muistan, että se oli kyllä lukukokemuksena myös miellyttävä.

M: Okei, no niin. Mä otan sen lukuun tänä vuonna, lupaan.

S: No niin, hyvä.

M: Okei. Mutta ehkä tämä oli tämmöinen pieni kurkistus nyt aikuisten lukudiplomiin 2022. Ja kirjoja ja listoja löytyy kaikista Lastu-kirjastoista, ja tietenkin meidän verkkosivuilta. Eli jos kiinnostuit ja lukudiplomi ei ole vielä tuttu, niin vaikka sinne meidän verkkosivuille katsomaan, että mitä kaikkia kirjoja lukudiplomi oikein sisältääkään. Ja tarkemmat ohjeet, jos haluat lähteä ihan suorittamaan, niin sinne vaan tutkimaan.

S: Kyllä.

M: Ehkä me annetaan nyt sitten ääni Maijalle ja Jannelle, jotka kertovat pelidiplomista.

[tunnusmusiikkia]

M2: Siirrytään seuraavaksi pelidiplomin pariin. Vuoden 2022 pelidiplomista on täällä studiossa juttelemassa Maija.

J: Ja Janne, moi.

M2: Eli vuoden 2022 pelidiplomi julkaistiin tuossa 19. tammikuuta Lahden kaupunginkirjaston Youtube-kanavalla ja osoitteessa lastu.finna.fi. Ja edelliseen vuoteen verraten, niin tänäkin vuonna tämän pelidiplomin tavoitteena on edistää pelilukutaitoa ja tukea peliharrastusta. Mutta mikä siinä Janne on nyt uutta, tässä tämän vuoden pelidiplomissa?

J: Tänä vuonna tässä tämän suorituksen kriteerinä on se, että on pelannut, tai ainakin tutustunut, yhdeksään pelidiplomin peliin. Ja meillä on tässä eri kategorioita, niin samasta kategoriasta voi tänä vuonna pelata kolmea eri peliä. Eli ne on pikkaisen muuttunut viime vuodesta.

M2: Joo. Mutta aika samoilla säännöillähän me mennään tänä vuonna kuin viime vuonnakin. Eli pelejä ei tarvitse pelata läpi, ja riittää että tutustuu peliin mielestään riittävästi. Ja tarkoituksenahan tässä on pitää hauskaa tutustuessa erilaisiin peleihin.

J: Jep. Eli meillähän on noissa kategorioissa tosi paljon erilaisia pelejä. Ja tosiaankin siellä konsolipelejä ja lautapelejä mukana. Eli voi valita niistä mieleisensä. Ja tosiaan saa tutustua ja pelata enemmänkin niitä totta kai, että sieltä löytyy hyviä vinkkejä erilaisiin peleihin. Ja niissä voi sekoittaa konsolipelejä ja lautapelejä, tai pelata vaan konsolipelejä tai vain lautapelejä. Eli voi pelata jompaakumpaa tai ihan kaikkia sekaisin. Ja diplomin voi myös suorittaa yhdessä perheenä. Eli siellä on otettu huomioon myös perhepelit ja kaikille sopivat pelit.

M2: Jep. Yhdessä perheenä tai kaverin kanssa, tai vaikka ryhmän kanssa, saa suorittaa tätä. Kaikissa peleissä on ikärajasuositukset ja ikärajat merkitty. Ja me ei edelleenkään hyväksytä semmoisia diplomisuorituksia, joissa on rikottu niitä ikärajoja. Ja tätähän on sitten mahdollista suorittaa vuoden 2022 ajan, eli sen lomakkeen viimeinen palautuspäivä on ihan viimeinen päivä tätä vuotta 31. joulukuuta 2022.

J: Jep. Eli hyvin on aikaa. Mutta kyllä täällä on paljon semmoisia pelejä, mitkä kannattaa aloittaa jo ehkä tässä alkuvuodesta. Että on paljon semmoisia, mitkä saattaa viedä satoja tunteja aikaa. On paljon semmoisia pelejä, mitkä saattaa viedä sen huomattavasti lyhyemmän ajan. Ja lautapelit nyt tietysti on semmoisia, että niitä pelataan uudestaan ja uudestaan, mutta yksi pelikerta on sitten aina lyhyempi. Mutta kannattaa tässä pikkuhiljaa aloitella jo, niin ei tule ainakaan sitten loppuvuoden stressiä siellä, koska sitä me ei haluta tällä aiheuttaa.

M2: Kyllä. Mistä kategoriasta tai pelistä sä Janne haluasit itse aloittaa tämän pelidiplomin suorittamisen? Tai onko jotain vinkkejä, mistä kannattaisi ehkä aloittaa?

J: No joo. Mä otin tähän pari vinkkiä, pari vähän erilaista lähestymiskulmaa. Eli siellä on semmoinen kategoria, kun Tutustutaan yhdessä peleihin, niin mä ajattelin, että sieltä mä nostaisin lapsiperheille ja lasten kanssa yhdessä pelattavaksi, löytyy tuo Ryhmä Hau -pelit, elikä Paw Patrol se englanniksi on. Niin löytyy kahden pelin sarja muistaakseni, että se aikaisempi oli On a Roll -lisänimellä julkaistu. Ja sitten toinen, tämä viime vuonna julkaistu, oli Mighty Pups Save Adventure Bay. Niin löytyy semmoiset pelit. Ja mä näkisin, että sieltä kategoriasta ne etenkin on hyviä ihan ekoiksi peleiksi, lapsen kanssa pelattavaksi. Tai pelaamista ihan ekaa kertaa aloittavakin, niin se pelikonsolin ohjain on kuitenkin aika, haastavakin voi olla, eli se tarvii kuitenkin vähän harjoitusta. Niin näissä peleissä se silmäkäsikoordinaatio, niin se ei tarvitse olla niin edistynyt, että sitä pystyy pelaamaan. Niin mun mielestä tuo on eritoten lapsiperheille, koska Ryhmä Hau:han nyt on heille tuttu, niin semmoinen mukava tapa aloittaa pelaaminen. Että se olisi selkeä mun tärppi sieltä lapsiperheille. Ja ennen kun mennään tähän mun toiseen vinkkiin, niin haluatko sä sanoa sun vinkeistä jotain?

M2: No joo, mä voisin kanssa ehkä semmoisen lapsiperheille sopivan, tai ainakin yhdessä pelattavan, löytyy just tuosta Yhteistyöpelejä-kategoriasta. Siellä on tuommoinen Moving Out, ikäraja K-3, jota pystyy pelaamaan ihan porukalla. Se on aika samanlainen peli, kun Overcooked, joka myös löytyy samasta kategoriasta. Jos Overcooked on semmoinen kaoottinen kokkipeli, niin tuo Moving Out on sitten ehkä kaoottinen muuttopeli. Eli siinä on pointtina muuttaa asunnosta kamat pakettiautoon ja niitä täytyy sitten siellä kuljetella, ja voi mennä pasmat vähän sekaisin siinä. Mutta ihan hauska just vaikka perheen kesken pelattava peli.

J: Joo. Tuohon mä tartun kyllä itse, että mä en ole itse pelannut sitä peliä, mutta mä näin sen trailerin silloin kun se julkaistiin, ja sehän näytti ihan äärettömän hauskalta se, että miten sitä peliä pelataan ja minkälaista toimintaa sillä ruudulla on. Ja se näytti erittäin hauskalta, että toi on varmaan semmoinen, mistä itse voisi aloittaa tuon pelidiplomin suorittamisen kanssa. Että se näytti tosi hauskalta kyllä. No, mun toinen tärppi tähän nostona on tuolta Maailmoja ja tarinoita -kategoriasta. Sieltä löytyy paljon hyviä tarinoita ja pelejä, mitkä kestää ehkä vähän pidempään. Että tarinavetoiset pelit saattaa edetä sinne kymmeniin tunteihin tai jopa satoihin tunteihin, että niistä saa kaiken irti. Mutta sieltä löytyy Trails of Cold Steel -sarja, se on osa The Legend of Heroes -pelisarjaa, mutta se tunnetaan ehkä paremmin Trails-nimellä. Se on japanilainen roolipeli, vuoropohjainen taistelusysteemi. Että ehkä vähän varttuneemmille pelaajille sitten, että se on K-12. Mutta kyllä mä näkisin, että ne teemat, mitä siinä käsitellään, niin aikuisille enemmän sopii kyllä. Sieltä löytyy politiikkaa ja taikuutta ja fantasiaa ja kaikkea tämmöistä sekaisin. Ja erittäin mielenkiintoinen tarina. Se on semmoinen, mitä kannattaa pelata hitaasti, sitä ei kannata kiirehtiä läpi. Että se kannattaa kyllä tässä alkuvuodesta jo aloitella ja pikkuhiljaa pelailla. Siihen pelisarjaan kuuluu neljä peliä, ja mä suosittelen kyllä pelaamaan niitä järjestyksessä, eli aloittamaan sieltä ihan ensimmäisestä. Pikkuisen siinä jo aika alkaa näkymään, että se on jo vähän vanhempi peli, mutta sisällöltään erittäin hyvä edelleenkin. Haluatko sä nostaa tähän vielä jotain?

M2: Joo. Mä voisin ainakin vinkata tuota Mytologiset pelit -kategoriaa, jossa löytyy suosittu, aika uusikin peli nimeltä Hades. Ja tämä on varsinkin semmoisille, keitä antiikin Kreikan mytologia kiinnostelee, niin tätä voisin ehkä heille vinkata. Siihen peliin on tosi helppo ja nopeasti pääsee siihen mukaan, ja tajuaa ehkä sen pointin. Ja se oli kyllä tosi viihdyttävä. Ja ehkä mä vielä tuosta Yhteistyöpelit-kategoriasta vinkkaan tuota It Takes Two -konsolipeliä, jota pystyy kaksistaan pelaamaan. Ja itse asiassa tämä peli just voitti tuossa vähän aika sitten Game of the Year -palkinnon. Tässä pelissä semmoinen eron partaalla oleva pariskunta joutuu turvautumaan toisiinsa selvitäkseen eteenpäin vähän semmoisessa maagisessa ympäristössä. Ja tämä on kyllä ihan parasta pelata esimerkiksi puolison kanssa, mutta myös kaverin kanssa tämä peli on ihan hauskaa viihdettä. Että sitä suosittelen. Mutta pitäisikö meidän vielä katsoa noita lautapelejä?

J: Joo, tsekataan vaan. Siellä oli kanssa paljon hienoja pelejä kyllä. Paljon semmoisia, mitä itse ei ole pelannutkaan. Oliko sulla jotain sieltä, mikä tarttui matkaan?

M2: No joo. Mä itse mietin, kiinnostelisi tuo Santorini-lautapeli, joka löytyy kanssa tuosta Mytologiset pelit -kategoriasta. Ilmeisesti sekin liittyy jotenkin tuonne antiikin Kreikkaan, ja on ilmeisesti ihan sellainen helppo peli tai ainakin pelin perussäännöt on helppo opetella. Että se ainakin kiinnostaisi itseä. Ja sitten myös tuo aika ajankohtainen peli Pandemic, niin sitä haluaisin kyllä vähän isommalla porukalla kokeilla. Että siinähän tarkoitus on yhdessä tämmöisen työryhmän kanssa pelastaa maailma, ja pitää tällaisia tuhoavia tauteja kurissa, kun aika käy vähiin. Että ainakin ne pari peliä kiinnostelisi. Onko sulla mitä vinkkejä sieltä?

J: Joo. Kyllähän sieltä kaikenlaista löytyi. Mun mielestä yksi selkeä, mihin mä aion tarttua tänä vuonna on tuolta Rakenna, luo ja unelmoi -kategoriasta löytyy tuo Minecraft lautapelinä, Builders and Biomes -lisänimellä kulkeva. Mä en ihan hirveästi ole ehtinyt siihen tutustumaan, mutta jos siinä on tarkoitus Minecraftin tyyliin rakentaa ja paeta näiltä vihollisilta siinä, ja mitä kaikkea tuommoista, niin se voisi olla hauska koko perheen pelikin. Että siinä on ikärajasuosituksena 10+ kyllä, mutta voisi vähän ottaa testiin ja katsoa, miten sitä pystyy perheen kanssa pelaamaan. Ja mulla on yksi semmoinen antipatia aina ollut, mä en hirveästi ole tykännyt Kimblestä, että se löytyy tuolta Retrofiilistelyä. Että sieltä löytyy paljon vanhoja suosikkeja, kuten Arvaa kuka ja Monopoli ja Uuno. Ja sitten tämä Kimble myöskin siellä, että mä ajattelin, että pitäisiköhän mun tarkistaa mun omia mieltymyksiä ja mielipiteitä, että mites tämä Kimble toimisi nyt sitten vuosien ja vuosien jälkeen. Että mä en muista, koska mä olen viimeksi sitä pelannut. Voisi olla ihan hyvä muistinvirkistys, että miksi tällaiset antipatiat sieltä aivoista löytyy, ja testata miten se toimisi sitten vaikka koko perheen kanssa, tai sitten kaveripiirissä tai muuta. Tuommoisia nyt ainakin sieltä tarttuisi heti matkaan.

M2: Joo. Tuo Retrofiilistelyä onkin mukava kategoria just siihen, että ehkä pelannut noita pelejä joskus viimeksi lapsena. Ainakin mulla on tuosta Monopolin pelaamisesta tosi kauan aikaa, että sitä voisi kokeilla, että miltä se tällä hetkellä maistuu.

J: Joo. Ja sieltä kategoriasta löytyy kanssa tuolta digipelien, konsolipelien puolelta löytyy esimerkiksi tuo Turrican Flashback. Mä muistelen, että mä olen joskus pelannut Turricania Commodore 64:lla joskus 20 vuotta sitten vähintäänkin, 30 varmaan tulee kohta jo siitä. Niin voisi olla ihan hauska taas katsoa, että minkälaisia muistikuvia sieltä sitten löytyi.

M2: Joo. Ja siellä on myös niitä semmoisia ihan retropelejä, mutta myös vähän arcadetyylisiä aika uusia pelejä, niin kannattaa tsekata se kategoria varsinkin.

J: Jep. Ja sitten vielä täytyy nostaa tuo Kuvista ja kirjoista tuttuja, että kirjastona meiltä löytyy paljon näitä sarjoja myös kirjoina ja elokuvina. Mutta niistä on tehty myös sitten pelejä, niin sieltä löytyy kaikennäköisiä Dragon Ball -sarjasta ja Marvelin elokuvista. Ja Pillars of the Earth, Taivaan pilarit -kirjasta tehty peli löytyy sieltä muun muassa myöskin. Vaikka mitä. Mutta hei, me ollaan käyty jo kohta melkein meidän koko pelilista läpi tässä, jätetään teillekin vähän, kuulijoille sieltä löydettävää, niin ei jauheta tässä tämän enempää. Tulkaa tutustumaan tähän meidän pelidiplomiin, joka löytyy sieltä meidän verkkokirjastosta lastu.finna.fi. Niin käykää tutustumassa, pelatkaa, laitelkaa sinne suorituksia ylös, ja sitten loppuvuodesta katsotaan, että ketkä kaikki teistä tämän pääsee suorittamaan.

M2: Jep. Mä toivotan hyviä pelihetkiä kaikille.

J: Samoin, moikka.

M2: Moikka.

[tunnusmusiikkia]

Jakso 71. Kevään 2022 lasten ja nuorten uutuudet

[tunnusmusiikki]

Salla: Tervetuloa kuuntelemaan Lahden kaupunginkirjaston Ääniä kirjastosta -podcastia. Täällä on tänään juttelemassa Salla...

Krista: ...ja Krista.

Salla: Jep. Me käytiin läpi nyt keväällä 2022 ilmestyviä lasten ja nuorten kirjoja ja me valittiin sieltä muutama, jotka vaikutti meidän mielestä aika hyvältä.

Krista: Joo. Meiltähän löytyy verkkokirjaston puolelta eli lastu.finna.fi sieltä kun menee Asiakkaana kirjastossa kohdasta ja Lapsiperheille tai Nuorille, sieltä löytyy lisää näitä uutuusvinkkilistoja, mistä voi kanssa käydä kurkkaamassa.

Salla: Näin on. Me ei tähän ehkä niin montaa saatu kuin niitä on.

Krista: Ei, ei mitenkään riitä aika kaikkeen kertomiseen. Aloitetaas hei nyt ihan sitten lasten uutuuksista.

Salla: Joo. Olisiko kuvakirjat eka?

Krista: Joo, otetaan ne.

Salla: Joo. Selailtiin tosiaan uutuusluetteloita ja mulle tuli heti sieltä tämmöinen Sanchezin Pikku avokadon tarina -niminen kuvakirja, joka vaikutti aina jännältä. Siinä on tarina semmoinen, että siinä Laura, joka tykkää avokadoista ja hän haluaakin sitten oppia kasvattamaan niitä, ja hänen isänsä auttaa. Sitten Laura oppii, miten siemenestä kasvaa puu. Tämä luonnon ja kasvun ihmeen todistaminen on hänestä tosi upea juttu, ja hän on ihan fiiliksissä Laura, mutta sitten se puu sairastuu ja käy lähellä kuolemaa.

Krista: Oh.

Salla: Mhm. Tämä kirja kuulemma... Mehän tosiaan ei ole luettu tätä kirjaa [naurahtelua], vaan on luettu nämä tekstit. Tämä Pikku Avokadon tarina kertoo koskettavasti, miltä lapsesta tuntuu, kun hän on menettämäisillään jotain rakasta ja ainutkertaista. Samalla se kertoo toivosta ja riemusta, joka on ylimmillään silloin, kun on tietoinen elämän rajallisuudesta. Mua kiinnostaa, että minkälainen kirja tämä on, aika rankka teema nimittäin.

Krista: Joo, kuulosti jotenkin ei niin rankalta Pikku avokadon tarina...

Salla: Niin [nauraa].

Krista: ...mutta tämä olikin vähän tämmöinen. Jes, täytyy katsoa tämä. Mä voisin sitten kertoa mun ensimmäisen poiminnan. Minähän valitsin tuon Erfvingin Kasan nenä -kirja, joka tulee nyt keväällä.

Salla: Oo [naurahtaa].

Krista: Tästähän on tullut kaksi Kasa-kirjaa jo aiemmin. Ensin oli pelkkä Kasa ja sitten oli vielä Roskakasa. Kasa olikin muuttunut Roskakasaksi. Nyt on seuraavaksi tämä Kasan nenä. Tässähän on ideana, että Kasan kaarnanenä on kadonnut ja Kasa sitten etsii sitä nenäänsä metsästä ja niityltä ja suolta ja järven pohjasta, mutta ei sitä meinaa löytyä mistään. Matkan varrella kaikki ystävälliset eläimet ehdottaa kukin vuorollaan Kasalle uutta nenää ja nenäksi sovitetaan esimerkiksi törröttävää keppiä ja kulmikasta kiveä ja limaista levää.

Salla: Vou.

Krista: Mutta ei tietystikään mikään ole niin rakas kuin se Kasan oma nenä, mutta löytääköhän Kasa sitten nenänsä. Se jää arvoitukseksi. Tämähän on ihana tämä Kasa-sarja muutenkin, mutta tässä kirjassa erityisesti on suunnattu pienille. Esimerkiksi jos on kadottanut vaikka rakkaan lelun, tämän kirjan kanssa pystyy vähän keskustelemaan lapsen kanssa niistä tunteista, joita se herättää ja muuta. Tietysti myös ympäristökasvatuksen tueksi pystyy ottamaan myös nämä Kasa-kirjat. Oikein ihana sarja.

Salla: Kyllä kuulostaa Kasan nenä hyvältä.

Krista: Kyllä.

Salla: Mehän ollaan nyt valittu toisista tietämättä aika tämmöisiä metsäisiä kirjoja, nimittäin mulla kanssa toinen kuvakirja on metsäteemainen.

Krista: No niin [naurahtelua].

Salla: Se on Dieckmannin Metsän kätköissä – Retki eläinten maailmaan. Mä nyt oikeastaan valitsin sen ihan sen takia, että se kansi oli niin upeannäköinen. Siinä oli jotenkin semmoinen taianomainen tunnelma. Mä tykkäsin siitä. Siinä on siis tämmöinen kiehtova metsä, jossa on elämää ja nähtävää aamusta iltaan. Tosiaan teemana luonto, joka tarjoaa nähtävää, ihmeteltävää tarkkaavaiselle lukijalle. Kuvakirja kun on kyseessä, tämä lukijat tai lukijat, jos luetaan yhdessä kotona, voi bongailla sieltä kauniita yksityiskohtia.

Krista: No niin.

Salla: Siitä ei hirveästi kerrottu tämän enempää, mutta se kansi [nauraa].

Krista: Kuulostaa ihanalta. Mähän valitsin sitten vielä Kirkkopellon Molli ja pöpi pipi -kirjan [naurua]. Sopii myös tähän aikaan hienosti.

Salla: Mm.

Krista: Kirkkopelloltahan on tullut tätä Molli-sarjaa jo aika paljon, mutta nämä pienemmille suunnatut Molli-kirjat, kuten se Mollin iltahepuli ja Molli ja hirveä herneköhän se oli se yksi...

Salla: Eikö ne ole niitä vähän pienemmän kokoisiakin?

Krista: On, joo. Ne on vähän pienempiä. Ne on nimenomaan suunnattu pienemmille, että niissä ei ole niin paljon sitä tekstiä ja ne on semmoisia toiminnallisia kirjoja kuten on myös tämä Molli ja pöpi pipi.

Salla: Pöpi pipi.

Krista: Tässähän Molliin on iskenyt kurja pöpö. Se pistelee kurkussa, kipristelee vatsassa ja saa olon tuntumaan pieneltä ja kurjalta. Edes parhaan ystävän Sisun seura ei innosta Mollia leikkeihin. Tarvitaan erikoislaastareita, kuumaa juomaa, lepoa ja tietysti pienen lukijan apua, että Mollin olo helpottuu ja ikävä pöpö saadaan ajettua pois. Nämähän on siitä ihania, että just vaikka kirjaa puhaltamalla tai kääntelemällä tai paijaamalla saa tarinaa vietyä eteenpäin.

Salla: Jes.

Krista: Oikein ihania.

Salla: Joo.

Krista: Sittenhän me siirrytään lasten kertomakirjallisuuteen.

Salla: Joo, eli lasten tarinat.

Krista: Joo.

Salla: Sieltähän tulee kuule tämmöinen Croninin Tipujengi-sarja, joka on uusi sarja. Siitä pitäisi tulla nyt ensi vuoden aikana useampikin kirja.

Krista: Okei.

Salla: Joo. Eli tämmöinen Tipujengi – Ensimmäinen tapaus ja Tipujengi – Outo sininen siipiveikko.

Krista: Hmm.

Salla: Mhm ja tämä Tipujengihän vaikuttaa erittäin hupaisalta tämmöiseltä helppolukuiselta salapoliisitipusarjalta.

Krista: No niin [naurahtelua].

Salla: Näin on. On melko vauhdikasta menoa tulossa ja vähän töppäyksiäkin tulee siinä, kun menee lujaa tipuilla. Tässä on tipujengi, johon kuuluu sisarukset Suttu, Muru, Papu ja Kultsi. Nämä ei ole mitään tyypillisiä untuvikkoja, joilla olisi aikaa vain nokkia kananruokaa ja jahdata ötököitä. Ei. Heillä on kiire. Nimittäin he ratkoo arvoituksia ja jahtaa rosvoja.

Krista: Oo.

Salla: Näin on. Tämä eka kirja eli tämä Tipujengi – Ensimmäinen tapaus siinä on tarinana, että kanakoppiin ryntää kauhistunut orava ja takapihalle ilmestyy pyöreä, kiiltävä, vihreä iso asia.

Krista: Iso asia.

Salla: Iso asia. Epäilemättä se on ufo, joka on tullut kaappaamaan kananpojat.

Krista: Apua.

Salla: Mhmm. Se on siinä ekassa kirjassa. Sitten tämä toinen kirja eli tämä Tipunjengi – Outo sininen siipiveikko siinä tipujengi ratkoo siepatun talon arvoitusta.

Krista: Okei.

Salla: Siepatun talon arvoitusta.

Krista: Siepatun... nyt mä tajusin siepatun talon [naurua].

Salla: Joo, näin on.

Krista: Hmm, kuulostaa oikein hauskalta ja vähän erilaiselta ehkä, mitä on nyt tottunut.

Salla: Joo.

Krista: Joo. Nythän tulee tosi paljon myös kaikkea jatko-osia aiemmin ilmestyneisiin kirjoihin.

Salla: Mm.

Krista: Tulee esimerkiksi uutta Isämiestä ja Yrmeää yksisarvista ja...

Salla: Oi, Yrmeä yksisarvinen.

Krista: ...mitä kaikkea muutakaan kakkososaa tuli paljon, mutta mä nostin tähän itse semmoisen, mikä ei ole jatkoa vielä millekään ainakaan eli Koskisen Mysteerijengi – Kirjaston kiusanhenki...

Salla: Uu.

Krista: ...koska tämä vaikutti heti mielenkiintoiselta.

Salla: No, miksiköhän [nauraa].

Krista: En tiedä. Tässähän on siis Nico, Mimosa ja Iivo, jotka on kiinnostuneet kaikesta kummallisesta. Kun kolmikko kuulee, että Rikhardinkadun kirjastossa kummittelee, he päättävät ryhtyä tutkimaan asiaa ja perustavat Mysteerijengin. Mutta mitä outoa on tekeillä kirjastossa, jossa kirjat putoilevat öisin hyllystä? Mitä kummitukset haluavat ja pitääkö niitä pelätä? Mysteerijengi ottaa asiasta selvää, vaikka seikkailu saa polvet tutisemaan ja hiukset nousemaan pystyyn. Kirjastossa kukaan ei kuule huutoasi, sillä siellä pitää olla hiljaa.

Salla: Aika dramaattista [naurua].

Krista: Tämä oli jotenkin hauska.

Salla: Joo ja eikö tuommoisia mysteerisalapoliisijuttuhan tulee aika paljon.

Krista: Joo, niitä oli tosi paljon, mutta mä nostin nyt tämän sattuneesta syystä tähän esille.

Salla: Jes. Sittenhän on vielä lapsille tietokirjoja tulossa.

Krista: Mm.

Salla: Mä otin sieltä tämmöisen Saaren ja Muhosen kirjoittaman Kitisevä koppiskokous-kirjan, eli tietokirja kyseessä, jossa on hyvin dramaattinen kansi. Mulla nämä kannet selvästi nyt on tässä ollut... [naurahtelua]

Krista: Näköjään.

Salla: Toki tämä sisältökin vaikutti hyvältä. Karhunputkelle kokoontuu kokonainen joukko erilaisia koppakuoriaisia esimerkiksi kulta-, kupari- ja kimalaiskuoriainen, metsäsittiäinen, sarvikuonokas sekä seitsenpistepirkko.

Krista: Jaha.

Salla: Ja sieltä kuuluu kovaa kitinää. Kovapäiset koppikset kinastelevat. Tämä mainostaa olevansa mukaansatempaava kuoriaistarina, jossa jokainen saa olla omanlaisensa. Kaikki kuuluvat lopulta samaan pörisevään porukkaan [naurahtelua]. Tässä on kirjan lopussa ilmeisesti koppisknoppeja-osio...

Krista: Aha.

Salla: ...jossa esitellään hauskalla tavalla nämä kertomuksen kotimaiset koppakuoriaiset.

Krista: Okei.

Salla: Eli tämäkin on muuten tämmöinen luontoteemainen hiukkasen [naurahtaa].

Krista: Näköjään. No hyvä, mulla ei nimittäin ole ehkä luontoteemainen seuraava, minkä mä valitsin.

Salla: Okei.

Krista: Escandellin Ratkaisetko arvoituksen? 25 visaista tieteellistä tapausta. Tästähän tuli, olisiko ollut 2020, se ensimmäinen, mikä oli vain 25 visaista tapausta ja nyt on tieteellisiä visaisia tapauksia luvassa. Tässähän on siis semmoisia jännittäviä arvoituksia, jotka pitää ratkaista. Mä muistan, kun mä sitä ensimmäistä kirjaa selailin, ei tullut mitään [Salla nauraa], mutta lapset on viisaampia ja varmasti osaavat hienosti ratkoa. Tässä on siis esimerkiksi, että: ”Miksi etsivä halusi tanssilattian viereen tutkimaan tyhjää paperia? Mitä Kurkien lento kertoo tutkimusmatkailijalle?” Kaikenlaisia arvoituksia siis luvassa, ja vastaukset tietysti löytyy sitten läpän alta. Ei tarvitse jäädä ikuisesti pohtimaan asioita.

Salla: Se on hyvä.

Krista: Kyllä. Nythän me siirrytään sitten nuorten uutuuksiin.

Salla: Mennään nuoriin. Jos puhutaan ensin vähän nuoremmille nuorille suunnatuista kirjoista ja sitten vähän vanhemmille nuorille eli ehkä jopa nuorille aikuisille, eli puhutaan YA:sta, young adult -kirjallisuudesta.

Krista: Joo.

Salla: Joo.

Krista: Mitäs sä valitsit näistä niin sanottujen varhaisnuorten kertomuksista?

Salla: No kuule, löysin tämmöisen Salmen kirjoittaman Oboin kirjan, jossa oli, ehkä tarpeeton sanoakaan, aika jännä kansi [naurua].

Krista: Aha, no niin.

Salla: Tämä sijoittuu tämmöiseen maailmaan, jossa ei ole enää lukutaitoa. Se on siis hävitetty lukutaito.

Krista: Aha.

Salla: Juu. Päähenkilönä on 13-vuotias poika nimeltä Oboi, ja hän ei usko tarinoihin. Sitten tämä Oboi eräs päivä karkaa etsimään entistä kotitaloaan, mutta se päätyykin katastrofin kärsineeseen kummalliseen kaupunkiin, jossa kukaan ei osaa lukea.

Krista: Hmm.

Salla: Mhm. Siellä kaupungissa on salaperäinen Wanda ja Wanda ohjailee näitä kaupungin ihmisiä semmoisella laitteella, joka jokaisella on kämmenessä, ja se Wanda on yhteydessä siihen laitteeseen. Tämä Wanda kertoo näille ihmisille kaiken, mitä heidän pitää tietää ja tehdä.

Krista: Okei.

Salla: Sitten Oboi menee kirpparille käymään ja törmää naiseen, joka antaa hänelle kirjan. Tämän naisen mukaan kirja voi muuttaa kaiken ja auttaa löytämään sen, minkä Oboi luuli kadonneen ikuisesti.

Krista: Aah.

Salla: Mhm. Sitten siinä käy niin, että tämä Oboi, joka siis inhoaa tarinoita, huomaa, että hänestä on tullut tarinan sankari. Hän siis just se orpopoika, jonka pitää pelastaa koko maailma.

Krista: No niin.

Salla: Joo ja tämä on ymmärtääkseni ihan yksittäinen kirja. Ei ole osa mitään sarjaa.

Krista: Okei, kuulostaa hauskalta. Hauska, että tällainen lukutaitoon liittyvä oli sinullekin tullut tänne [naurahtaa].

Salla: Noo, mitenpä se noin [nauraa].

Krista: Mähän sitten valitsin tämmöisen Brownin Kummat-nimisen kirjan. Tämä on siitä hauska, että tässähän ne kummat on ihan semmoisia tavallisia esineitä, joilla on epätavallisia ominaisuuksia, eli esimerkiksi tulitikut, jotka voi pysäyttää ajan tai teepannu, joka ei koskaan tyhjene. Se olisi kätevä.

Salla: Aika kätsy.

Krista: Jääkoukku, joka jäädyttää veden, sulkakynä, joka kirjoittaa eri kielillä tai hiili, joka ei koskaan sammu, eli tuommoisia kummia esineitä. Tämähän on siis kaksiosainen fantasiasarja. Tämä ensimmäinen osa kertoo 13-vuotiaasta Cloverista, joka pakenee isänsä murhaajia mukanaan isänsä vanha lääkärinlaukku ja salaperäinen kumma. Kuulostaa mielenkiintoiselta.

Salla: Todellakin. Ehkä täytynee siihen tarttua.

Krista: Kyllä, voipi olla.

Salla: Nyt lähestymme kohta jo loppua, mutta vielä on aikaa, nimittäin sitten olisi esittelyssä näitä young adult nuorten kirjoja, eli vähän vanhemmille nuorille suunnattuja kirjoja. Mä löysin tämmöisen ehkä vähän erikoisemman nimittäin Moision Kun äänesi löysi minut-kirjan, joka on Kadonnut ääni -sarjan avausosa.

Krista: Joo.

Salla: Tämä on kaksiosainen sarja kanssa vähän niin kuin toi Kummat.

Krista: No niin.

Salla: Joo ja tämä on urbaania fantasiaa ja romantiikkaa yhdistävä tarina musiikin voimasta. Se, mikä tästä tekee ehkä vähän erikoisemman näihin muihin kirjoihin verrattuna, on se, että tämä on omakustanne.

Krista: Okei.

Salla: Eli tämä ei ole minkään kustantamon kustantama, vaan kirjailijan itsensä. Hän on ollut tässä. Näissä omakustanteissahan taso aika usein vaihtelee aika paljon, koska siinä ei sitä mitään kirjallisuuden ammattilaista välttämättä sanomassa kommentteja.

Krista: Joo.

Salla: Mutta tämä vaikuttaa nyt hyvältä tämä Kun äänesi löysi minut. Tässä on nimittäin päähenkilönä tämmöinen Emilia. Hän on lukion viimeisellä eli abina. Hän sitten saa roolin koulun musikaalista. Siellä musikaaliharjoituksissa hän tapaa Johanin, joka laulaa upeasti, mutta jostain syystä tämä Johan ei oikein halua olla sen Emilian kanssa missään tekemisissä. Siinä sitten harjoitellaan aikansa yhdessä, niin kyllähän se Emilia ihastuu siihen Johaniin. Sitten se on vissiin vähän epäselvää, että mitäs se Johan on mieltä, mutta ehkä hänkin vähän ihastuu Emiliaan ehkä.

Krista: Okei.

Salla: En ole varma. Katsotaan [naurahtaa]. Sitten siinä alkaa tulla tämmöisiä käsittämättömiä katoamisia kesken dueton, ja Emilia alkaa huomata outoa valoa Johanin ympärillä.

Krista: Aha.

Salla: Muuta ei kerrottu.

Krista: Yllättävä käänne.

Salla: No todellakin. Vähän just, että mitähän tässä tapahtuu. Herätti minun mielenkiintoni.

Krista: No niin. Täytynee sinun siis lukea.

Salla: No minähän luen [naureskelua].

Krista: Mähän voihin sitten sanoa seuraavan oman valintani, joka on Thomasin Blackout-niminen kirja. On kuusi kirjailijaa, jotka on kirjoittanut omat novellinsa, että hienosti kietoutuu yhteen ne jokaisen kuuden kirjoittajan tarinat.

Salla: Uu.

Krista: Ideanahan tässä on se, että ollaan New Yorkissa ja on hirveä helleaalto menossa siellä ja sitten kaupungin sähköt katkeaa.

Salla: Din din dii.

Krista: Ja muunlaiset kipinät iskee [Krista nauraa], nimittäin kaikkia rakkausjuttuja on siis luvassa ja ystävyydet syvenee ja joku päättyy ja kaikkea semmoista pientä ihmissuhdedraamaa on luvassa. Tästä ei hirveästi muuta kerrottu kuin, että tämmöistä on luvassa, mutta oletan, että aika mielenkiintoinen ja jotenkin hauska tietää, kun on ollut kuusi eri kirjailijaa, miten tavallaan ne on saanut kiedottua ne tarinat yhteen.

Salla: Oliko siinä, että onko ne jotenkin samoja tyyppejä niissä tarinoissa vai onko ne vain eri ihmisiä silloin sähkökatkon aikaan siellä?

Krista: No kun siellä ei siis sanottu, mutta jotenkin mä ymmärsin, että olisikohan tyyliin eri tyyppejä ja sitten ne jotenkin, että tietää, että ollaan samassa paikassa samaan aikaan. En tiedä.

Salla: Okei, okei.

Krista: Täytyy lukea, niin tietää.

Salla: Niinhän se on [naurahtelua]. Mä otin kanssa toisen YA-kirjan.

Krista: Joo.

Salla: Se olisi tämmöinen Salaman kirjoittama Ripley - nopea yhteys. Mä fanitan näitä Salaman aiempia kirjoja. Hän on kirjoittanut fantasiaa aiemmin, mutta tämä ei ymmärtääkseni nyt ole fantasiaa.

Krista: Aha.

Salla: Tämä on ihan tämmöinen normitarina [naurahtaa].

Krista: Okei.

Salla: Tämä on peliaiheinen romaani. Kerrotaan, että teemoina on nettiystävyys, koodaamine, hakkerointi ja tunteet, jotka voi herätä vahvana niin netissä kuin livenäkin, eli myös jotain tämmöistä ihmissuhdemeininkiä tulossa.

Krista: No niin.

Salla: Tässä on päähenkilönä Isla, joka pelaa ja hänet tunnetaan pelipiireissä nimellä Ripley. Hänellä on online-kaveri Damien, josta on tullut tosi tärkeä ja jota hän ajattelee aika usein.

Krista: Joo.

Salla: Sitten tällä Islalla on kuitenkin tämmöinen periaate, että hänhän ei näitä pelikavereita livenä tapaa.

Krista: Aha.

Salla: Ja hän ei nyt halua tätä Damieniakaan tavata, koska siinä voisi käydä jotain, että mitä jos ne olisikaan enää niin hyviä kavereita ja sitten ne kaikki tiiviit pelisessiot ja tuntien chattaaminen ja kaikki se loppuisi.

Krista: Aa.

Salla: Mutta sitten hänelle tulee mahdollisuus nähdä tämä ystävänsä [naurahtaa] ihan livenä Gameconissa ja nyt hänen pitääkin päättää, mitä tehdä, nähkö vaiko eikö nähdä.

Krista: Joo.

Salla: Ja jotta tämä ei olisi liian helppoa, samaan aikaan Islan lukiossa aloittaa raivostuttavan omahyväinen Anton ja heidän välillään roihahtaa heti.

Krista: Aah.

Salla: Siinä onkin vähän teemana, että voiko verkossa syntynyt syvä yhteys päihittää tosielämän tunteet.

Krista: Okei, jännittävää.

Salla: Joo.

Krista: Mitä jos ne onkin sama henkilö?

Salla: Ooh.

Krista: Se olisi hyvä.

Salla: Se olisi.

Krista: Nyt täytyy lukea se ja selvittää, onko se sama henkilö.

Salla: Että oliko tämä spoiler vai ei.

Krista: Niin, apua [naurua]. Ei se ollut.

Salla: Mä en tästäkään löytänyt, että tämä olisi mitään sarjaa. Ehkä tämä on sitten ihan yksittäinen myös tämäkin.

Krista: Mm, hauskaa.

Salla: Joo.

Krista: Ja tuommoinen kiva peliaiheinen kanssa.

Salla: Joo. Niitä ei hirveästi... muutamia on.

Krista: Joo. Mulla on sitten vielä viimeisenä tässä McManusin Kolme pahan perii. Tältä McManusiltahan on tullut, onko siltä tullut nyt kolme aiempaa kirjaa, ja ensimmäinen oli se Yksi meistä valehtelee. Jostakin niistä on meidän aikaisemmassa podcastissa on myös vinkattu muistaakseni. Taisin kertoa.

Salla: Oliko se...

Krista: Se oli se kolmas itse asiassa, olisiko ollut.

Salla: Niin, se edellinen osa.

Krista: Joo.

Salla: Joo. Sehän on ihan meidän lainatuimpia nuorten kirjoja.

Krista: On, että todella hyviä kirjoja on häneltä tullut ja uskon, että tämä jatkaa samaa jännittävän hyvää rataa. Tässähän siis on serkukset Milly, Aubrey ja Jonah, jotka tuskin tuntevat toisiaan. He ei ole koskaan tavanneet isoäitiään, joka rikkoi välit sukuun ja teki lapsensa perinnöttömiksi jo ennen nuorten syntymää. Nyt rikas ja erakkomainen matriarkka tarjoaa serkuksille kesätöitä lomasaarellaan, ja kesähän on täynnä yllätyksiä, salaisuuksia ja valheita. Mikä synkkä salaisuus hajottikin perheen vuosia sitten, se pitää suvun edelleen otteessaan ja on uhkaavampi kuin koskaan, eli taas on luvassa jotain jännittävää mysteeriä.

Salla: Mysteeriä. Nämähän on tämmöisiä ei mitään yliluonnollisia mysteerejä.

Krista: Ei ole, joo. Nämä on ihan semmoisia peruskirjoja.

Salla: Perusmysteerejä [naurahtelua].

Krista: Kyllä.

Salla: Eikö siinä ollut meidän YA-tarinat?

Krista: Kyllä, siinä oli.

Salla: Sitten viimeinen: nuorten tietokirjat. Niitäkin tulee muutama. Ei kovin paljon taida tulla.

Krista: Ei.

Salla: Mä poimin tämmöisen Brochmannin ja Dahlin Tyttökirja - Opas kehoon ja mieleen. Tämä on suorasukainen ja ainakin omien sanojensa mukaan hauskasti kuvitettu kirja.

Krista: No niin [naurahtelua].

Salla: Se jää nähtäväksi, kun näemme sen, toivottavasti. Tämä antaa siis monenmoisia neuvoja ja vinkkejä murrosikää lähestyville tytöille. Murrosikähän on semmoista aika hämmentävää ja vaikea aikaa. Kehossa tapahtuu muutoksia, ja hormonit ottaa vallan ja mielessä myllertää. Jos ei oikein ehkä näistä aiheista rohkene puhua, kuitenkin tietoa kannattaa hake ja tämmöiset kirjat on ihan hyvä paikka, mistä sitä voisi lähteä.

Krista: Joo.

Salla: Tämä Tyttökirja käsittelee monipuolisesti teinivuosiin liittyviä teemoja, kuten seksuaalisuutta, pituuskasvua, suorituspaineita.

Krista: No niin. Hyvä, että tämmöisiä tulee tällaisia uudempiakin, ettei kaikki ole niitä vanhempia.

Salla: Niin [naurahtaa].

Krista: Mun oli hirveän vaikea valita yhtä, niin valitsin kaksi...

Salla: Uu.

Krista: ...koska periaatteessa nämä liittyy vähän samaan asiaan. Mutta TikTok.

Salla: TikTok [naurahtaa].

Krista: Siihen liittyen nämä kaksi kirjaa valistin. Ensimmäinen on Kormilaisen ja Rissasen Tokkerin käsikirja, jossa huipputiktokkaajat opettaa, miten tehdä upeita videoita. Tässä opitaan videoiden tekemisen perusperiaatteet askel askeleelta älypuhelimen kameran käytöstä, käsikirjoittamiseen, kuvaamiseen ja leikkaamiseen. Mukana on myös 20 huippuammattilaisten tekemään opetusvideota.

Salla: Mitenhän ne on siinä mukana?

Krista: En tiedä.

Salla: Siinä on varmaan joku, koska en usko, että ne siinä kirjassa ne videot on.

Krista: Niin.

Salla: Ehkä siinä on linkki jonnekin.

Salla: Se jää nähtäväksi.

Krista: Se jää.

Salla: Hauska, että ketä ne on, kenen videoita siinä on.

Krista: Niinpä.

Krista: Mielenkiintoinen. Ainahan tämmöisiä on hyvä katsoa, että miten voisi tehdä asioita paremmin ja oppia lisää. Sitten toinen, joka liittyy pikkuisen TikTokiin, koska olen törmännyt tähän henkilöön TikTokissa...

Salla: No niin [naurahtaa].

Krista: ...joka on tehnyt tämän kirjan, eli tämä on Daniel Kalejaiyen Konstaapeli Daniel tässä, moro! Oletko sä törmännyt tähän konstaapeli Danieliin TikTokissa?

Salla: En ole.

Krista: Et?

Salla: En ole Danielia nähnyt siellä.

Krista: Okei. Minun TikTokissa on välillä ilmestynyt sinne. Hänhän...

Salla: Muuten välihuomio: sinun TikTokissa. TikTokihan tosi paljon sitä sisältöään suuntaa aina sun mielenkiinnon ja katselukokemuksen mukaan, siksi meilläkin Kristan kanssa on aika erilaisia sisältöjä.

Krista: Kyllä. En tiedä, miksi minulla poliisi [naurahtaa] tulee sinne.

Salla: Onko ne minkälaisia videoita?

Krista: Hän kun siis on konstaapeli, se siis kertoo siellä TikTokissa just semmoisia hauskoja, mitä se nyt kertookaan.

Salla: Kertooko se...

Krista: Esimerkiksi miten syyllistyt lievään petokseen tai semmoisia...

Salla: Semmoisia ihan oikeita asioita.

Krista: Joo.

Salla: Joo.

Krista: Saa tietoutta tavallaan, että mikä vaikka on rikos ja mikä ei ole.

Salla: Tosi hyvä.

Krista: Ja se on nimenomaan nuorille suunnattu. Hän jotenkin kertoo erityisesti nuorille suunnatusti niillä videoillaan, että mikä on mitäkin.

Salla: Joo, tosi hyvä ja varsinkin TikTok kun on niin nuorten suosiossa, ehkä löytävät.

Krista: Kyllä ja nyt tosiaan tässä kirjassa kanssa hän kertoo rikoksista ja rangaistuksista myöskin. Mukana on esimerkkitarinoita tutuista ympyröistä, kaveriporukoiden päähänpistoja, bileillan kämmejä, suhdekriisejä, kaiken maailman juttuja. Esimerkiksi tiesitkö, että jos punnitset tahallaan irtokarkkia väärin, syyllistyt lievään petokseen?

Salla: Uu.

Krista: Tavallaan just semmoisia, mitä ei välttämättä ehkä osaa ajatella, että voisi olla vaikka rikos, selviää, että onkin.

Salla: Uu, mahtavaa.

Krista: Kyllä, mutta TikTokista kun tuli tämä puheeksi, kun hänkin siellä oli, tiesittekö kuuntelijat, että Lahden kirjastokin on TikTokissa?

Salla: Näin on, ja me Kristan kanssa kovasti tehdään sinne videoita. Me kerrotaan kirjastosta ja vinkkaillaan erilaisia aineistoja, mitä kirjastossa on ja kaikkea ajankohtaista kanssa sieltä voi löytää. Joskus me mennään livetilaan ja meiltä voi tulla kysymään mitä vain kirjastoon liittyvää.

Krista: Joo ja nimenomaan ollaan suunnattu ehkä nuorille ja nuorille aikuisille niitä meidän vinkkejä erityisesti.

Salla: Joo.

Krista: Ne palvelun kertomiset ja muut nyt menee kaikille tavallaan.

Salla: Kyllä, eli me ollaan siis TikTokissa lahtikirjasto-nimisellä käyttäjällä. Sitähän voi ihan selaimessakin netissä käydä katsomassa, jos ei ole omaa TikTokia.

Krista: Joo, ei ole pakko alkaa seuraamaan, jos ei ole tiliä, mutta jos on tili, kannattaa alkaa seuraamaan.

Salla: Näin on.

Krista: Siellä on paljon kaikkea hauskaa.

Salla: No niin, se oli TikTok-mainos [nauraa].

Krista: Kyllä. Meillähän alkaa olla kuule kaikki nostot vuoden 2022 kevään uutuuskirjoista tehtynä. Kaikkia ei saatu nostettua, mutta tässä meidän suosikkinostot, mitä poimittiin noista uutuusluetteloista.

Salla: Jes.

Krista: Ja mehän jäädään nyt innolla odottamaan, että me saadaan lukea ne.

Salla: Näin on ja toivottavasti kuuntelija, sinä myös.

Krista: Kyllä. Ei tässä muuta kuin heippa vain.

Salla: Hei hei.

[tunnusmusiikki]

Jakso 70. Kevään 2022 aikuisten uutuuskirjat

[tunnusmusiikki]

Saimi: Tervetuloa kuuntelemaan Lahden kaupunginkirjaston Ääniä kirjastosta -podcastia. Tänään keskustelemassa ovat Saimi...

Virpi: ...ja Virpi.

Saimi: Ja meidän aiheenamme on kevään 2022 uutuuskirjat, eli aikuisten tietoa ja kaunoa on luvassa. Tosi paljon kiinnostavia uutuuksia onkin tulossa kirjakevääseen 2022, ja tässä olisi muutama nosto niistä. Noissa romaneissa oli aika paljon kiinnostavia tarjolla, ja ihan ensimmäinen, mikä mun huomion herätti, oli Iida Rauman Hävitys – Tapauskertomus. Siinä oli aivan upea se kansi. Jotenkin graafikko oli kyllä onnistunut siinä. Semmoinen tosi pelkistetty, mutta hieno. Tämä on teos, joka sen kuvauksen mukaan kertoo ihmisestä, joka melkein tuhottiin; kaupungista, joka on tuhottu moneen kertaan ja planeetasta, jota tuhotaan juuri nyt. Eli tätä turkulaisen kirjailijan kolmatta romaania Siltala kustantamolta mä odotan, mutta kuitenkin ensisijaiseksi tavallaan vinkiksi mä valitsin tällä kertaa tällaisen teoksen nimeltä Vastarinnan melankolia. Sen on kirjoittanut unkarilainen László Krasznahorkai. Kirjan kustantaja on Teos. Mä bongasin tuosta teoksen kuvastosta tämän Baabel-sarjan logon, ja siitä tuli heti mieleen mun suosikki Thomas Bernhard, jota on julkaistu kyseisessä sarjassa. Ylipäätänsä tämä Teoksen Baabel-sarja on tosi laadukas. Siinähän julkaistaan klassikkokirjoja eri puolilta maailmaa. Krasznahorkain tätä edellistä suomennettua teosta Saatanatangoa mä en ole vielä lukenut, mutta ilmeisesti kirjailijan tyylissäkin yhteneväisyyksiä Thomas Bernhardiin, sillä molemmat suosii tehokeinona tämmöistä tekstivyöryä, joka ei piittaa lyhyistä lauseista tai kappaleen vaihdoista. Tätä Vastarinnan melankolia -teosta kuvataan teoksen esitteessä tällä tavalla: ”Sekasorto on ottanut vallan unkarilaisessa pikkukaupungissa, jossa eletään yhä sosialistisen kansantasavallan aikaa. Kaiken yllä leijailee vääjäämättömän lopun tuntu. Liian varhain alkaneet pakkaset, junien salaperäiset katoamiset ja kaupungin yllä uhkaavasti huojuva vesitorni ovat saaneet kansalaiset pakenemaan kotiensa suojiin. Kauhu-uutiset ja huhupuheet leviävät ja kaikkein pienimmätkin seikat täyttyvät merkityksistä. Kaaoksen tuntua lisää Euroopan-kiertueellaan kaupunkiin poikkeava pahamaineinen sirkus, joka esittelee vetonaulanaan valtavassa kontissa makaavaa täytettyä sinivalasta.” Eli tämä Vastarinnan melankolia tulee todennäköisesti olemaan teos, jota voisi kutsua niin sanotusti vaikeaksi kirjaksi, mutta ei kannata kuitenkaan pelästyä siitä, sillä nehän voi olla monesti ihan niitä parhaimpia teoksia. Tätä Vastarinnan melankoliaa eli tätä tämmöistä melankolista ja tajunnanvirtamaisesti etenevää teosta mä odotan nyt tuolta romaanipuolelta ehkä eniten. Mitäs sulla oli Virpi siellä?

Virpi: Kuulostaa kyllä tosi mielenkiintoiselta. Varmasti kyllä on monien lukulistalla tämä Vastarinnan melankolia, ehkäpä minunkin.

Saimi: Joo, no niin.

Virpi: Mä nostaisin ensimmäisenä ihan tällaisia mediaan ja totuuteen ja salaliittoteorioihin liittyviä kirjoja. Ensimmäisenä otan Riitta Korhosen ja Hannu Ollikaisen Päätoimittaja-niminen teos. Tässä kirjassa 17 entistä ja nykyistä päätoimittajaa kertovat, millaista on sananvapauden arki, millaisia sananvapauteen liittyviä asioita toimituksessa päivittäin ratkotaan ja miten mediat takaavat oikean tiedon välittämisen valeuutisten ja somepöhinän keskellä. Onko ok esimerkiksi rattijuoppoudesta kärähtäneen kunnallispampun nimi julkistaa ja herättääkö vaikka bikinikuva lehden kannessa pahennusta? Tämä teos, jonka nimi siis on Päätoimittaja – työtä sananvapauden arjessa, on ensimmäinen sananvapauden arjen toteutuksesta päätoimittajan näkökulmasta kertova tietokirja. Sananvapaushan on perusoikeus, johon suhtaudutaan juhlavasti ja kunnioituksella, mutta miten media mahtaa tätä perusoikeutta käyttää? Tässä yhteydessä mä voisin vinkata jo julkaistun teoksen Johanna Vehkoon Oikeusjuttu. Tässä Oikeusjuttu-teoksessa Johanna Vehkoo pui kuin saamaansa tuomiota kunnianloukkauksesta. Siinä puidaan myös tosi paljon sananvapautta. Tämähän on siis tämä keissi, jossa Johanna Vehkoo sai 2019 vuonna Oulun käräjäoikeudessa sakkotuomion kunnianloukkauksesta, ja tämä tuomio piti Rovaniemen hovioikeudessa syksyllä 2020. Nyt juttu on edennyt korkeimpaan oikeuteen, ja korkeimman oikeuden päätös tulee olemaan poliittisen sananvapauden kannalta hyvin merkittävä. Toisena tähän liittyvänä teoksena nostan Markus Tiittulan Taistelu totuudesta. Tässä teoksessa pohditaan sitä, mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti. Tämä on kotimainen tietokirja ja avaa salaliittoteoreetikkojen maailmankuvaa ja näyttää, miten teoriat uhkaavat demokratiaa. Tällaiset modernit salaliittoteoriathan on yhtä aikaa viraaleja ja globaaleja ja ne elää hyvinkin vahvasti sosiaalisessa mediassa ja saa voimansa joukkoistetusta vainoharhaista. Sosiaalisessa mediassahan pystyy aika nopeastikin tavoittamaan suuren joukon samanmielisiä ihmisiä. Mikäänhän ei tapahdu sattumalta salaliittoteoreetikolle. Taustalla on aina joku taho, joka uhkaa tuhota kaiken tärkeän. Niinpä 5G-verkot levittävät koronaa, suomessa on käynnissä väestönvaihto ja Yhdysvalloissa Donald Trumpin toinen kausi varastettiin vaalivilpillä. Tämä ajankohtainen tietokirja kuvaa, mitä käynnissä oleva kilpa totuudesta merkitsee demokratialle. Tämä oli siis Markus Tiittula Taistelu totuudesta. Vielä nostan Will Sommerin QAnon – Salaliittokultin ytimessä. Tämä QAnonhan sai alkunsa lokakuussa 2017 Q-nimimerkkiä käyttäneen henkilön kirjoitettua amerikkalaiseen keskustelusivustoon tekstin, josta sai alkunsa maailmanlaajuinen salaliittoteoreetikkojenverkko. Donald Trump tuki QAnonia jakamalla heidän twiittejään ja kehumalla salaliittolaisia julkisesti. Niinpä QAnon-liike kasvoi, ja kesällä 2020 tehdyn tutkimuksen mukaan noin 7 prosenttia amerikkalaisista uskoi heidän väitteisiinsä, myös moni republikaanipoliitikko. QAnon on saanut Suomestakin kannattajia suuren julkisuuden myötä. Tämän QAnon – Salaliittokultin ytimessä on kirjoittanut Will Sommer, joka on toimittaja ja on seurannut tämän liikkeen vaiheita alusta asti ja ollut itsekin salaliittolaisten maalituksen kohteena. Tuloksena on kuvaus siitä, mihin salaliittoteoria yhdistettynä populismiin ja sosiaaliseen mediaan voi johtaa. Hyvin ajankohtainen ja tärkeä teos. Mitäs sulla Saimi on seuraavaksi?

Saimi: Mä olin ihan ajatuksissani. Tuossa oli niin paljon kiinnostavia aiheita ja sellaisia, mitä itsekin täytyy laittaa taas tuonne varauslistalle. Huh, on kyllä tärkeitä teoksia. Näistä aiheista mä siirryn ihan tämmöiseen tosi viihteellisen sitten seuraavaksi. Elämäkertojahan tulee perinteisesti aina uutuuslistoilla aika paljon, ja meilläkin on tässä muutama nosto.

Virpi: Kyllä.

Saimi: Mä selailin tuota Liken katalogia, ja mulla osui silmään sellainen teos, jota mä en tiennyt kaipaavani. Kyseessä on Sandra Niemen kirjoittama Vampira – Mailan Nurmen tie Hollywoodiin. Tämä kirjoittaja Sandra Niemi on Maila Nurmen veljentytär. Näyttelijä, tanssija ja malli Maila Nurmi on monille tuttu itsellenikin lähinnä tämän Vampira-hahmon estetiikan kautta. Ei välttämättä soita kelloa, että mikäs tämä Vampira-hahmo nyt on, mutta jos näkisi sen kuvan, sen tietäisi kyllä, että mikäs tyyppi tässä oli kyseessä. Tässä kirjan esittelytekstissä sanotaan, että: ” Elokuvan kulta-ajan kuuluisin femme fatale, suomalaissyntyinen Maila Nurmi lainasi nimensä Paavo Nurmelta, ystävystyi James Deanin ja Marlon Brandon kanssa ja loi Vampiran hahmon, joka lumosi Amerikan makaaberilla karismallaan. Vampirasta tuli Milla Magian esikuva ja yksi maailman jäljitellyimmistä kulttihahmoista.” Teos perustuu nurmen päiväkirjoihin, ja siinä Hollywood-säihkeen lisäksi kuvataan 50-luvun viihdeteollisuuden karumpaa puolta. Varmasti moni pystyy kuvittelemaan, minkälainen se maailma on silloin ollut. Aika kiinnostava tämmöisestä vähän niin kuin kulttihahmosta, joka ei välttämättä ole niin laajan yleisön tiedossa, mutta kuitenkin tunnettu hahmo. Hauska, että tämmöinen kirja on tulossa keväällä. Minkälaisia elämäkertoja sulla oli?

Virpi: Tietopuoleltahan todella paljon on ilmestymässä taas kaikenlaista mielenkiintoista elämäkertaa. Mä nostaisin ensimmäisenä, kun sulla oli Saimi tuommoinen hahmo tuossa sun viimeisimmässä nostossa, Rachel Williamsin Anna — Huijariperijättären tarinan täältä ensimmäisenä. Oletko nähnyt Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan Catch Me If You Can?

Saimi: Mä en ole sitä elokuvaa, mutta mä olen lukenut sen kirjan, mihin se perustuu. Sehän on ihan mahtava tarina, jotenkin ihan uskomaton.

Virpi: Joo, kyllä just tämmöinen huijari Frank Abagnale pystyy kyllä vedättämään ihan mennen tullen hyvinkin monissa tilanteissa ja pääsee pälkähästä lähes mahdottomista tilanteista. Siis hänhän rikastuu painamalla sekkiväärennöksiä, joita tuonaikainen pankkijärjestelmä ei pysty tunnistamaan väärennöksiksi. Mulla tuli tämä elokuva ja kirjakin mieleen justiinsa tästä Rachel Williamsin Anna – Huijariperijättären tarinasta nimittäin tässä tämmöinen satumaista elämää miljoonaperijättärenä elänyt Anna Delpy ehtii sumuttaa New Yorkin seurapiirejä pitkään ennen kuin jää kiinni. Hän siis saapuu kaupunkiin kertoen olevansa saksalaisen hienostosuvun perijätär, jolla on 60 000 000 dollarin rahasto ja aikoo perustaa Manhattanille taidekeskuksen. Näin hän pääsee näppärästi sisään New Yorkin hienostopiireihin. Anna ehti huijata pankkien, sijoittajien ja hotellien lisäksi ihmisiä, ystäviään, joista yksi on tämä Rachel Williams, joka on kirjoittanut tämän kirjan. Mutta kuinka tämä taidokas huijaus onnistui ja miten Anna sitten lopulta jäi kiinni ja mitä tapahtui, kun kulissit romahtivat ja kuka Anna lopulta oli? Se selviää tästä kirjasta. Lisäksi mä nostaisin vielä pari elämäkertaa musiikkiin liittyen. Nimittäin nyt itse asiassa on jo ilmestynyt Simon Halfon Oasis Supersonic -niminen kirja. Tämä on ensimmäinen virallinen Oasis-kirja ja herättää henkiin musiikin ja veljesrakkauden sukupolvikokemuksen. Kaikkihan muistaa 90-luvulta näitä isoja Oasis-hittejä Live Forever, Supersonic, Wonderwall, Don’t Look Back In Anger. Ne on ihan ysärisoundtrackia. Tässä yhtyeessähän oli jäseninä muun muassa Liam ja Noel Gallagher, jotka olivat hyvin riitaisat veljekset. Heidän esimerkki osoittaa, että röyhkeällä asenteella voi päästä pitkälle esimerkiksi maailman suurimmaksi bändiksi ja katkaista verisiteet muutamaan kertaankin matkan varrella. Itse uskon, että tätä tarinaa ei ole annettu ihan kenen tahansa käsiin, joten luotan, että tämä teoksen kirjoittaja englantilainen tuottaja Simon Halfon on pystynyt tekemään hyvää työtä tämän kirjan kanssa. Hänhän on myös ohjannut tämän Oasiksesta kertovan Supersonic-dokumentin, joka niin ikään on saatavissa kirjastosta, elikkä sekä dokumentti että kirja on samanniminen. Sitten nostan toisena musiikkiin liittyvänä elämäkertana Timo Kalevi Forssin Leevi and the Leavingsin, joka on jatkoa tämän saman tekijän menestysteokselle, Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo, joka julkaistiin 2017. Kaikkihan tosiaan muistaa mystisen rockbändin Leevi and the Leavingsin, joka ei tehnyt koskaan yhtään keikkaa, mutta nousi silti toistuvasti listojen kärkeen. Yhtye jätti erittäin merkittävän jäljen suomalaiseen populaarimusiikkiin. Bändihän oli pitkälti lauluntekijä Gösta Sundqvistin luomus, mutta visionsa toteuttaakseen hän tarvitsi bändin. Tässä kirjassa erityisesti pääsevät ääneen hänen luottomuusikkonsa Risto Paananen, Juha Karastie ja Niklas Nylund. Tässä kerrotaan muun muassa yhtyeen albumien synnystä. Mitä sulla oli Saimi seuraavana sun listoilla?

Saimi: Joo, toi olikin muuten mielenkiintoista. Mä en itse esimerkiksi tiennyt tuota, että Leevi and the Leavings ei ikinä tehnyt mitään keikkoja. Tässähän heti oppii uutta ja sitten vielä enemmän, kun lukee nämä kaikki teokset. Mä siirryn mun tätä intohimon eli sarjakuvien pariin. Mähän rakastan sarjakuvia. Ensi keväänä ilmestyykin taas liuta kiinnostavia teoksia. Mun kirjastokortilla alkaakin olla jo varaukset aika maksimimäärissä siellä. Täytyy vähän nyt ruveta rajoittamaan teoksia, koska kiinnostavia sarjakuvia, mitä ilmestyy keväällä, on esimerkiksi Hanna Gustavssonin Iggy 4-ever. Tämä suomennos on jatkoa parin vuoden takaiselle Yölapsi-teokselle. Sitten Juan Diaz Canalesilta ja Juanjo Guarnidolta tulee Blacksad-sarjan kuudes osa nimeltä Kun kaikki sortuu. Se on hienoa, taas muutaman vuoden jälkeen vähän suomennetaan Blacksadia legendaarista sarjaa. Sitten englanninkielisen sarjakuvan puolella meille on tulossa esimerkiksi Joe Hillin Locke & Key Golden Age -teos. Se on itsenäinen teos, joka sijoittuu koukuttavan lovecraftilaisen Locke & Key -sarjan maailmaan. Jos ei muuten ole vielä Locke & Key -sarja tuttu, kannattaa lukea, hieno maailma. Mutta se, minkä mä nyt nostan täältä erityisemmin esille kevään uutuuksista, on Alice Osemanin Heartstopper-sarjakuva. Tämä on nimestä huolimatta siis suomennos. Tammi kyllä tekee todella hienoa työtä, kun suomentaa tämän sarjakuvan. Sehän on alkanut itse asiassa jo vuonna 2016 verkkosarjakuvana. Se on loppuvaiheessa se sarjakuva, mutta se jatkuu yhä tuolla verkossa ja on siellä siis englanninkielisenä ilmaiseksi luettavissa. Tämä on periaatteessa nuorille ja nuorille aikuisille ensisijaisesti suunnattu young adult -sarjakuva, mutta aikuinenkin saa kyllä tästä irti ja lukee mielellään tämmöistä teosta. Mulle ehkä vähän poikkeuksellisesti tämä on tämmöinen todella optimistinen ja sympaattinen teos. Se on mukava mun mielestä, että tämmöinenkin teos, mikä käsittelee kahden pojan rakkaustarinaa, tämmöinen seksuaalivähemmistöjä käsittelevä teos, joskus se on vain tämmöinen symppis ja kiva. Tässä kyllä käsitellään vaikeita asioita, mutta pääasiallisesti se sävy on todella optimistinen ja toiveikas. Sen perusjuoni on se, että kaksi poikaa Nick ja Charlie käyvät samaa koulua, mutta eivät tunne toisiaan. Sitten opettajan uusi istumajärjestys asettaa heidät vierekkäisille paikoille. Pojat ystävystyvät ja vähitellen tunteetkin alkavat herätä. Charlien ystävät ovat huolissaan, koska hän ihastuu heteroksi luultuun poikaan. Sen sijaan rugbyn pelaaja Nick ihastuu ensimmäistä kertaa elämässään poikaan ja kipuilee aluksi näiden tunteidensa hyväksymisen kanssa. Nuorempi pojista Charlie kärsii monenlaisista ongelmista ja ajautuu välillä itsetuhoiseen käytökseen. Tämä sarjakuva käsittelee vaikeita asioita ja aiheita, kuten syömishäiriöt ja kiusaaminen, mutta pohjimmiltaan on tosi lämminhenkinen ja toiveikas kuvaus kahden pojan kehittyvästä suhteesta. Tosiaan hienoa, että suomennetaan tämä teos, koska tämmöisiä aiheita, mitä etenkin nuoremmat ihmiset voi kokea, käsitellään aika hyvin mun mielestä tässä teoksessa. Sarjan pääosissa on tosiaan Nick ja Charlie, mutta myös heidän perheitään ja poikien laajaa ystäväjoukkoa kuvataan runsaasti. Sarjassa onkin tosi paljon monia kiinnostavia sivuhahmoja, jotka saavat enemmän tilaa sitten niissä myöhemmissä teoksissa. Tämä ensimmäinen teos on ehkä kaikista hidastempoisin. Sitten myöhemmissä teoksissa tarina pääsee kunnolla oikeaan vauhtiin. Jos muistan oikein, englanninkielisenä näitä kokoomateoksia on tähän mennessä viisi tai kuusi julkaistuja ja mielestäni tämä kirjailija on sanonut, että se seuraava on se viimeinen. Itse asiassa tästä sarjakuvasta ollaan myös tekemässä tv-sovitusta, että nyt onkin ihan hyvä hetki ruveta lukemaan tätä suomennosta. Vielä kerran nostan Tammelle hattua, että ovat tämän teoksen suomentaneet.

Virpi: Tästähän päästäänkin näppärästi minun seuraavaan nostoon. Nimittäin Meeri Koutaniemeltä ja Ann-Mari Leinoselt ilmestyy teos nimeltään Rakkaus. Rakkaushan on elämän tärkeimpiä asioita. Rakkaudella on kyky kääntää elämän suunta, muuttaa yhteiskuntia, avata ihmismieli sekä kasvattaa uusia sukupolvia. Rakkauden puute voi satuttaa. Se voi köyhdyttää kansakuntia, luoda vihaa ja tuhota halun elää. Meeri Koutaniemihän on hyvin tunnettu suomalainen valokuvaaja, ja Ann-Mari Leinonenon toimittaja. Tässä heidän kirjassa yhteiskunnan eri puolilla toimivat suomalaiset kertovat, miten he ovat kokeneet rakkauden ja mitä rakkaus eri puolineen heille merkitsee. Ääneen pääsevät muun muassa Peter Franzén, Seela Sella, arkkipiispa Tapio Luoma, Hannu-Pekka Björkman, Sikke Sumari ja Michael Monroe.

Vielä nostaisin lisäksi Sanna Stellanilta ilmestyy Hyvien synnytystarinoiden kirja. Sanna Stellanhan on paremmin tunnettu näyttelijänä ja humoristina ja ollut mukana muun muassa Siskonpeti-komediasarjassa. Silloin kun Sanna Stellan odotti esikoistaan, hän kärsi synnytyspelosta. Hän pelkäsi synnytystä ja luki siksi aiheesta kaiken, mitä käsiinsä sai. Se avasi hänen silmänsä sille, ettei synnytyksen tarvitse olla välttämättä ihan kauhistuttava kokemus. Tässä Sanna Stellanin Hyvien synnytystarinoiden kirjassa kuullaan naisia, joilla on positiivinen kokemus synnytyksestä. He ovat kaikki synnyttäneet luonnollisesti ilman lääkkeellistä puuttumista synnytyksen kulkuun. Kirjan tarinoissa äidit kertovat synnytyskokemuksensa niin kuin se meni, hyvin. Nämä tarinat antaa lukijalle tietoa ja turvaa, itseluottamusta sekä varmuutta synnytykseen. Mitä sulla Saimi on seuraavana listoilla?

Saimi: Viimeistä vinkkiä viedään. Täällä olisi tällainen teos kuin Audre Lorde Siste Outsider – Esseitä ja puheita. Kustantamo Kosmokselta tulee ensimmäinen suomennettu Audre Lordern teos, joka nimensä mukaisesti sisältää esseitä ja puheita. Tässä on muuten sellainen jännä juttu, että tämä tarjottiin kirjastolle tuolta kaunokirjallisuuslistalta, mutta mä luulen, että tämä menee tuonne tietokirjallisuuden puolelle niin kuin nämä esseeteokset monesti menee. Vähän tämmöinen vilahdus tänne kirjastotyön kulisseihin, että joskus se, miten joku teos ikään kuin tarjotaan meille, saattaakin vähän muuttua siitä, mitä vaikka kustantaja on alun perin ajatellut. Mutta tämä Sister Outsider -teos. Sitä kuvataan Kosmoksen sivuilla näin: ” Lorden terävä ja järkkymätön proosa kuvaa usein taistelua, mutta pohjimmiltaan tekstit välittävät sanomaa toivosta. Tässä uudistetussa 2000-luvun laitoksessa Cheryl Clarke kuvaa esipuheessaan, kuinka Lorden ajatukset ovat jopa ajankohtaisempia nykyaikana kuin ne olivat 80-luvulla, kun tekstit ensimmäistä kertaa julkaistiin.” Tämä on kyllä niin mahtavaa, että tämä klassikkoteos suomennetaan. Vieläkin löytyy näitä tällaisia tärkeitä kirjailijoita, joiden teoksia ei ole suomennettu. Ei ole mitään paitsi korkeintaan jotain yksittäisiä artikkeleja kokoelmissa. Nyt kyllä hieno todella hieno kulttuuriteko Kosmokselta,

että saadaan tämä teos suomennettuna. Mikäli on sellainen, että Audre Lorde ei kuulosta nimenä tutulta, saatat muistaa hänet esimerkiksi toteamuksesta: ”The master's tools will never dismantle the master's house.” Viallista järjestelmää ei pysty muuttamaan sisältä käsin, vaan pitää luoda jotain uutta, jos halutaan pysyvää muutosta. Tämä kuuluisa essee löytyy myös Sister Outsider teoksesta. Tätä kyllä odotan innolla ja siellä on varaukset laitettu jo. Olen alkuperäiskielisenä lukenut, mutta siitä on kyllä vuosia. Minkäslaiset vinkit sinulla on vielä tähän loppuun?

Virpi: Kuulostaa kyllä tosi mielenkiintoiselta. Hienoa, että saadaan tästä teoksesta suomennos.

Saimi: Kyllä.

Virpi: Mä nostaisin tähän loppuun vielä pari ruokakirjaa. Annika Luther on kirjoittanut rukiin viljavasta historiasta. Suomihan pyöri aikoinaan rukiin varassa. Tärkeitä olivat leivän, mämmin, karjalanpiirakoiden ja kalakukkojen lisäksi myös oljet, jotka ovat rukiilla erityisen pitkät. Niitä pystyttiin käyttää monenlaiseen. Ruishan on meidän kansallisvilja, mutta kuitenkin se oikeastaan on keskiaasialainen rikkaruoho. Sieltä se kulkeutui tänne kauas pohjoiseen, missä ei aikoinaan edes vehnä kasvanut. Niinpä ruista alettiin syödä. Tämä Annika Lutherin teos Rukiin viljava historia kertoo paljosta muustakin kuitenkin kuin rukiista ravintona. Hän kirjoittaa kiinnostavasti ja ymmärrettävästi viljelykasvien jalostuksesta nälkävuosista, ruiskukasta oikeistopuolueen symbolina sekä suuresta geenipankista, jossa ruista säilytetään tuleville sukupolville. Tämä teos on rakennettu tarinallisen muotoon, joten ihan varmasti hyvin luettava tietokirja. Toisena ruokakirjana nostan Tiina Sarjan Maito-nimisen teoksen. Maitohan oli ennen suomalaisessa ruokapöydässä itsestäänselvyys ja terveen elämän peruspilari, mutta sittemmin maidon juonnin autuutta on alettu kyseenalaistamaan. Superjuomasta on tullut ilmaston pilaaja ja verisuonien tukkija. Mitä oikein on tapahtunut? No ainakin yksi suuri muutos on tapahtunut, nimittäin tiedon määrä. Moni on alkanut pohtia, voiko maitoa enää juoda, kun terveysvalistus ja ilmastonmuutos on iskeytynyt tajuntaan. Moni miettii myös lehmien hyvinvointia. Tämä Tiina Sarjan Maito-teos on tarkoitettu kaikille, jotka ihmettelevät maidon muuttunutta mainetta ja miettivät kaataako lasiin maitoa vai ei. Nyt mä otan vielä yhden ekstrateoksen tänne, nimittäin kyllähän aina pitää vinkata joku käsityökirja. Nimittäin niitähän ilmestyy joka vuosi hyvin paljon.

Saimi: Jep.

Virpi: Heidi Kormano on kirjoittanut Älä palele -nimisen käsityökirjan. Siitä löytyy ohje muun muassa hittiasusteeseen eli pyllyttimeen. Pyllytin on tämmöinen lanteille puettava maailman näppärin, käytännöllisin ja helpoin asuste. Se on helppo pukea ja riisua ja se on myös hyvin helppo tehdä. Siihen voi käyttää myös jämälankoja. Tuubimaisena asusteena sitä voi käyttää myös harteilla, mutta sitten tosiaan myös lanteilla ja napakan neuloksen takia se pysyy päällä jopa juostessa. Tietysti tässä kirjassa on paljon myös kaikenlaisia muita lämmitinohjeita esimerkiksi viittoja, kauluksia, ponchoja ja kynsikkäitä. Yhteensä 16 ohjetta sekä helposti tehtäviä että pikkasen haastavampia. Se varmasti yksi hittikäsityökirja kyllä tulee olemaan tuossa.

Saimi: Sanoitko sä pyllytin?

Virpi: Pyllytin, kyllä.

Saimi: Mun täytyy nyt katsoa tätä katalogia, nimittäin nyt ei mielikuvitus riitä, minkälainen on, mutta kiinnostus heräsi. Siis mä en ole käsityöihminen. Kaikista mun kaulahuiveista on tullut niitä pannulappuja, mutta ehkä pyllytin voisi olla se, joka kääntää mut.

Virpi: Kyllä, kyllä. Nyt kannattaa lähteä uudestaan sille tielle [naurahtaa].

Saimi: Joo. No joo, tässähän ne meidän vinkit taisikin päällisin puolin olla. Jäikö sulla varjolistalle vielä paljon sellaista, mistä olisit halunnut vinkata vai saitko sanottua sun vinkit?

Virpi: Kyllä mulla jäi aika monta. Kun mä ryhdyin tätä listaa tekemään, teoksia oli melkoinen nippu, mutta sieltä sitten tartti karsia kyllä aika paljon.

Saimi: Joo.

Virpi: Mutta meillähän täällä pääkirjastossakin on noita uutuuskatalogeja muutamia aina luettavissa ja niitä löytyy verkosta myös. Sitten tietysti muualtakin saattaa tulla. Lehdistä voi lukea kirja-arvioita.

Saimi: Joo, kyllä näitä alkaa tulla. Kustantajat kertoilee, mitä siellä keväällä tulee. Itselläkin jäi jotain esimerkiksi tämmöinen Suomen hyppyhämähäkit -kirja. Sami Karjalaisen tekemä. Oli kyllä niin söpöjä kuvia niistä hämähäkeistä. Siinä ne töllöttelee, mutta eipä minulla oikeastaan siitä ollut sen enempää kuin, että se näytti hauskalta ja söpöltä.

Virpi: Hänhän on kirjoittanut näistä leppäkertun kanssa kirjan.

Saimi: Aa, okei.

Virpi: En ole varma, onko muistakin ötököistä.

Saimi: Ahaa, toi onkin mennyt multa ohi. Täytyypä vilkaista, koska leppäkertut myös...

Virpi: Joo. Jäikö sulla muuten mitään muuta sieltä kaunopuolelta?

Saimi: Varmasti jäi jotain, mutta nyt ei ole mielessä mitään muita, kun on vain hyppyhämähäkit mielessä.

[tunnusmusiikki alkaa soida taustalla]

Virpi: Sitä odotellessa.

Saimi: Kyllä. Palaamme sitten tammikuussa taas uusilla jaksoilla ja nähdään, kuullaan.

Virpi: Nähdään ja kuullaan. Hei hei.

[tunnusmusiikki]

Jakso 69. Runokirjat

[tunnusmusiikki]

Maisku: Hei vaan ja tervetuloa runouden äärelle. Tänään studiossa ovat Maisku ja Johanna. Me aiotaan tosiaan piristää teidän marraskuuta nyt muutamilla aika tuoreilla runokirjavinkeillä.

Johanna: Joo, näin olisi tarkoitus. Meillä oli vähän ajatuksena ensin keskustella yleensä runon lukemisesta.

Maisku: Mm.

Johanna: Millä tavalla me luetaan runoja ja kuinka paljon, ehkä millaisissa tilanteissa.

Maisku: Niin. Mä ainakin olen hyvin semmoinen, että se vaihtelee mulla tosi, että milloin ja kuinka paljon mä luen runoutta. Se eroaa jotenkin siitä, että musta tuntuu, että esimerkiksi romaaneja mä luen jotenkin koko ajan.

Johanna: Kyllä.

Maisku: Se on tosi säännöllistä, mutta runojen kanssa voi olla monta kuukautta, etten lue ollenkaan ja sitten mulle tulee yhtäkkiä semmoinen runon jano...

Johanna: Joo.

Maisku: ...että mä haluan lukea runoja tosi paljon. Jotenkin musta tuntuu, että se runojen lukeminen on myös jotenkin erilaista kuin vaikka proosan lukeminen. Mä saatan lukea vaikka runokirjan moneen kertaan.

Johanna: Joo. Tunnistan hyvin paljon samaa, mitä sulla on tuossa. Mä tykkään hirveästi runoudesta ja kirjoitan itsekin, mutta välillä ei vaan tule luettua sitä muuta kuin, että sitten tosiaan lainaa ihan hirveän nipun. Nyt mä haluan lukea, mitä kaikkea uutta on tullut.

Maisku: Joo.

Johanna: Sitten lukee sieltä muutaman ja sitten huomaakin, että nämä loput jäikin nyt pyörimään tänne nurkkiin [naurahtaa] ja palauta sitten takaisin. Se ei tarkoita ehkä, että ne on huonoja. Tulee tavallaan sellainen, että nyt mä sain tarpeeksi luettua näitä runoja. Itse asiassa joskus mä palaan johonkin teokseen, minkä mä olen joskus aiemmin vaikka lainannut...

Maisku: Joo.

Johanna: ...ja mä totean, että tämä ei ollut ehkä oikea hetki, mutta nyt on. Nyt mä haluan lukea, mikä tämä on.

Maisku: Joo ja muutenkin ehkä tulee useammin palattua myös just niihin jo luettuihin runoudessa.

Johanna: Joo.

Maisku: Tuntuuko susta, että kun sä luet runoja, sulla on joku vähän eri aivolohko käytössä [nauraa]? Onko se erilaista kuin vaikka nyt romaanien saati tietokirjallisuuden lukeminen.

Johanna: Joo, kyllä mä tuon tunnistan kanssa. Varsinkin se eka kerta on sellainen, että mä menen vähän sellaisessa flow’ssa. Vähän niin kuin menee siinä sen runon mukana. Se riippuu hirveästi siitä, lähteekö se runo vai ei. Jos ei se lähde, (mulla) [epäselvää] saattaa se jopa kesken, mutta sitten mä haluan taas palata siihen ja jotenkin makustella sitä runoa.

Maisku: Joo. Toi oli hyvin sanottu toi flow. Musta tuntuu, että ensimmäisen lukukerran jälkeen mä harvoin osaan sanoa runoteoksesta vielä yhtään mitään. Jos joku heti kysyisi, millainen se oli tai...

Johanna: Joo.

Maisku: ...oliko siinä jotain teemaa tai muuta, mä saattaisin olla, että en mä tiedä [nauravat].

Johanna: Jostain siinä puhuttiin [nauraa], joo.

Maisku: Niin. Se on musta jännä, että se toinen lukukerta voi jotenkin... Sitten sitä lukee ehkä jollain analyyttisemmalla otteella.

Johanna: Joo, se syvenee. Tavallaan kun se on se tunnelma sulle jo tuttu, sä alat kiinnittää siitä huomioita, että aa niin, tässähän on selvä yhteys tähän...

Maisku: Joo.

Johanna: ...ja mitenköhän tämä nyt palasi tähän asiaan tässä, kun useinhan nykyään runokirjat on sellaisia kokonaisuuksia...

Maisku: Aivan.

Johanna: ...että niissä on se yksi teema läpi teoksen.

Maisku: Joo, näinpä. Luetko sä enemmän kotimaista vai käännettyä runoutta?

Johanna: Mä luen kotimaista lähinnä. Se on ehkä mulla se kieli, koska meillä on hienoja kääntäjiä Suomessa, mutta sen tavoittaa paremmin sillä omalla äidinkielellään kirjoitettu.

Maisku: Joo. Niin mäkin luen kyllä.

Johanna: Joo.

Maisku: Varsinkin musta tuntuu, että kotimainen nykyrunous on ihan mahtavaa.

Johanna: On.

Maisku: Ja sitä julkaistaan ihanan paljon.

Johanna: Joo ja just kun on ihan runouteen keskittyviä kustantajia...

Maisku: Niin, nimenomaan.

Johanna: ..se on aivan mahtavaa. Lahdessahan oli tätä runotapahtumaa tuossa taannoin. Oli jotenkin ihanaa, että siellä oli niitä ihmisiä ja oli just näitä kustantajia myymässä niitä.

Maisku: Joo.

Johanna: Siellä oli koko ajan, että ihmiset lukekaa runoja [nauravat].

Maisku: Niinpä.

Johanna: Se oli ihanaa.

Maisku: Joo, kyllä. Ehkä jotenkin musta tuntuu, että runous on nyt aika jotenkin kuumaa kamaa tällä hetkellä, siis trendikästä.

Johanna: Onhan se nousemassa, joo ehdottomasti.

Maisku: Se on ihanaa.

Johanna: Varmaan sen lavarunouden myötä tulee tämä kirjoitettukin runous.

Maisku: Niin.

Johanna: Nehän on niin erilaiset runouden lajit.

Maisku: Niin.

Johanna: Siinä kuitenkin lavarunoudessa on se koko ihmisen persoonakin mukana tavallaan...

Maisku: Kyllä.

Johanna: ...ja se, miten se esittää ne. Sitten tavallaan se, mitä sä luet runo, siinähän se on se sinun ääni, joka sen lukee.

Maisku: Joo, totta. Toi on hyvä. Mutta parhaimmillaan ne voi toimia sekä esitettynä että kirjoitettuna.

Johanna: Joo.

Maisku: Esimerkiksi se Elsa Töllin Fun Primavera, joka voitti nyt Tanssiva karhu -runopalkinnon. Se on mahtava myös se fyysinen kirja...

Johanna: Joo.

Maisku: ..ja se, mitä kaikkea siitä voi lukemalla saada irti.

Johanna: Sehän on aika nerokastakin, jos saa sen toimimaan just molemmissa muodoissa.

Maisku: Mm.

Johanna: Joskushan tavallaan se on ehkä niin puhekielistä tai muuta, että se ei toimi siinä kirjoitettuna tai muuta.

Maisku: Niin, kyllä. Kaikki semmoiset rytmitykset ja eleet sun muut...

Johanna: Joo.

Maisku: ...millä voi tuoda lisää siihen tekstiin, ne ehkä katoaa välillä siitä kirjoitetusta.

Johanna: Joo.

Maisku: Lähdettäiskö me meidän vinkkien pariin?

Johanna: Tehdään näin.

Maisku: Joo.

Johanna: Joo.

Maisku: Eli me on otettu nyt ihan... Oliko sulla kaikki tänä vuonna ilmestyneitä?

Johanna: Joo, molemmat on tänä vuonna ja on itse asiassa esikoisrunoteoksia molemmat.

Maisku: Okei, hauskaa. Mä aloitan Kaija Rantakarin kolmannella runokokoelmalla, jonka nimi on Salit. Sekin on tänä vuonna ilmestynyt eli 2021. Just kun puhuttiin, että runokokoelmissa on usein näitä teemoja nykyään, niin tämäkin on hyvin teemallinen kokoelma. Tässä liikutaan saleissa, jotka mä tulkitsen taidemuseon saleiksi. Niissä saleissa tämä runojen minäpuhuja asettuu maalausten ja vielä tarkemmin muotokuvien ääreen.

Johanna: Oi, kuulostaa aika ihanalta.

Maisku: No niin, nimenomaan [nauravat]. Hän tarkkailee niitä teoksia ja ihastuu niihin ja puhuttelee niitä. Nimenomaan hän puhuttelee niitä sinä-muodossa paljon.

Johanna: Joo.

Maisku: Hän puhuu niille, ja siinä on aika semmoista voimakastakin vetoa välillä tämän minäpuhujan ja näiden teosten välillä. Eli ne on semmoisia intensiivisiä kohtaamisia...

Johanna: Okei.

Maisku: ...tavallaan sen katsojan ja katsottavan eli sen taideteoksen välillä. Ne runot on jotenkin aistivoimaisia ja aistillisia, jotkut ehkä jopa vähän eroottisia.

Johanna: Oo, okei [naurahtelevat].

Maisku: Niissä kuvataan jotenkin tosi tarkasti esimerkiksi jotain kankaita, mitä vaikka niillä muotokuvien hahmoilla on päällä, jotain vaatetusta ja laskoksia ja ihoa. Niissä on jotenkin tosi voimakas se tunnelataus ja välillä jopa vaaran tunne. Niissä tapahtuu välillä jotain vähän luvatonta. Esimerkiksi tämä minäpuhuja saattaa koskea näitä maalauksia tai painaa sormella niin lujaa...

Johanna: Oho.

Maisku: ...että se kangas menee jopa rikki [nauravat].

Johanna: Joo, älä tee näin oikeasti [nauraa].

Maisku: Älä tee, mutta siis siinä on tosi voimakas se tunnelma niissä monissa runoissa.

Johanna: Joo.

Maisku: Se kielikin on jotenkin semmoista kiihtynyttä tai levotonta. Mä en tiedä, oletko sä lukenut näitä Rantakarin aiempia teoksia.

Johanna: Mä en ole itse asiassa lukenut.

Maisku: Okei.

Johanna: Mä aloin nyt kiinnostua aivan tosi paljon [nauraa].

Maisku: No niin, hyvä, koska mä tykkäsin ihan tosi, tosi paljon siitä aiemmastakin, joka on siis Koko meren laajuus.

Johanna: Joo.

Maisku: Siinäkin oli ihan jotenkin tosi hurmaavaa se kieli ja niin on tässäkin jotenkin semmoista tosi kerroksellista, jotenkin häpeilemättömänkin myös tunteikasta ehkä.

Johanna: Joo.

Maisku: Jotenkin musta tämä oli hieno kunnianosoitus kuvataiteelle tämä teos ja osoitus siitä, miten taiteet voi tukea ehkä toisiaan ja saada inspiraatiota toisistaan.

Johanna: Just näin, joo.

Maisku: Jotenkin aivan mahtava idea mun mielestä runokokoelmalle. Jos mä olen ymmärtänyt oikein, ainakin valtavaosa näistä muotokuvista, mille Rantakari on nämä runot kirjoittanut, on ihan todellisia teoksia.

Johanna: Okei.

Maisku: Sitten tässä lukiessa saa myös pohtia, [nauravat] tunnistaako sieltä jonkun jostain. Ne ei ole mitenkään suorasanaisia, että siinä kuvailtaisi tosi tarkasti vaikka tiettyjä muotokuvia...

Johanna: Okei.

Maisku: ..mutta siinä voi pohdiskella kuitenkin.

Johanna: Kiinnostavaa.

Maisku: Vielä semmoinen yksityiskohta, että ne on kaikki naisten muotokuvia.

Johanna: Okei.

Maisku: Sitäkään ei siis tässä kokoelmassa nyt suoraan sanota, mutta olen runoilijan haastatteluista saanut tällaisen käsityksen.

Johanna: Ai, vitsi. Onko ne kaikki sitten samassa paikassa esillä myös vai onko ne eri...

Maisku: Sitä mä en tiedä. Tästä kokoelmasta tulee semmoinen olo, että hän kävelee siellä saleissa...

Johanna: Joo.

Maisku: ...että ne olisi jotenkin samassa museossa kaikki, mutta ei välttämättä ole. En tiedä.

Johanna: Niin, sehän voi olla, että ne on tavallaan muistojen saleja, joissa hän kävelee.

Maisku: Aivan, juuri niin.

Johanna: [naurahtaa] Ai, vitsi. Aivan ihana idea kyllä.

Maisku: Joo, kyllä.

Johanna: Mulle tuli tuosta itse asiassa mieleen just se Niklas Salmi, jota mä haastattelin silloin aiemmin. Hänellähän siinä runoteoksessa kanssa se runomuoto oli samalla lailla kuin parissa teoksessa, joita hän oli ihaillut.

Maisku: Aivan.

Johanna: Sitten hän oli laittanut ne sanat sen taideteoksen muotoon.

Maisku: Aivan.

Johanna: Tämä on jotenkin tosi ihana idea kyllä.

Maisku: Kyllä. Suuri suositus.

Johanna: Joo. Mulla olisi tämmöinen kuin Milka Luhtaniemen Kirnu. Tämä oli tosi kaunis ja tunnelmallinen runokokoelma.

Musta oli ihana lukea ihan jokainen lause. Oli ihan nautinto lukea.

Maisku: Joo.

Johanna: Kun sulla on sellainen tietty flow, tämä on aivan täydellinen kirja siihen. Jos istuudut rauhassa johonkin ja alat lukea runoja, tämä on kyllä semmoinen, jos sä haluat semmoista miellyttävää tunnelmaa ja tosi sujuvasti kirjotettua runoutta. Tämä on tosi hieno. Ne ehkä aukeaa vähän hitaasti runot, mutta nämä kestää sen takia musta tosi monta lukukertaa. Nämä ei ole mitään sellaisia hetkessä ehkä avautuvia. Mä ainakin itse huomasin, että oli just unet ja heräämisen hetket aika vahvoja teemoja erityisetsi siinä ehkä kokoelman alussa. Tuli hyvin vahvoja mielikuvia just sillain, kun sä heräät jostain ja sitten yhtäkkiä onkin se uni vielä siellä vähän niin kuin mukana siinä nykyhetkessä.

Maisku: Joo okei, semmoinen unenomaisuus jotenkin siinä tunnelmassa ehkä.

Johanna: Joo, hyvin unenomaista.

Maisku: Joo.

Johanna: Siinä on paljon. Musta jotenkin tämä kansikin on ehkä vähän semmoinen musteläiskä [nauraa]. No ei ihan mutta.

Maisku: Mutta se on tosi kaunis.

Johanna: Se on tosi ihana, ja tässä on just vähän unenomaisuutta ja semmoista.

Maisku: Joo. Mäkin olen lukenut tuon. Tuo ilmestyi joskus keväällä.

Johanna: Joo.

Maisku: Mutta mulla on nyt just se, mitä mä sanoin tuossa alussa, että jos mun nyt pitäisi kertoa tuosta jotain, mä en osaisi siitä kertoa mitään muuta kuin, että mä pidin siitä.

Johanna: Joo.

Maisku: Mulla on jäänyt siitä mieleen yksi runo, jossa on joku nuotio.

Johanna: Joo, tässä on semmoinen.

Maisku: Jossain rannalla joku nuotio tai jotain.

Johanna: Joo.

Maisku: Se oli jotenkin tosi voimakas, hieno.

Johanna: Olenkohan mä merkinnyt sitä. En ole merkinnyt.

Maisku: Okei, joo.

Johanna: Mulla oli joku muu runo tässä [nauravat], mutta muistan kanssa.

Maisku: Joo.

Johanna: Tässä oli kanssa tällaisia, että oltiinkin yhtäkkiä just jossain rannalla.

Maisku: Joo.

Johanna: Tämä onkin aika kiinnostava, kun tässä osa niistä runoista on selkeästi runosäkeinä ja osa on aika proosallistakin, ihan proosaa tavallaan.

Maisku: Niin, se oli muistaakseni just semmoinen jotenkin kertova, että ollaan rannalla ja...

Johanna: Joo. Täällä musta just tämmöisiä, että on ihan kappaleita.

Maisku: Niin, proosarunoa käytännössä.

Johanna: Joo. Oikeastaan just kun ollaan vaikka siellä just herätään tai siellä rannalla, tämä teos koostuu semmoisista hetkistä. Niissä kaikissa hetkissä on vähän sellaista tietynlaista lohdullista ilmapiiriä. Tätä teosta, mä luin hieman tästä, jossain kuvattiinkin, että tämä on pehmeä ja utuinen, mikä oli musta tosi ihanista kuvattu sitä.

Maisku: Okei.

Johanna: Mutta joo, suosittelen erittäin lämpimästi.

Maisku: Kyllä. Hieno esikoinen.

Johanna: On. Mielenkiinnolla odotan, mitä häneltä tulee seuraavaksi.

Maisku: Kyllä. Mulla on seuraavaksi vähän kokeneemman tekijän uusi runokirja, eli ihan nyt just tänä syksynä ilmestynyt Anja Erämajan uusi runoteos...

Johanna: Oo, no niin.

Maisku: ..jonka nimi on Olen nyt täällä metsässä. Kirjan nimikin kertoo jo tavallaan sen ydinteeman, mikä tässä kokoelmassa on, eli minäpuhuja on lähtenyt metsään. Tässä toimii tärkeänä elementtinä mustikka [nauraa].

Johanna: Okei.

Maisku: Se toistuu siellä, ja jatkuvasti kerätään mustikoita ja ihaillaan mustikoita. Sen mustikan kautta ehkä jotenkin ihastellaan muutenkin semmoista metsän ihmettä ja sitä, miten jokin niin upea voi olla ilmaista.

Johanna: Totta [nauravat].

Maisku: Tässä esimerkiksi jotenkin verrataan mustikkaa ja timanttia ja sitä, miten mustikka on lopulta jotenkin se arvokkaampi ja ihmeellisempi kuin timantti. Tässä oli esimerkiksi parin sivun mittainen, tosi hurmaava, luettelomainen runo, jossa luovutaan lähes kaikesta mahdollisesta muun muassa meikkivoiteesta...

Johanna: Ooh.

Maisku: ..kilpajuoksusta ja riisimuroista [nauravat], mutta ei mustikasta. Mustikka jää [naurahtelee].

Johanna: Joo.

Maisku: Se oli tosi ihana jotenkin se, miten se toistaa sitä mustikkaa. Tuossa kirjan kannessakin on sitä mustikan sinistä. Se on tosi voimakas jotenkin kuva koko kirjalle.

Johanna: Joo.

Maisku: Sitten tosiaan, kun toikin oli tuommoinen luettelomainen tuo runo, jonka mainitsin, tässä on paljon... Musta tuntuu Erämaja ehkä useinkin hyödyntää listoja ja luetteloita aika paljon. Ne tuo niihin runoihin jotenkin semmoisen vyöryvän tunteen, että nyt se runo...

Johanna: Varmasti, joo.

Maisku: ..vaan jotenkin juoksee eteenpäin. Sitä ei voi pysäyttää, ja lukija vaan [naurahtaa] tulee perässä [naurahtelevat], pyörii.

Johanna: Joillekinhan listat on taas turvallisia, kun on listattu asioita.

Maisku: Niin.

Johanna: Se on vähän sellainen turvallinen vyörymä, että sieltä tulee tavaraa [naurahtaa].

Maisku: Niin, tietää ehkä tavallaan, miten menee se rytmi esimerkiksi.

Johanna: Niin, kyllä.

Maisku: Joo ja toistoa varmaan just noitten listojenkin myötä Erämaja jotenkin käyttää. Hän saattaa toistaa vaikka just siinä runossa jotain alkusanaa tai jotain lausetta ja sitten hän muuntelee sitä. Sekin mun mielestä aiheuttaa just semmoisen jonkun vimman niihin runoihin.

Johanna: Joo.

Maisku: Erämajahan on... Mä en tiedä, oletko sä ikinä nähnyt häntä esiintymässä.

Johanna: En ole nähnyt.

Maisku: Hänhän paljon ymmärtääkseni myös esittää runojaan. Mä olen kerran nähnyt hänet kirjastopäivillä esiintymässä.

Johanna: Okei, ihana.

Maisku: Ei varmaan voi sanoa lukemassa runojaan, vaan nimenomaan esittämässä runojaan.

Johanna: Esittämässä joo tai lausumassa.

Maisku: Lausumassa joo. Näistä tulee semmoinen fiilis, että nämä toimisi tosi hyvin tämänkin kokoelman runot varmasti esitettyinä.

Johanna: Okei.

Maisku: Just jotenkin sen semmoisen tietynlaisen rytmiikan takia, mikä näissä on.

Johanna: Joo.

Maisku: Hän on esiintyjänä tosi mahtava. Nämä runothan on hauskoja. Nämä on tosi hauskoja, vaikka siellä on myös joku vakavampi sanoma siellä pohjalla. Jotenkin mä ehkä luin näitä semmoisena jostain oravanpyörästä pois hyppäämisen runoutena. Mä en tiedä, tulkitsinko mä niitä oikein, mutta eihän sillä ole väliä. Jokainen lukija saa tulkita omalla tavallaan.

Johanna: Joo, se on just runoudessa hyvä, että ei sillä ole väliä [naurahtelevat].

Maisku: Niin, mutta jotenkin semmoinen tunne tuli, että ihmiselle tekee hyvää mennä metsään ja vähän hidastaa ja jotenkin ihmetellä nimenomaan asioita.

Johanna: Sehän on ihan tutkittukin, että se olisi hyvä vaan päästää kaikesta irti ja mennä sinne metsään ja hengittää ja keskittyä siihen hetkeen.

Maisku: Just niin. Mä luin tätä jotenkin semmoisena runoutena. Tämä oli just jotenkin semmoista hyvää vuodenaikarunoutta, että tämä sopi syksyyn. Vaikka nyt taitaa mustikkakausi ehkä olla jo mennyt, mutta... [naurahtaa]

Johanna: Mustikat on mennyt joo. Puolukoita saattaa vielä löytyä [nauraa].

Maisku: Niin, mutta jotenkin sopi tosi hyvin mun mielestä tähän.

Johanna: Joo.

Maisku: Mä luin tämän ihan just viime viikolla varmaan. Sellainen.

Johanna: Joo. Sekin kuulostaa kyllä tosi hyvältä. Mä en ole itse asiassa Erämajan runoja lukenut muistaakseni.

Maisku: Okei.

Johanna: En ole kyllä ihan varma.

Maisku: Joo.

Johanna: Mutta tämäkin kuulostaa ainakin omaan elämäntilanteeseen sopivalta [nauraa].

Maisku: Aivan.

Johanna: Jees. Sitten mennään vähän erilaisiin tunnelmiin. Mulla on tässä Sara Valliojan Vatsahuuhtelun jälkeen olen puhdas. Teoksen nimikin voi kertoa, että on hieman ehkä inhorealististakin sisältöä [nauraa].

Maisku: Kieltämättä.

Johanna: Joo. Itse asiassa kun mä vähän tutustuin tähän kirjaan, katsoin, että Hesari oli tehnyt tästä arvostelun. Siellä näitä runoja kuvattiin Kallio-runoiksi.

Maisku: Okei [naurahtaa].

Johanna: Elikkä tässä hyvin vahvasti Helsinki on miljöönä.

Maisku: Joo.

Johanna: Siellä on Koffin puistoa ja mitä kaikkea. Mä en tunne Helsinkiin niin hyvin, mutta sieltä tunnisti kuitenkin tällainen vähemmän Helsinkiä tunteva ihminenkin, että ollaan siellä.

Maisku: Joo.

Johanna: Nämä runot on tosi sellaisia aika kehollisia, rajoja kokeilevia ja just inhorealistisia. Tosiaan tämä runominä käy baareissa, harrastaa irtosuhteita, herää aina välillä tuntemattomasta paikasta [naurahtaa].

Maisku: Okei.

Johanna: Ehkä sellaisen parikymppisen elämää. Mä tykkäsin tämän runojen tiiviistä ilmaisusta, siinä oli itseironiaa aika paljon tai se on ehkä rivien välistä luettavista ja siitä realistisuudesta, että no, siellä on niitä veriläiskiä välillä jossain lakanoissa ja [nauravat] kaikkea.

Maisku: Se on sellaista.

Johanna: Sellaista se on välillä [naurahtaa]. Jäi kumminkin sitä tilaa sille tulkinnallekin, ja välillä siellä just on sellaisia takaumia vaikka lapsuuteen ja etsitään lohtua ehkä sieltä lapsuuden kautta ja mitä siellä ennen oli, kunnes sitten palataan taas tällaiseen alkoholin huuruisiin ja tupakan katkuisiin [naurahtaa] tunnelmiin. Mulle tuli ainakin näistä sellainen fiilis, että nämä voisi toimia hyvin lavarunoina.

Maisku: Okei.

Johanna: En osaa nyt sanoa, että olisiko hän vaikka esittänytkin joskus niitä. Kalliossahan on lavarunoutta, onko siellä joka sunnuntai. Ainakin kerran kuussa on siellä jossain semmoinen tapahtuma.

Maisku: Okei.

Johanna: Tykkäsin paljon.

Maisku: Joo.

Johanna: Hyvin erityyppiset [naurahtelevat], mitä mä tässä nyt esittelen, mutta molemmat on hyviä.

Maisku: Joo. On jäänyt kyllä mullekin toi nimi mieleen. En ole vielä lukenut.

Johanna: Joo.

Maisku: Oliko ne siis jotenkin proosarunomaisia vai millainen se on se...

Johanna: Joo. Ihan säkeinähän nämä on, mutta tosi semmoista...

Maisku: ...Kertovaa.

Johanna: Kertovaa, joo. Tässä on esimerkiksi: ”Kuolleet lapseni kummittelevat öisin. Unilääke ei auta nukahtamaan. Muistelen, olisinko halunnut synnyttää. En ainakaan sinulle. Sinun kirotut siemennesteesi. En olisi halunnut sinusta mitään. Lokin huuto sinulle, kraak.”

Maisku: [nauravat] Mahtavaa.

Johanna: Joo, musta nämä oli aivan loistavia.

Maisku: Hei, nyt mä menen lainaa tuon heti.

Johanna: Sä saat tämän multa.

Maisku: Okei, mahtavaa [nauravat]. Mä otan vielä yhden.

Johanna: Joo, ota ihmeessä.

Maisku: Tämä on viime vuonna 2020 ilmestynyt, mutta luin sen ihan juuri vasta ja ihastuin kovasti, eli Virpi Vairisen Kaikki tapahtuu niin paljon -niminen teos. Tämä on Vairisen neljäs julkaistu runoteos. Se kirja käsittelee teknologiaa ja erityisesti internetiä ja semmoisia virtuaalisia maailmoja ja sitä, miten nykyään ehkä valtaosa ihmisistä elää rinnakkain kahdessa maailmassa.

Johanna: Joo.

Maisku: Eli tavallaan tässä meidän konkreettisessa, fyysisessä maailmassa ja siinä virtuaalisessa maailmassa. Ja miten tavallaan meidän on jotenkin semmoista käyskentelyä tilasta toiseen. Me ollaan tässä, missä me ollaan nyt ja sitten yhtäkkiä me mennäänkin sinne virtuaaliseen tilaan ja taas takaisin, ja ne sekoittuu. Niitä ei pysty enää jotenkin erottamaankaan välillä toisistaan. Me ollaan kahdessa maailmassa.

Johanna: Kyllä. Mä tunnistan tuon kyllä itsessänikin.

Maisku: Joo, niin mäkin [nauravat]. Se on jotenkin jännä ajatus, miten se tulee näistä runoista. Mä ehkä suhtauduin tähän kirjaan aluksi vähän niin kuin epäilevästi tai mä ajattelin, että voiko nyt tuommoisesta teknologiateemaisesta syntyä jotenkin... Siitä voi syntyä varmasti kiinnostavaa runoutta, mutta mä ajattelin, että onko se semmoista, mikä kiinnostaisi minua.

Johanna: Aivan.

Maisku: Mä itse suhtauduin siihen jotenkin epäileväisesti, mutta se oli käsittämätöntä, miten jotenkin kaunista ja unenomaista ja just tunnistettavaa runoutta voi syntyä. Mä olen luetellut tänne jotain sanoja, kun Vairinen tavallaan toistaa ja hyödyntää just internetin tai teknologian sanastoa paljon, että miten jostain välilehdistä ja käyttäjärajapinnoista [Johanna nauraa], ponnahdusikkunoista, hakuhistorioista, sisään kirjautumisista ja tiedostoversioista voi syntyä upeata runoutta.

Johanna: Vau [nauraa].

Maisku: Siis hieno. Jotenkin se onnistuu yhdistämään ne kaksi maailmaan niin, että jotenkin välilehdetkin on tätä meidän maailmaa. Mä en tiedä, saatko sä kiinni siitä ajatuksesta...

Johanna: Joo.

Maisku: ...mutta se on jotenkin tosi jännittävää.

Johanna: Mulle tulee lähinnä yksi meemi mieleen [nauravat].

Maisku: Okei. Haluatko sä kertoa lisää?

Johanna: Voin mä kertoa tämän meemin. Elämäni on kuin mulla olisi auki 17 välilehteä ja jostain niistä tulee musiikkia, mutta mä en tiedä, mistä niistä [nauravat].

Maisku: Joo, just näin.

Johanna: Joo. Ehkä hän on nähnyt tämän meemin [nauraa].

Maisku: Ehkä, ehkä. Mä en nyt muista, mikä oli just se, missä hän välilehdistä puhui, mutta kuitenkin tosi jännää, miten sitä sanastoa hyödyntämällä voi kertoa jotain oleellista tästä meidän ihan tavallisestakin konkreettisesta maailmasta ja elämästä.

Johanna: Vau.

Maisku: Siinä alkupuolella on esimerkiksi hieno aukeaman mittainen runo, jossa kuvataan virtuaalisia treffejä ja sitä, miten ne eroaa niin sanotuista tavallisista fyysistä treffeistä. Se on niin hieno. Se pohtii siinä, että miten virtuaalisessa maailmassa muun muassa aika ja paikka menettää merkityksensä, eli yhdessä voidaan olla, vaikka ollaan eri paikassa ja eri ajassa.

Johanna: Totta.

Maisku: Se oli tosi hieno yksi esimerkki siitä.

Johanna: Siinä on aika hieno oivallus.

Maisku: Sen lisäksi, että tämä teos on tätä tämmöistä virtuaalisen maailman pohdintaa, se loppuosa on myös runoutta surusta ja menetyksestä, sillä kesken tämän kirjan kirjoitusprosessin Vairisen puoliso menehtyi yllättäen.

Johanna: Aa.

Maisku: Sen vuoksi hän jotenkin päättikin tavallaan, että se teoskin tulee muuttumaan, että siitä ei tule ihan sellainen, mikä sen oli tarkoitus tulla.

Johanna: Okei.

Maisku: Siinä loppuosassa hän käsittelee sitä menetystä ja sen käsittämättömyyttä tavallaan.

Johanna: Mm.

Maisku: Siinä on hienosti käytetty esimerkiksi... Mä en tiedä, tiedätkö semmoinen kuin Ruumena-runotyökalu.

Johanna: En.

Maisku: Nokturnon nettisivuilta löytyy semmoinen digitaalinen työkalu erilaisiin tekstikokeiluihin. Vairinen on syöttänyt siihen työkaluun omia päiväkirjojaan, ilmeisesti tämän puolison kuoleman jälkeisiä päiväkirjatekstejä.

Johanna: Joo.

Maisku: Sitten se työkalu on muokannut ja poistanut ja toistanut jotain sanoja ja lauseita sieltä.

Johanna: Niin niin.

Maisku: Niitten kautta on sitten syntynyt runoutta. Se on tässä mukana. Se on tosi hienoa. Vaikka ne runot on vähän välillä käsittämättömiäkin ja ne lauserakenteet hajoaa, jotenkin siitä tulee tosi voimakas tunnelma ja joku semmoinen surun tunnelma niistä runoista silti.

Johanna: Joo.

Maisku: Se oli tosi hieno. Tämä kirjahan oli tänä vuonna siinä Tanssiva karhu -palkintoehdokkaana.

Johanna: Joo.

Maisku: Siitä mä varmaan sen bongasinkin ja päätin, että nyt tutustun.

Johanna: Joo. Noi on kyllä kivoja noi kilpailut, kun ne saa vähän runoja esille.

Maisku: Nimenomaan, kyllä.

Johanna: Oltaisiinko me valmiita sitten?

Maisku: Joo. Olipa ihana puhua runoudesta.

[tunnusmusiikki alkaa soida taustalla]

Johanna: Niin oli. Mä ihan virkistyin tästä.

Maisku: Kyllä [naureskelevat].

Johanna: Joo, ei meillä varmaan muuta kuin, että hei ihmiset, lukekaa runoja [nauraa].

Maisku: Juuri näin. Ne tekee hyvää.

Johanna: Joo. Moi moi.

Maisku: Moikka.

[tunnusmusiikki vaimenee]

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 68. Fanikulttuuri

[tunnusmusiikki]

Saimi: Tervetuloa kuuntelemaan Lahden kirjaston Ääniä kirjastosta -podcastia. Tänään juttelemassa ovat Saimi...

Angelika: ...ja Angelika. Tällä viikolla meidän teema on fanikulttuurit ja fandomit.

Saimi: Joo, niistä tällä kertaa. Tietynlainen fanikulttuuri, jos käytetään tässä podcastissa sana fandom, sehän ei ole mikään uusi asia.

Angelika: Ei todellakaan. Nyt mennään kauas, kauas historiaan aina 1400-luvulle, kun kirjapaino keksittiin. Eli heti kun ihmisillä oli mahdollisuus levittää laajalle jotain, ettei ollut, että vain yksi tai kaksi ihmistä pääsi lukemaan, siitä asti on ihmiset enemmän tai vähemmän fanittaneet eri asioita.

Saimi: Tämä fandom-termihän tulee itse asiassa sanoista fan eli fani ja kindom eli kuningaskunta, eli sehän on löyhä ryhmä tai ryhmittymä ihmisiä, jotka pitää jostain asiasta. Yleensä jostain populaarikulttuurin...

Angelika: Joo.

Saimi: ...asiasta tai ilmiöstä niin kuin yhtye, elokuva, kirjasarja, ja nämä kiinnostuneet ihmiset on sitten enemmän tai vähemmän löyhästi ryhmittynyt tähän ympärille.

Angelika: Joo. Ne on tosiaankin usein epävirallisia, vaikka tosin on myös virallisiakin klubeja tai yhdistyksiä olemassa, mutta varmaan keskitytään enemmän näihin epävirallisiin, pelkkää fanien tuottamaa faneille.

Saimi: Joo ja tavallaan faniuden eri osa-alueet on mukana tässä fandomissa. On erilaisia tapahtumia, on oheistuotteita, fanitaidetta. Kaikissa fandomeissa on vähän omanlaisensa kulttuuri. Monesti on kanssa omia termejä, mitkä ei avaudu välttämättä ollenkaan ulkopuolisille.

Angelika: Niin.

Saimi: Siinä tulee vähän oma maailmansa. Niin kuin sanottiin, fanikulttuurit ei ole uusi asia. Jotkut scifi-fanithan on pitänyt klubeja ja julkaissut fanitaidetta ja fanifiktiota omakustannelehdissään jo esimerkiksi 30-luvulta lähtien.

Angelika: Niin on. Ne on kanssa niitä ensimmäisiä. Sitten tosiaankin 60-luvulla Star Trek kun alkoi, varsinkin nämä naispuoliset fanit käynnisti tämän, mitä nykyinen fanitoiminta on oikeastaan. Se lepää siellä scifin harteilla tämä nykyinen fanittaminen.

Saimi: Kyllä. Jos miettii sitä, kuinka hienoa omatoimisuutta, että on tehty omakustannelehtiä, mitä on sitten postitse lähetelty...

Angelika: Joo.

Saimi: ..jostain ympäri maailmaa. Nykyään taas ne mahdollisuudet on paljon laajemmat, koska on niin helppoa levittää näitä juttuja.

Angelika: Joo. On vaikea kuvitellakaan, mitä ihmiset on tehnyt ennen internettiä, kun se tosiaankin on ollut niitä postitus... että ihan käsin on tehty kaikki ja sitten ne on lähetetty ihmisille. Nykyään vain voi avata minkä tahansa laitteen, jossa on netti ja plang kaikki on sun ulottuvilla. Kyllä itsekin muistelee silloin vielä, kun ei ollut näitä striimauspalveluita paljon, silloin kun aloin itse katsoa animea, niitä ehkä katsottiin Youtubesta ja laittomilta sivustoilta [nauraa].

Saimi: Niin joku parin minuutin pätkä jostain sieltä täältä.

Angelika: Joo [nauraa], juuri niin.

Saimi: Ehkä jos mietitään jotain kirjastoa, helposti ajatellaan, että täällä on vain jotain niitä virallisia teoksia, ja fanikulttuuri, fanitaide, fandom...

Angelika: Joo.

Saimi: ...on jotain, mikä on ulkopuolella, mutta ei se raja ole ihan niin selkeä. Monet tämmöiset ”oikeat kirjailijat” on kanssa kirjoittanut vaikka fanifiktiota tai he yhä kirjoittavat. Sehän on nimittäin tosi hyvä tapa harjoitella kirjoittamista. Esimerkiksi young adult eli nuortenkirjailija Cassandra Clare tai E. L. James, joka on monelle tuttu...

Angelika: [naurahtelee] Tuttu, joo.

Saimi: ...halusi tai ei. Jopa Brontën sisaruksethan kirjoitti tekstiä, mitä nykyajan standardeilla voitaisiin pitää fanifiktiona. Siinä seikkaili hahmoja muista fiktiivisistä teoksista ja myös henkilöitä todellisesta maailmasta.

Angelika: Aika jännää. Julkaisiko ne niitä ihan niiden muiden teosten ohella vai?

Saimi: Musta tuntuu, että ne ei ehkä julkaissut niitä virallisesti, mutta ne oli jonain omina muistiinpanoinaan niiden sisarusten väleillä.

Angelika: No niin.

Saimi: Sehän on kanssa aika hauska käänne, mitä voi käydä, että on tämmöinen Andy Weir -niminen kirjailija, joka on tunnettu scifi-romaanista Yksin Marsissa. Hänhän on kirjoittanut fanifiktiota Ready Player One -romaanista, mikä on Ernest Clinen tekemä romaani.

Angelika: Joo.

Saimi: Cline piti hänen tekstistään niin paljon, että lisäsi sen tarinan romaanin erikoispainokseen.

Angelika: Okei.

Saimi: Joten Andy Weirin fanifiktiotarina muuttui siis kaanoniin kuuluvaksi, eli käytännössä se on kirjailijan siunauksella osa sitä virallista Ready Player One -maailmaa.

Angelika: Se on taas tosi mielenkiintoista ja ihanaa, että kirjailija ottaa sen osaksi sitä, kunhan se on tarpeeksi mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Samahan oli sarjakuvissa, että Marvel ja mun mielestä DC:kin teki silleen siinä alkuajoissa, että ne antoi lukijoiden kirjoittaa kanssa tarinoita, ja joskus niitä otettiin ihan näihin virallisiin sarjakuviin mukaan. Niilläkin oli tällaisia kilpailuja niin sanotusti, ja parhaimmat tarinat pääsi niihin oikeisiin sarjakuviin.

Saimi: Toi on kyllä tosi hieno ja hyvä keino tuoda faneja mukaan siihen maailmaan. Sehän lisää vain sitä kiinnostusta sitä sarjaa kohtaan.

Angelika: Totta kai.

Saimi: Sitten taas mitä enemmän ihmiset fanittaa jotain sarjaa tai elokuvaa tai mitä lie, sehän vain lisää sitä hypetystä ja kiinnostusta sen yllä.

Angelika: Niin, kun tulee vielä enemmän se tunne, että sä pääset vaikuttamaan siihen, ja siitä tulee teidän yhteinen juttu vielä enemmän, koska voidaan sanoa, että hei tämä ja tämä tyyppi teki siihen tällaisen lisäyksen, ja se on nyt oikeasti sitä kaanonia.

Saimi: Se on ihan mielenkiintoista ehkä nähdä tulevaisuudessa, että haluaako ihmiset vieläkin syvemmälle päästä ikään kuin mukaan siihen asiaan, mitä ne fanittaa. Esimerkiksi mä olen enemmän tottunut, siihen että, vaikka mä seurailen erilaisia fandomeita, mä vähän sivusta ehkä niitä seuraan.

Angelika: Sama.

Saimi: Mä en itse luo, mutta kun miettii vaikka nykyään tätä Youtube-kulttuuria, missä nimenomaan siksi idoliksi voi nousta joku ihan perus tavistyyppi.

Angelika: Niinpä.

Saimi: Mutta kun sä seuraat, kun hän kertoo monta kertaa viikossa elämästään, sä olet niin läsnä siinä (kun jostain) monimiljoonayrityksen juttuja.

Angelika: Niin.

Saimi: Tuleeko se vielä jotenkin intensiivisemmäksi se fanikulttuuri vai?

Angelika: Kyllä se varmaan tulee. Mä luulen kanssa, että just tämä fanien vaikuttaminen tulee entistä enemmän läsnä olevaksi näihin. Miettii nyt esimerkiksi tämä Walking Dead -tv-sarja. Siinähän haluttiin poistaa tämä yksi... Mä en ole itse tätä katsonut. Mä olen lukenut vain niitä sarjakuvia, ja se ei ole sarjakuvissa. Onko se Daryl se, jolla on semmoinen...

Saimi: Joo. Mäkään en ole katsonut sitä sarjaa. Mä olen kanssa lukenut niitä sarjakuvia, mutta joo.

Angelika: Joo. Sehän haluttiin poistaa, mutta se on niin suuri fanisuosikki, että tämä hahmo jäi siihen sarjaan, vaikka kirjoittajat halusi poistaa sen, koska fanit vain oli niin ihastuneita tähän, että ei voitu poistaa.

Saimi: Joo, ja siitä on aika isojakin juttuja, nyt kun tässä sanoit tuon, viime ajoilta ihan siis. Jostain elokuvasta on tullut traileri, mutta sitten se reaktio on ollut niin negatiivinen, että se koko homma on mennyt uusiksi.

Angelika: Joo.

Saimi: Jotenkin fanien vaikutusvalta on aika iso monessa.

Angelika: Se on. Se on kanssa vähän kaksiteräinen miekka, että onko se hyvä asia vai onko se huono asia. Omalla tavallaan fanina se vaikuttaa tosi jännältä ja kivalta, ja just vielä enemmän saa meidät yhteen faneina, mutta toisaalta se mun mielestä vähän ehkä näiden tekijöiden käsiä sitoo omalla tavallaan.

Saimi: Kyllä.

Angelika: Esimerkiksi Supernaturalin suurena ystävänä, siihen vaikutti tosi paljon kanssa fanit, miten se tarina eteni ja mitä siinä kävi. Esimerkiksi joskus katsoin, tästä nyt on aikaa, mutta kuitenkin osasyy, miksi siitä niin paljon naishahmoja lähti pois, ne sanoi, että varsinkin naisfanit oli niin [naurahtaa] mustasukkaisia niistä...

Saimi: Voi ei.

Angelika: ...pääosan esittäjistä, että niitä poistettiin. Se taas on tosi huono, koska oli yllättävän hyviä naishahmoja tässä sarjassa.

Saimi: Sitä ei ehkä tule ajatelleeksi siinä hetken mielijohteessa, että äh mä en tykkää tuosta hahmosta, mä haluisin, että nämä mun suosikit saisi enemmän tilaa. Mutta pitkällä aikavälillä olisi hyvä, että niillä sarjan luojilla olisi selkeä visio ja ohjakset käsissään, että ei tulisi tosi tasapaksu tai yhdenlainen niistä jutuista.

Angelika: Niinpä. Varsinkin just tämä, kun monilla on, että jos se suosikkihahmo kuolee, se halutaan palauttaa elämään. Tämä on tosi monissa varsinkin nuorille suunnatuissa. No Supernatural taas, mutta monissa muissakin varsinkin nuorille suunnatuissa sarjoissa kukaan ei oikeasti kuole, mikä on todella tyhmää ja aika huonoa kirjoittamista ja liikaa sitä fanipalvelua mun mielestä siinä vaiheessa, että viedään matto alta, että tässä oli tämmöinen hieno ja lopullinen ja seuraavalla viikolla ”moi, olen täällä taas”.

Saimi: Joo, mä olen ihan samaa mieltä, että se merkitys täysin katoaa, koska siitä on tullut yleinen juonikeino.

Angelika: Niin.

Saimi: Mä en ole mikään Marvel-elokuvien suurin fani, mutta niissähän on aina just tätä, että joka toinen hahmo kuolee, mutta sitten ne tulee taas hetken päästä takaisin henkiin keinolla tai toisella. Se menettää täysin sen kaiken iskevyytensä.

Angelika: Niinpä.

Saimi: Mikä sua kiehtoo sitten näissä fandomeissa ja tässä fanikulttuurissa?

Angelika: Mua fanikulttuurissa varsinkin... Mä luen tosi paljon fanifiktiota, ehkä eniten just fanifiktiota. Mäkään en hirveästi osallistu. Mä en ole hirveästi kirjoitellut sitä. Mua ennen kaikkea kiehtoo, kun monesti tuntuu, että ne, jotka esimerkiksi nyt vaikka kirjoittaa jotain, voi olla, että jollain ulkopuolisella vaikka jollain fanilla, on niin erilainen ja ehkä mielenkiintoisempikin ajatus siitä kirjasta tai tietyistä hahmoista. Mua kiinnostaa se tosi paljon. Esimerkiksi Harry Potterit. Musta tuntuu, että siellä on osa fanifiktiota, joka on melkeinpä parempaa kuin ne itse kirjat, vaikka ne onkin suuri suosikki ja ne on ihania kirjoja mun mielestä, mutta esimerkiksi Kirottu Lapsi... Olen lukenut fanifiktiota, jossa on paljon enemmän järkeä kuin [naurahtelevat] tässä virallisessa näytelmässä. Se oli kamalaa [naurahtaa]. Ja just tosiaankin se, että tuntuu, että siellä on just nämä ihmiset, jotka ymmärtää, miksi mä tykkään tästä näin, ettei tarvi selitellä tai hävetä, että mä nyt tykkään tästä näin. Se on se, mikä mua kiehtoo fandomeissa.

Saimi: Siinä on varmaan se yhteisöllisyys, mikä monia kiehtoo.

Angelika: Kyllä, luulen näin.

Saimi: Vaikka ne olisi ihan eri kolkista maapalloa ihmisiä, mutta joku siinä kiehtoo ja pääsee syvemmälle siihen juttuun, mitä fanitat kuin jossain kahvipöydässä työpaikalla...

Angelika: Joo.

Saimi: ...ja ehkä joku yksi kollega on vähän niin kuin katsonut tai lukenut tuota juttua, mutta ei ole samalla tavalla. Se, mikä mua itseä kiinnostaa, on just se pohjaton luovuus, mikä niissä fanikulttuureissa on.

Angelika: Joo.

Saimi: Yksi toinen syy kanssa, miksi mä kanssa luen paljon fanifiktiota. Sä pääset nopeammin sisälle siihen tarinaan, kun ei tarvitse tehdä sitä pitkää pohjustusta kuin originaaleissa tarinoissa.

Angelika: Joo.

Saimi: Eli joskus se voi olla sellainen, jos on kiireinen vaihe vaikka elämässä, ja sä haluat vaikka lukea jotain, mutta siihen on vain tietty määrä aikaa käytettävissä.

Angelika: Niinpä.

Saimi: Fanifiktio on silleen kyllä kätevä. Sä saat syvemmän tarinan ilman yhtä pitkää pohjustusta.

Angelika: Joo.

Saimi: Tietysti kanssa hauska mahdollisuus, mikä on olemassa, on sen virallisen tarinan hylkääminen. Jos vaikka kirjasarja tai tv-sarja kehittyy epätoivotulla tavalla tai loppuu jossain vaiheessa, siellä fanien maailmassa se elää aina vain.

Angelika: Se elää [naurahtaa]. Se jatkuu jatkumistaan.

Saimi: Se on kanssa tosi hieno piirre se kuluttamisen ja tuottamisen välinen ero ei ole suuri, vaan just näissä yhteisöissä se on sitä kumpaakin.

Angelika: Niinpä.

Saimi: Sä luet ja katsot ja piirrät itse ja katsot, mitä muut on tehneet. Jotenkin se ei ole niin yksisuuntaista.

Angelika: Ei ole, ja just tosiaankin siinä on niin helppo olla yhteydessä ja kosketuksissa niihin muihin, kun melkein kaikissa näissä, missä voi kirjoittaa fanifiktiota, siellähän on aina mahdollisuus kommentoida.

Saimi: Kyllä.

Angelika: Ja yleensäkin ne, jotka kirjoittaa myös vastaa tosi nopeasti niihin. Tulee kanssa sitä yhteisöllisyyttä ja just sitä hyvää mieltä, kun sä pystyt kommunikoimaan näiden muiden fanien kanssa.

Saimi: Niitä on joitakin tärkeitä sivustoja verkossa, mitkä kerää esimerkiksi fanifiktiota yhteen. Archive of Our Own on ei-kaupallinen sivusto faneille. Sen lisäksi, että se todella tärkeä ja keskeinen rooli, eli just näiden töiden arkistointi, että ne ei ole vain hajanaisilla sivuilla verkossa, vaan ne on yhdessä paikassa, on hirveän tärkeätä, että he puolustaa teosten laillisuutta ja yhteiskunnallista arvoa. Hehän itse asiassa vuonna 2019 voitti tärkeän scifi-alan Hugo-palkinnon. Se oli hieno tunnustus tästä tärkeästä työstä.

Angelika: Joo ja tosiaankin monetkaan varsinkaan nuoremmat ei ehkä muista niitä aikoja, kun fanifiktio oli kyllä aika lapsenkengissä, ja ihmisiä haastettiin oikeuteen. Muun muassa Anne Rice on haastanut oikeuteen ihmisiä, jotka on kirjoittanut fanifiktiota näistä Vampyyrikronikoista. Siksi silloin kun itsekin aloin lukemaan, siellä oli aina hirveän isolla, että minä en omista Harry Potteria.

Saimi: Kyllä.

Angelika: Se on Rowlingin omaisuutta. Minä vain kirjoitan fanifiktiota, mistä en saa mitään rahaa. Nykyäänhän sitä ei enää näe.

Saimi: Niin ja tämä taistelu on jatkuva näiden tekijänoikeuksien kanssa, että miten turvataan tekijöiden oikeudet ja että ihmiset voivat tuottaa fanikontenttia sen pohjalta. Se on hyvä, että myös organisaatiot niin kuin vaikka Archive of Our Own tekevät myös sitä puolta, mikä ei ole ehkä niin kauhean glamoröösi puoli, vaan käytännöllinen juttu.

Angelika: Joo, se on kyllä. Sitten kun miettii, että länsimaissahan tämä on hirveän erilaista. Esimerkiksi Japanissa näiden fanisarjakuvien tekeminenhän on tosi iso homma, ja se on kuitenkin hyväksyttyä, ja siihen kannustetaan.

Saimi: Joo ja just se, miten tekijänoikeusasioihin suhtaudutaan eri maissa. Mun ymmärryksen mukaan Japanissa sitä katsotaan just vähän läpi sormien just sen takia, koska se on vain yksi keino promota sitä sarjaa ja luoda sitä kiinnostusta siihen ympärille.

Angelika: Totta, joo. Se on kyllä tosi mielenkiintoinen ote tähän kanssa.

Saimi: Joo. Fandomeissa on paljon kaikkia todella kiehtovia puolia ja positiivisia puolia, mutta tietysti sielläkin on niitä negatiivisia lieveilmiöitä.

Angelika: Joo.

Saimi: Itseä on viime aikoina pistänyt silmään, että monesti varsinkin tuolla Yhdysvaltain puolella on semmoinen ihmeellinen konservatismi ja puritanismi hyvin nuorten ihmisten keskuudessa noussut.

Angelika: Joo. Se on kanssa tosi outoa, kun seuraan cosplayaajia varsinkin TikTokissa ja muuallakin, siellä on just noussut tosi paljon tapetille tämä, että tietyn näköiset ihmiset ei saa cosplayata tiettyjä hahmoja. Monikin cosplayaaja, mitä mä olen seurannut, on sanonut, että he nyt luopuu tästä kokonaan, koska siitä yhteisöstä on tullut niin myrkyllinen. Se on aika jännä ajatus näilläkin, ja just se on todellakin aika paljon Yhdysvalloista lähtöisin olevaa. Siellä on kipakoita mielipiteitä.

Saimi: Niin ja se voi olla, että just alun perin vaikka jonkunlainen ihan legitiimi kritiikki tai keskustelun aloitus jostain aihepiiristä...

Angelika: Joo.

Saimi: ...jotenkin siellä vaikka nuorten ihmisten keskuudessa saattaa jollain tavalla vähän kärjistyä. Se alkuperäinen idea siitä katoaa, ja siitä tulee vai sormen osoittelua.

Angelika: Niin tulee.

Saimi: Se on tietysti tämä, mitä voi verkossa helposti tapahtua, kun ei näe toisia ihmisiä.

Angelika: Niin, se on helppo ajatella, että ei siellä ruudun takana olekaan toinen ihminen.

Saimi: Kyllä, mutta kaikesta tästä huolimatta hyvin hienoja yhteisöjä.

Angelika: On.

Saimi: Pääasiallisesti olen itse kokenut kyllä tosi positiivisena kaiken...

Angelika: Totta, sama.

Saimi: ...fandomit, missä olen jollain tavalla ollut vähän sivustaseuraajana.

Angelika: Joo.

Saimi: Mutta mua kiinnostaa, mikä oli eka fandom, mihin sä aikoinaan oikein innostuit [Angelika nauraa] enemmänkin.

Angelika: Hetkinen, tästä on tosi kauan aikaa. Me saatiin eka tietokone, kun mä olin 14. Se oli 2003 [naurahtaa]. Mä en oikein edes osannut käyttää nettiä kauhean hyvin, mutta mä eksyin fanifiktiosivuille kuitenkin. Siellä oli tosi vanhasta mangasta, siitä on myös animekin, tämmöinen kuin Weiß Kreuz. Se on saksaa Valkoinen risti. Mä en osaa enää lausua sitä. Mulla oli ihan hirvittävä päähänpinttymä siitä, vaikka mä en ollut nähnyt yhtään jaksoa siitä animesta saati lukenut yhtään mitään siitä mangasta. Mä olin lukenut vain fanifiktiota, mutta hoo, se oli kyllä sellainen kaninkolo [nauraa], josta ei noin vain päästykään ylös. Se oli se mun eka. Edelleenkin muistelen lämmöllä [nauraa] näitä Weiß Kreuz -hetkiä. Se oli ihan hirveä... tai no hirveä ja hirveä, mutta se oli tehty pelkästään mainostamaan poikabändiä.

Saimi: Aa [nauraa].

Angelika: Joo, ja ne oli joukko nättipoikia, jotka oli päivisin kukkakauppiaita ja öisin salamurhaajia.

Saimi: [nauraa] Ihana tarina.

Angelika: Kyllä. Se oli kyllä loistava. Entä sulla? Mikä sun eka fandom oli?

Saimi: Mähän vasta ihan aikuisiällä ajauduin tähän maailmaan. Se oli Buffy.

Angelika: Oo!

Saimi: Buffy, vampyyrintappaja aina ja ikuisesti. Mä jonkun tuhannennen kerran katsoin niitä uudestaan. Sitten mä olin, että mä vain haluan tietää lisää. Mä sitten hain jotain verkosta, olisiko jotain, että tuottajat tai käsikirjoittajat kertoisi jotain vähän sellaista vaikka, mikä on jäänyt sarjan ulkopuolelle. Jotenkin sitten eksyin fanisivustoille. Siitä lähtien se on ollut menoa. Buffy, ai että, hieno sarja.

Angelika: Aijaijai, se on kyllä helmi tv-sarjojen joukossa.

Saimi: On. Kiitos Spike ja Angel, joiden historia kiinnosti minua tarpeeksi paljon [nauravat].

Angelika: Oi ei.

Saimi: Minkälaisesta jutusta sä olet nyt kiinnostunut? Mikä on sun ykkösfanituskohde tällä hetkellä?

Angelika: Tällä hetkellä mulle on nämä Leigh Bardugon kirjat, ja kyllä minun piti katsoa Youtubesta, kuinka Bardugon nimi lausutaan. Ei noin, mutta kuitenkin. Eli nämä Grishaversumi-sarjat. (Ne on) kokonaan kolme ilmestynyt suomeksi: Varjo ja riipus, Saarto ja myrsky ja Tuho ja roihu. Näistähän on myös Netflix-sarja Shadow and Bone, joka on yllättävän hyvä, koska Netflixillä on ollut vähän vaihteleva tämä taso näiden sarjojen suhteen. Tämä on se, mikä nyt on ehkä mun mielestä yhtiä parhaimpia YA-kirjoja tällä hetkellä. Ei siitä sen enempää. Entäs mikä sun suosikki tällä hetkellä?

Saimi: Mä en yleensä hirveästi lue mangaa tai kato animea. Mulla on aina se, että jos mä innostun jostain jutusta, mulla on ehkä parisenkin vuotta, että joku asia on ykkösenä ja jotain muita fandomeja on vähän siinä sivussa, mutta joku on se ykköskiinnostuksenkohde. Nyt mulla on viime vuodesta lähtien ollut tämä Kōhei Horikoshin mangasarja My Hero Academia, mikä on todella suosittu tällä hetkellä. Niin kuin monesta mangasarjasta, siitä on myös animejulkaistu. Se sijoittuu maailmaan, jossa suurimmalla osalla on supervoimia eli oikkuja, ja sankarit on ihailtuja, poliisin kanssa yhteistyötä tekeviä, voisi sanoa, rikoksen torjujia. Sen tarinan päähenkilö on Midoriyaa Izuku, ja hän on oikuton, mutta kova supersankarifani, ja hänen lapsuuden ystävänsä Bakugo Katsuki on yksi hänen kiusaajistaan. Heidän monimutkainen ystävyytensä ja kilpailuasetelmansa on tämän sarjan keskiössä. Kumpikin pojista ihailee maailman mahtavinta sankari All Mightia. Itse asiassa siinä sarjassa All Might ottaa Izukun oppipojakseen ja jakaa voimansa hänen kanssaan. Se on periaatteessa aika perinteinen supersankaritarina. Se on hyvin viihteellinen, mutta siinä on tarpeeksi sellaisia pieniä juttuja, jotka tekee siitä kiinnostavan. Lievää kritiikkiä ja sellaista, kun tämmöinen yhteiskuntahan olisi täysin sekopäinen, jos mietitään.

Angelika: Niin.

Saimi: Jos suurimmalla osalla ihmisistä on jotain supervoimia, sitten on ne 20 prosenttia, joilla ei ole, sehän olisi täysin... Mieti, miten sitä vähemmistöä kohdeltaisiin.

Angelika: Erittäin hyvin ja ymmärtäväisesti.

Saimi: Kyllä [naurahtaa]. Vaikka tämä on hyvin viihteellinen sarja, siinä on kuitenkin tarpeeksi kiinnostavia juttuja ja pieniä yksityiskohtia, mitkä tekee siitä mielenkiintoisen. Siinä on iso hahmogalleria, ja ne on monia kiinnostavia tapauksia. Tätä on saatavilla tosiaan meidän kirjastosta. On niitä englanninkielisiä käännöksiä ja on myös suomennettuja jonkun verran.

Angelika: Itse asiassa kaikki, mitkä on nyt ilmestynyt suomeksi, löytyy myös täältä meidän kirjastosta.

Saimi: Joo.

Angelika: Itsekin olen tutustunut tähän. Tämä on kanssa yksi mun lemppari [naurahtaa].

Saimi: Joo.

Angelika: Niin kuin sanoit, siinä on just näitä erikoisuuksia, mitkä tekee siitä mielenkiintoisen. Mun mielestä just varsinkin tämä hahmo, tämä Midoriyaa, kun se ei ole niin perinteinen tämmöisen poikain mangan päähahmo, vaan se on lievästi pakkomielteinen, herkästi itkevä.

Saimi: Joo.

Angelika: Se tosi paljon poikkeaa näistä reippaista poikahahmoista, mitkä yleensä on ollut näitten shōnen-mangojen päähenkilöitä. Se oli, mikä mussa ainakin viehätti tosi paljon tässä sarjassa.

Saimi: Joo, nyt kun sanot ton, toi on ihan totta, että siinä on just tarpeeksi semmoista pientä eriäväisyyttä suurimpaan osaan. Se tekee kiinnostavan, ja tietysti just näiden ystävysten Izukun ja Bakugon välinen ystävyys ja vihasuhde.

Angelika: Niin.

Saimi: Se on jotenkin niin intensiivinen.

Angelika: Se on tosi, ja heti tulee mieleen tämä yksi näitä suosittuja Naruto, olisiko se vähän niin kuin Naruton ja Sasuken välinen, mutta ei kuitenkaan, koska se mun mielestä vaikuttaa oikeammalta, koska se on tosi monimutkainen ja siinä on niin paljon sitä kerrosta siinä niiden suhteessa.

Saimi: Niin, jos toinen kiusaa toista lapsena ja sitten no hetkinen, ruvetaanpa korjaamaan tätä ystävyyden tai kumppanuuden, näiden supervoimien käytön suhteen siihen suuntaan. Ei se ole ihan yksinkertainen asia.

Angelika: Ei ole.

Saimi: Niin kuin sanoin, tämä on ehkä ensimmäinen manga, mihin olen ruvennut vähän niin kuin syvemmälti tutustumaan ja fanittamaan. Onko sulla yleensä jotain tiettyjä genrejä tai vaikka noita YA-kirjoja, mihin sä yleensä innostut?

Angelika: Joo, mullahan genreistä on varsinkin YA:sta, kun se on se, mitä mä yleensä luen, se on melkein aina ollut fantasia ja kauhu. Ne on ne. Mangaa mä yleensä luen. Siinä mulla ei kanssa muuta, kunhan se on fantasiaa tai kauhua, ehkä vähän scifiä. Mutta olen ehkä enemmän lukenut just tätä shōnen-mangaa kuitenkin, koska syy [nauraa]. Ei siinä varmaan mitään sen erikoisempia syitä ole. Paitsi, että mä tykkään reippaasta menosta ja siitä, että ystävyys voittaa kaikki [naurahtaa] mahdolliset esteet.

Saimi: Mulla on kyllä todella satunnaista, mikä mulla milloinkin iskee. Tätä ennen, mikä oli se mun ykkösfanituskohde, yhä olen kiinnostunut, mutta jotenkin ei ole ihan niin suuresti tapetilla, Stanger Things -sarja.

Angelika: Joo.

Saimi: Eli siis ihan laidasta laitaan, ja yleensä se, miten niihin päätyy on se, että kun seuraa vaikka erilaisia kirjoittajia ja taiteilijoita, joku rupeaa vähän tutustumaan uuteen fandomiin, ja sitten itsekin sitä rupeaa seuraamaan. Sitten jossain vaiheessa ajautuu vähän syvemmältikin.

Angelika: Joo, siellä on syviä vesiä, joissa voi uida.

Saimi: Kyllä.

Angelika: Osahan ei kuole koskaan.

Saimi: Ei.

Angelika: Aina ja ikuisesti palaan Taru sormusten herraan, niihin leffoihin ja kirjoihin. Niitä kirjoja mä olen alkanut lukea joskus 10–11-vuotiaana tai luin ne silloin ekan kerran ja kuitenkin palaan niihin kolmekymppisenä uudestaan ja uudestaan.

Saimi: Joo, mullakaan ei varmaan mikään ole kokonaan haihtunut pois.

Angelika: Ei.

Saimi: Ne on vähän semmoisessa horrostilassa osa...

Angelika: Joo.

Saimi: ...mutta jos sieltä joku hyvä Buffy-juttu tulisi taas, se olisi taas menoa.

Angelika: Se olisi taas menoa [naurahtelevat].

Saimi: Kyllä, Buffy aina.

Angelika: Aina.

Saimi: On puhuttu yleisesti ottaen nyt näistä fanikulttuureista ja fandomeista, ja meillähän on ensi viikolla tulossa fanikulttuuritapahtumaviikko.

Angelika: Niin on.

Saimi: Eli 25.–30. lokakuuta meillä on tiistaista perjantaihin erilaisia tapahtumia tämän laajan käsitteen fanikulttuurin alta. Meillä on aiheista esimerkiksi k-pop, fanifiktio, taide. Meillä on...

Angelika: ...Soturikissoja.

Saimi: ...Soturikissoja. Meillä on haastattelussa tubettaja Jennysvoices ja sarjakuvataiteilija Sophie Labelle. [tunnusmusiikki alkaa soida taustalla] Kannattaa ehdottomasti tulla katsomaan meidän tapahtumia ja tutustua verkkosivuilta ohjelmaan.

Angelika: Totta. Nähdään fandom-viikolla.

Saimi: Moikka.

Angelika: Moi moi.

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 67. Ympäristöteemaisia kirjoja

[tunnusmusiikki]

Johanna: Tervetuloa kuuntelemaan jälleen Ääniä kirjastosta -podcastia. Täällä on tänään äänessä kirjastonhoitajat Johanna Mattila ja Maisku Myllymäki. Meillä on aiheena ympäristöteemaiset kirjat Lahden seudun ympäristöviikon sekä ympäristöpääkaupungin kunniaksi. Pidemmittä puheitta, eiköhän me lähdetä vinkkien pariin, ja Maisku kertoo meille ensimmäisen.

Maisku: Joo. Mä luin keväällä ihan mielettömän hienon kirjan, josta mä nyt aion kertoa eli Richard Powersin Ikipuut. Se ilmestyi suomeksi tämän vuoden keväällä eli 2021 Sari Karhulahden suomentamana. Se on ollut aika paljonkin esillä, ja edelleen siihen taitaa olla vähän varausjonoa täällä Lastu-kirjastoissakin.

Johanna: Kyllä taitaa olla.

Maisku: Joo, mutta mä otin aikaa ja päätin, että tämän mä haluan lukea, vaikka se on eeppinen paksu romaani. Reilusti yli 600 sivua todella vahvaa tarinallista kerrontaa, johon oli ihana upota. Mä ehkä aika harvoin luen noin paksuja ja nimenomaan tarinallisia, joissa kulkee monta sukupolveakin ja semmoisia tosi eeppisiä kirjoja, mutta tähän oli ihan mieletöntä upota. Tämä kirja on syväluotaus ihmisen luontosuhteeseen ja erityisesti puihin. Se on kunnian- ja rakkaudenosoitus puille, ja siinä ihmetellään, miten upeita ja käsittämättömiä puut voivat olla. Powers nostaa esiin muun muassa puiden sosiaalisuuden ja älykkyyden ja sen, miten ne on esimerkiksi juurten välityksellä yhteydessä toisiinsa ja kommunikoivat keskenään. Tämä Ikipuut muistuttaa, että puilla olisi meille paljonkin kerrottavaa, jos me vain kuuntelisimme. Tässä on paljon maagisia luontokuvauksia, missä kuljetaan Yhdysvaltojen ikimetsissä. Lukija jotenkin tuntee, että olisi siellä metsissä näiden henkilöiden kanssa. Tässä kirjassa kuvataan tosiaan välillä moniakin sukupolvia, mutta se ihmisen elämä kuvataan silleen, että se on tosi lyhyt. Voidaan jollain vaikka yhdellä virkkeellä kertoa yhden ihmisen elämä, ja toisaalta kuvataan sitä, miten puut on todella pitkäikäisiä. Siinä on yksi upea lause, jossa sanotaan, että tammi kasvaa 300 vuotta, kestää 300 vuotta ja kuolee 300 vuotta, eli Powers osoittaa sen, miten pieni ihminen on puiden rinnalla. Se on musta jotenkin tosi upea, miten se tekee sen kerronnallisin keinoin, että miten se ihmisen elämä on tosi lyhyt ja yhdellä virkkeellä kuvattava. Tämä kirja rakentuu silleen, että tässä on ensin yhdeksän erillistä tarinaa, joissa kerrotaan eri henkilöistä tai eri suvuista, ja sen jälkeen niiden henkilöiden elämät alkaa jotenkin punoutua yhteen ja toisaalta haarautua, eli siinä rakenteessakin on jotain puumaista. Tämä kirja on ehdottomasti kirja moraalista ja siitä, mikä on oikein ja väärin. Powers kysyy muun muassa, miksi puiden puolustaminen on rikollista. Siinä on aika pitkäkin kohtaus, missä on aktivisteja, jotka sitoo itsensä kiinni kaatouhan alla oleviin puihin, ja heidät lopulta pidätetään. Sitten lukija siinä joutuu pohtimaan, että kumpi siinä oikeasti on oikeassa tai kumpi tekee oikein ja kumpi väärin. Tämä kirja on ihan valtava paketti. Mä voisin varmaan puhua tästä koko päivän. Tämä on semmoinen, että kun mä tämän keväällä luin, mä olen kesän aikana puhunut tästä niin monen ihmisen kanssa. Tästä tulee aina mulle joku mieleen ja sitten mä haluan jakaa... jää pyörimään päähän tämän kirjan ne kohtaukset ja ehkä se isompikin sanoa, mikä tässä kirjassa on. Toki moni muukin kaunokirjallinen teos, mutta tästä erityisesti mulle tuli semmoinen olo, että jos pelkkä fakta ei tehoa tai riitä ihmisen ajatteluun tai haluun toimia vaikka nyt ympäristön puolesta, niin hyvä kaunokirjallinen tarina ehkä voi muuttaa ihmisen ajatuksia niin, että ehkä alkaa toimiakin asioiden puolesta.

Johanna: Toivotaan ainakin näin.

Maisku: Eli suosittelen kaikille Richard Powersin Ikipuita, vaikka tämä on semmoinen, että tähän on pakko vähän varata aikaa. Tätä ei lue ihan illassa eikä kahdessa, mutta se on kyllä sen vaivan väärti.

Johanna: Joo, mullahan on kesken tämä kirja vielä ollut [naurahtaa], mutta mä toivon, kun vähän varausjono laantuu, mä pääsen jatkamaan rauhassa sitä eteenpäin, kun se ei se kaksi viikkoa taida riittää kyllä mulle [naurahtaa].

Maisku: Joo, siinä kyllä piti itsekin jättää kaikki muu sivuun ja vain keskittyä tähän.

Johanna: Joo, se vaatii varmasti sen.

Maisku: Mitäs sulla on siellä?

Johanna: Mulla on tosi ohut kirja [nauraa]...

Maisku: Ihanaa.

Johanna: ...vastapainoksi. Elikkä nyt anteeksi ranskani, mutta Jean Ginon Mies joka istutti puita. Tämä on 50-luvulla ilmestynyt ensimmäisen kerran ranskaksi. Se on novelli siitä, miten yhden miehen teoilla voi olla tosi suuri vaikutus ympäristöön. Tässä kertoja kohtaa 1900-luvun alussa ennen ensimmäistä maailmansotaa lammaspaimena toimivan miehen, joka istuttaa puita jossakin Provencen vuoristoalueella. Se seutu on tosi karua ja autiota, ja siellä on hylättyjä taloja ja muuta. Siellä ei ole puita eikä mitään. Siellä on joskus ollut jokia ja muita, mutta ne on kuivunut pois. Tällä miehellä on selvä missio, että hän haluaa istuttaa tänne nämä puut takaisin. Sitten tämä kertoja käy useana vuotena siellä seudulla uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta se seutu on muuttunut aina vain erilaiseksi. Se on paljon elävämpi, ja sitten lopulta alkaa tulla elämää sinne seudulle lisää. Kun tämä on aika lyhyt kertomus ja aika simppelikin ehkä hieman jopa naiivi, musta tämä sopii kuitenkin kaikenikäisille oivaltavaksi aika inspiroivaksikin lukukokemukseksi, missä jos mä lainaan tästä kirjasta suoraan, ”ihminenkin voi olla yhtä tehokas ja aikaansaapa kuin Jumala myös jossakin muussa kuin tuhotyössä”. Vaikka tämä teos on tosiaan kirjoitettu 50-luvulla, se on edelleen varsin ajankohtainen, ja sitä onkin sanottu ympäristökirjallisuuden klassikoksi.

Maisku: Okei. Mä en ole lukenut tuota, vaikka tiedän toki...

Johanna: Joo.

Maisku: Okei. Mä en ole lukenut tuota, vaikka tiedän toki... : ...tämän kirjan ja sen maineen ja sen, että kaikki tuntuu sitä rakastavan, jotka sen lukee [naurahtelevat].

Johanna: Joo. Sen luki yhdeltä istumalta, mutta jotenkin se oli, että vau oli aika upeasti tiivistetty se idea siinä.

Maisku: Joo. Nyt pitää ottaa lukuun.

Johanna: Suosittelen joo.

Maisku: Mä voisin jatkaa vielä puuteemalla [naurahtaa]. Tänä vuonna ilmestynyt esikoisromaani Katri Naukarin Yhden puun tuho. Tässä kirjassa on puuteema, tai tämä kirja lähtee siitä, että tämä päähenkilö katuu sitä, että hän on lapsena tuhonnut yhden puun. Sitten se tavallaan häntä vaivaa koko tämän kirjan ajan. Sillä lailla tässä kulkee tämä puu mukana. Tämä käsittelee ylipäätään ihmisen tuhoviettiä ja sitä, miksi ihminen tekee ympäristölleen ja sitä kautta itselleen pahaa, vaikka tietäisi, että se on ihan tosi tyhmää ja väärin. Tämä on tosiaan luokiteltu romaaniksi. Tässä on minäkertoja, joka kamppailee ympäristöahdistuksen kanssa ja tutkii itseään ja sitä jotenkin häiriintynyttä luontosuhdettaan. Mutta tämä teksti on hyvin esseemäistä. Tässä on paljon viittauksia muihin kirjoihin ja esimerkiksi populaarikulttuuriin. Tämä Katri Naukari tai ei hän, vaan tämä kirjan minäkertoja... Tässä on ehkä autofiktiomaisia piirteitä tässä kirjassa. Tämä kertoja käy keskusteluja monien erilaisten tekstien ja medioiden, muun muassa Youtube-videoiden kanssa, eli siinä on esseemäisyyttä ja viittaamista muihin teksteihin, mutta samalla tämä on myös eräänlainen matkakirja tai matkapäiväkirja, sillä tämä minäkertoja matkustaa tässä Japaniin. Se matka on jonkinlainen kehyskertomus näille ajatuksille, mitä tässä käsitellään. Tässä käsitellään muun muassa just sitä matkustamisenkin moraalista puolta, että miksi aina pitää lähteä, kun se ei ehkä ole niin viisasta se lentomatkustelu [naurahtaa]. Tämä on jotenkin tosi virkistävää luettavaa just sen takia, että tässä pohditaan just sitä ristiriitaisuutta, että miksi se on niin vaikeata elää ei tuhoavasti. Mä luulen, että jokainen tunnistaa tavallaan itsessään sen, että tulee tehneeksi jotain tyhmää. Ostaneeksi vaikka jotain ihan turhaa, mitä ei oikeasti tarvitse [nauraa].

Johanna: Tunnistan [nauraa].

Maisku: Niin. Tietää, että ei pitäisi, tämä on ihan tyhmää, ja silti sen tekee tai vaikka se matkustaminen tai monenlaisia esimerkkejä voi keksiä.

Johanna: Kyllä.

Maisku: Niin se, miten rehellisesti tässä se minäkertoja myöntää sen, että no niin taas tuli mokailua ja [naurahtaa] näin, mutta aina se, että kuitenkin jokainen päivä on uusi päivä yrittää vähän paremmin. Siitä mä tykkäsin, miten se... Tämä on jotenkin lohdullinen kirja ehkä siinä mielessä, että tässä et sanota, että no niin tee nyt näin, vaan ymmärretään sitä, että se ei ole aina niin helppoa, mutta voi yrittää [naurahtaa].

Johanna: Toi lohdullisuus tuli itsellekin mieleen tosiaan, kun ei itsekään pysty aivan...

Maisku: Niin.

Johanna: ..tuhoamatta toimimaan aina [nauraa].

Maisku: Juuri näin.

Johanna: Joo. Mennään ihan erilaiseen maailmaan tässä Tulvan jälkeen -teoksessa. Kirjailija on yhdysvaltalainen Kassandra Montag, ja tämä on hänen esikoisromaaninsa, hyvin dystooppinen. Tässä on oikeastaan viety äärimmilleen se, mitä voi tapahtua, jos niihin ilmastonmuutoksen seurauksiin ei puututa mitenkään. Tämä teos sijoittuu tuhannen vuoden päähän tulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on muuttanut maailmaa peruuttamattomasti. Mantereita peittää vesi, ja vain korkeimpien vuorien huiput on enää pinnan yläpuolella. Suuri osa eläimistä on kadonnut, mutta kaloja, lintuja ja käärmeitä on vielä riittämiin ihmisten lisäksi. Yhteiskunnasta on enää jäljellä vain rippeitä, ja elämän armottomuus sekä ihmisten julmuus on aika läsnä kaikkien elämässä. Tämä kirja kertoo sinnikkäästä Myrasta, joka elättää itsensä ja seitsemänvuotiaan tyttärensä Pearlin kalastamalla. Hän kiertää isoisänsä rakentamalla veneellä kaupunkeja ja kyliä, joita on entisten kalliovuorten huippujen rantamilla ja hän myy aina tämän saaliinsa näissä satamissa. He pysyttelevät aika pitkälti omissa oloissaan. Tässä Myralla aika traaginen tapahtuma ollut aiemmin. Silloin, kun hän odotti Pearlia, hänen miehensä vei heidän esikoistyttärensä Row’n mukanaan eikä koskaan palannut takaisin, eikä hän ole koskaan kuullut heistä sen jälkeen. Tämä tarina oikeastaan lähteekin siitä, kun Myra saa tietää, että tytär on mahdollisesti elossa. Hän ryhtyykin sitten suunnittelemaan aika epätoivoista pelastussuunnitelmaa. Epätoivoinen siinä mielessä, koska on hyvin vaikea luottaa ihmiseen tässä maailmassa. Kuka tahansa voi pettää tai viedä jopa hengen.

Maisku: Okei. Sulla on hyviä vinkkejä, koska tämäkin on sellainen, mitä en ole lukenut [naurahtaa].

Johanna: Okei. Joo, suosittelen. Tämä oli ihan kiinnostava ja tämä oikeastaan herätti vähän sellaista ajatteluakin, että voisiko tuhannen vuoden päästä se olla niin vai voiko tapahtua jopa aikaisemmin se tulva.

Maisku: Niin. Musta tuhat vuotta kuulostaa aika kaukaiselta.

Johanna: Niin, kun miettii, mihin tahtiin esimerkiksi toi jäätikkö sulaa tuolla [naurahtaa].

Maisku: Nimenomaan. Oliko se missä genressä? Jos sanoit, mulla meni ohi. Vai onko se ihan...

Johanna: Tämä on itse asiassa Heinolan kirjaa, niin mä en nyt tiedä. Tässä ei ole ainakaan genreä mainittu.

Maisku: Okei. Ehkä siinä ei ole.

Johanna: Joo.

Maisku: Tai ehkä se on ihan niin sanotusti peruskaunokirjallisuutta.

Johanna: Se on varmaan perus. Tämä voisi olla jossain scifissä ehkä, kun tässä on sellaisia dystooppisia piirteitä hyvin paljon.

Maisku: Aivan. Sitä just mietin. Mä nostan seuraavaksi esiin yhden... En mä tiedä, onko tämä varsinaisesti klassikko, koska ei mulle ainakaan ollut varsinaisesti mitenkään tuttu kirjakirjana, mutta vanhempi kirja kuitenkin. Eeva Kilven Kuolema ja nuori rakastaja -novellikokoelma. Toki Eeva Kilpi on jo jonkinlainen klassikko, mutta ehkä tämä teos ei ainakaan minulle. Onko sulle tuttu?

Johanna: Ei ole tuttu tämä.

Maisku: Joo. Mä jotenkin ihan sattumalta tämän löysin tuolta hyllystä. Olikohan tämä vielä.... Ei ole varastokappale, eli ihan tuolla meidän pääkirjaston novellihyllyssä tämä tuli vastaan, ja päätin lukea. Tämä teki muhun itse asiassa tosi syvän vaikutuksen. Mä olen lukenut kyllä Eeva Kilpeä jonkin verran aiemminkin, runoja ja ainakin niitä joitain päiväkirjoja ja sen tyyppistä, mutta tästä ehkä tuli nyt semmoinen fiilis, että nyt mä olen Eeva Kilpi -fani [naurahtaa].

Johanna: Okei.

Maisku: Tämä sisältää kolme aika pitkää novellia tai kertomusta. Kaikissa niissä on päähenkilönä nainen, joka kokee jonkinlaista kaipuuta yksinäisyyteen tai ainakin luonnon pariin vetäytymiseen, mutta jokaisessa näistä tarinoista se nainen on joku eri. Yhdessä se on Anna ja yhdessä Saara ja yhdessä Elina, eli samasta naisesta ei kerrota kaikissa. Näissä on ihanaa luonnon tarkkailua ja aika yksityiskohtaisiakin luontokuvauksia ja pysähtymistä luonnon ääreen ja eläinten kanssa rintarinnan elämistä ja jotenkin vain hengittämistä. Toisaalta tämä ottaa lujasti kantaa muun muassa eläinten oikeuksiin, eläinkokeisiin, lihan tuotantoon ja metsien avohakkuisiin. Tässä on esimerkiksi tosi riipaiseva kohtaus, en nyt muista, missä kertomuksessa se oli, jossa joku näistä naisista pohtii, millä oikeudella ihminen tuhoaa hirven kodin, eli sen metsän missä hirvi asuu. Ylipäätään tässä puhutaan paljon siitä, miten ihminen hyväksikäyttää ympäristöään ja levittäytyy kaikkialle. Mä jotenkin yllätyin siitä, miten radikaali Kilpi tässä on. Mä olen lukenut sen Animalia-runokokoelma. Siinäkinhän on ainakin just eläinkokeisiin liittyvää kritiikkiä ja näin. Se on aika kanssa radikaali, mutta tässä Kilpi on kyllä tosi suorapuheinen, ja se on jotenkin tosi ihanaa [nauraa], että -86 vuonna hän on sanonut tällaisia asioita. Mä yllätyin siitä jollain lailla. Tässä on tosi voimakas ihmiskeskeisyyden kritiikki. Täällä on esimerkiksi sitaatti, jonka olen ottanut talteen: ”Ihmisten keskinäinen rakkaus ei onnistu pelastamaan maailmaa. Tarvitaan koko luomakuntaan kohdistuvaa rakkautta.” Tästä huolimatta, että tämä on tämmöinen ihmiskeskeisyyttä kritisoiva, tässä on myös ihan tosi hersyvää ihmissuhteiden kuvausta, etenkin miessuhteiden kuvausta [nauraa].

Johanna: Okei. Nimestä voi ehkä päätellä.

Maisku: Kyllä, nuori rakastaja [nauravat]. Mahtava vanhempi löytö. Oletko sä lukenut jotain Kilpeä?

Johanna: Olenkohan mä jonkun runoteoksen ehkä lukenut, mutta en ihan hirveästi. Nyt alkoi kyllä kiinnostaa [naurahtaa] kovasti.

Maisku: Suosittelen.

Johanna: Itse asiassa Eeva Kilpi on mainittu tässä mun seuraavassa vinkissä.

Maisku: Okei.

Johanna: Jenni Räinän Kulkijat - naisia metsissä, soilla ja tuntureilla. Eräkirjallisuushan on yleensä hyvin miehistä tai koska se yleensä liittyy jotenkin kalastukseen tai metsästykseen, jotka taas on ollut perinteisesti hyvin miehisiä toimia, mutta Räinä on halunnut tuoda esiin erähenkisiä naisten tarinoita. Täällä on myös muun muassa mainittu Eeva Kilpi. Hän on 70-luvulla vaeltanut miehensä kanssa Lapissa.

Maisku: Okei.

Johanna: Joo. Jolloin ei ehkä naiset niin paljon harrastanut tällaista. Nykyäänhän yhä useampi kansallispuistossa kävijä on nainen, ja naisten läsnäolo luonnossa kuitenkin yleistyy koko ajan. Tässä Jenni Räinän teoksessa ensimmäiseksi esitellään kolme uranuurtajanaista, jotka lähti valloittamaan Haltia 1930-luvulla. Heidän tarina oli jotenkin hauska, kun heillä ei ollut oikein mitään varusteita. Muistaakseni heillä oli lastenrattaatkin. Niistä oli tehty joku kärry, millä ne sai tavaraa raijattua sinne [nauraa].

Maisku: Okei.

Johanna: Ne joutui todella käyttää luovuutta, ja monot taisi olla vaelluskenkinä.

Maisku: Okei [naurahtaa].

Johanna: Varustus ei ollut ihan nykytasoa, kun nykyään on kaikkea mahdollista [naurahtaa]. Heistä ehkä kuuluisin on tämä Kaarina Kari, joka muistetaan myös merkittävänä liikuntakasvattajana. En ollut ennen kuullut Kaarina Karista, mutta hän vaikutti hyvin inspiroivalta henkilöltä. Tässä kirjassa kirjailija on tosiaan vuosien 2020 ja -21 aikana pyytänyt yhdeksän erilaista naista seurakseen metsään, ja näiden keskustelujen kautta valottui heidän suhteensa luontoon sekä tietysti huoli sen tulevaisuudesta. Nämä naiset haki luonnosta ennen kaikkea mielenrauhaa ja levollisuutta, ja luonto saattoi myös tarjota rakkaan harrastuksen. Tämän kirjan sivuilla pääseekin elävästi retkeilyn makuun: nukutaan taivasalla tai käydään keräämässä marjoja. Siinä on ehkä sellainen suuri huoli just, että näkevätkö tulevat sukupolvet vielä luonnon sellaisena kuin se meille nyt näyttäytyy, voivatko he enää nauttia niistä samoista asioista, mistä me voimme vielä nauttia.

Maisku: Joo. Kiitos tästä. Toi on mulla lukulistalla kyllä.

Johanna: Joo.

Maisku: Mä ajattelin, että toi voisi olla kirja, mikä toimisi äänikirjana hyvin.

Johanna: Joo, mä veikkaan kanssa, että tämä olisi ihan loistava siinä.

Maisku: Joo. Ehkä kuuntelen sen. Mulla on yksi vielä ihan pieni ekstravinkki. Mä luin tämän ihan juuri.

Johanna: Joo.

Maisku: Mun ajatukset ei ole vielä ehkä ihan täysin [naurahtaa] valmiit tämän kirjan suhteen, mutta vinkkaan lyhyesti. Jonathan Safran Foerin Me olemme ilmasto -niminen tietokirja. Tämä on ilmestynyt 2020 suomeksi. Tämän alaotsikkona on, Miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla. Tämä oli aika hämmentävä kirja, koska tämän alaotsikon perusteellahan nyt voisi kuvitella, että täältä tulee nyt kaksi ja puolisataa sivua veganismin juhlaa [naurahtaa].

Johanna: Niin.

Maisku: Mutta tämä on tosi tarinallinen. Hän kertoo kaikenlaisia tarinoita, että miten ihmisen mieli toimii ja miten ihminen perustelee itselleen tekemiään valintoja ja vaikka just niitä vääriäkin valintoja. Hän käy erilaisten esimerkkien kautta läpi tilanteita, miten ihminen perustelee itselleen, että tekee vaikka nyt huonoja valintoja. Sitten vasta ehkä melkein kirjan puolivälissä hän ottaa puheeksi tämän ruokavalinnat. Hän luettelee aika lyhyesti, ytimekkäästi ranskalaisin viivoin tai bullet pointein faktoja, miten ruokavalinnoilla voitaisiin ehkä se ilmasto pelastaa ja vaikka just eläinperäisten tuotteiden valmistus, miten haitallista nimenomaan se on ympäristölle. Jos kaikki siirtyisivät enemmän kasvispohjaiseen ruokavalioon, miten sillä olisi ihan valtava vaikutus ilmastokriisin ei nyt ehkä pelastamisessa, mutta kuitenkin. Tämä oli tosi jännä tämä rakenne. Tämäkin on lohdullinen kirja siinä mielessä, että hän ehdottaa, että mitä jos me kaikki luovuttaisiin eläinperäisistä ruoista ennen päivällistä.

Johanna: Esimerkiksi niin.

Maisku: Käytännössä jos se aamiainen ja lounas olisi vain kasvipohjaista, se olisi jo iso juttu. Sitten hän puhuu paljon siitä, että usein se, miten me ihmiset perustelemme itsellemme ja muille sitä, miksei jaksa toimia, on se, että ei yksilön valinnoilla ole mitään merkitystä. Sen hän jotenkin ajaa alas tässä.

Johanna: Joo.

Maisku: Ainahan ihmiskunta koostuu kuitenkin yksilöistä. Siinä oli yksi hyvä vertaus, minkä mä kirjoitin ylöskin: ”Yksittäinen autoilija ei aiheuta liikenneruuhkaa, mutta liikenneruuhkaa ei olisi ilman yksittäisiä autoilijoita.”

Johanna: Kyllä [nauravat], ihan naulan kantaan.

Maisku: Näin se on, joo. Eli semmoinen kirja.

Johanna: Aika kiinnostava. Itse asiassa toihan on aika nerokas, että siinä ensin mennään psykologiseen puoleen ja sen jälkeen vasta aletaan puhua näistä.

Maisku: Kyllä. Oli hienosti rakennettu. Tämähän on siis sama kirjailija, joka kirjoitti muutama vuosi sitten, olisiko siitä jo lähemmäs kymmenen vuotta ehkä tämmöisen kirjan kuin Eläinten syömisestä.

Johanna: Joo. Mä muistin tuon nimen siitä.

Maisku: Mä en ole lukenut sitä, mutta sehän oli aika hittikirja silloin.

Johanna: Oli joo silloin. Mäkään en ole lukenut sitä, mutta nimi oli sen takia kyllä tuttu.

Maisku: Joo, näin. Oliko siinä meidän ympäristövinkit? [tunnusmusiikki alkaa soida taustalla]

Johanna: Siinä taisi olla meidän vinkit.

Maisku: Hyvä. Kiitos, kun kuuntelitte.

Johanna: Joo, kiitos munkin puolesta. Moi moi.

Maisku: Moikka.

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 66. Syksyn 2021 aikuisten uutuuskirjat

[tunnusmusiikki]

Maisku: Hei vaan. Täällä studiossa Maisku ja Riikka ja syksyn 2021 uutuuskirjat. Minä Maisku esittelen kaunoa ja Riikka tietokirjallisuutta. Tässähän me ehditään tietysti vain käymään läpi hyvin pieni osa kaikesta siitä kirjallisuudesta, mitä taas tulevanakin syksynä on tulossa, mutta me nostetaan esiin muutamia sellaisia kirjoja, mistä me itse olemme innoissamme ja mitä me odotamme. Mites Riikka, miltä tietokirjallisuuden syksy näyttää semmoinen yleissilmäys?

Riikka: Se näytti mun mielestä aika tavanomaiselta ja semmoiselta, miltä se on näyttänyt jo pitkään. Eli siellä on niitä elämäntaito-oppaita, vähän julkkisten laatimia sellaisia ja sitten niitä urheilijoiden ja poliitikkojen elämäkertoja ja sota-aiheita tietenkin. Mutta monipuolinen, ja mun mielestä ei nyt kuitenkaan noussut mitään sellaista yhtä teemaa sieltä. Joskus käy niin, että joku aihe pulpahtaa, ja siitä lähdetään tekee ihan valtavasti kirjoja. Nyt mun mielestä sellaista yhtä isoa teemaa ei noussut.

Maisku: Joo.

Riikka: Hyvin paljon erilaisia kirjoja.

Maisku: Joo. Mulla taas on kaunon puolella vähän semmoinen runsaudenpula fiilis.

Riikka: Oho.

Maisku: Mun mielestä on tosi ihana syksy tulossa, mutta samaan aikaan taas mietin, että millä ajalla mä luen tämän kaiken kiinnostavan. Esimerkiksi kotimaisilta tutuilta tekijöiltä tosi monelta tulee uusi kirja. Mä luettelen muutaman: Jukka Viikilä, Katja Kallio, Taina Latvala, Rosa Liksom, Heidi Köngäs. Johanna Venholta tulee tällä kertaa Tove Jansson aiheinen romaani.

Riikka: Vau.

Maisku: Miki Liukkoselta ilmestyy taas semmoinen noin tuhatsivuinen opus.

Riikka: Okei.

Maisku: [naurahtaa] Helmi Kekkoselta tulee uusi kirja, Hanna-Riikka Kuismalta ja Sisko Savonlahdelta ja niin edelleen.

Riikka: Ihanaa. Tosi monille faneille odotettavaa.

Maisku: Niin ja käännöskirjallisuuden puolellakin paljon, paljon kiinnostavaa. Kirjoja, mitkä on näkynyt mun mielestä esimerkiksi jo tuolla Instagramin puolella, jos on kirjagramia seurannut esimerkiksi, mistä on puhuttu ja kohkattu tuolla kansainvälisellä kirjallisuuskentällä, suomennetaan nyt. Tulee esimerkiksi Brit Bennettin Mikä meidät erottaa, Ann Patchettin Hollantilainen talo ja Fernanda Melchorin Hurrikaanien aika. Nämä on semmoiset, mitkä mua ehkä sieltä kovasti kiinnostaa, mistä on kuullut jo puhuttavan etukäteen.

Riikka: Okei. Mun korviini ei ole kantautunut.

Maisku: Eikö?

Riikka: Mulle oli nyt ihan uusia juttuja.

Maisku: Vau [nauraa].

Riikka: Mutta todella mielenkiintoiselta kuulostaa.

Maisku: Joo. Lähdetäänkö me käymään läpi meidän erityisiä nostoja sieltä.

Riikka: Ehdottomasti. Mä palan halusta kuulla, mitä sä luet syksyllä.

Maisku: [naurahtaa] Samoin. Mä nostan alkuun tämmöisen kooltaan pienen kirjan. Zadie Smithiltä tulee esseeteos Aavistuksia - Kuusi esseetä eristysajasta. Tässä on vain noin 80 sivua, ja tämä on kirjoitettu näiden ensimmäisten pandemiakuukausien aikana ilmeisesti aika lyhyellä aikavälillä. Tämä on julkaistu englanniksi jo viime vuoden puolella...

Riikka: Okei.

Maisku: ...ja nyt tulee suomeksi. Smithhän on ehkä yksi tämän hetken nimekkäimmistä tai arvostetuimmista brittikirjailijoista. Mä olen tykännyt tosi paljon hänen romaaneistaan muun muassa Kauneudesta ja Swing Time -romaaneista, mutta esseitä en ole häneltä aiemmin lukenut. Mä en ole lukenut yhtään tämmöistä koronakirjallisuutta nyt vielä, vaikka sitähän on tullut jo tosi paljon sekä tietokirjallisuutta että kaunokirjallisempia teoksia. Mutta mä ajattelin, että tämä on nyt ehkä semmoinen, minkä mä aion lukea tästä aiheesta.

Riikka: Joo.

Maisku: Kustantamo kuvailee tätä teosta syvän henkilökohtaiseksi, intiimiksi ja lempeäksi. Smith kysyy muun muassa, miten osaamme siirtyä uuteen todellisuuteen ja mitä pandemia-aika paljastaa edeltäneestä maailmasta ja meistä.

Riikka: Vau.

Maisku: Katsotaan.

Riikka: Tuo voisi olla sen pituinen ainakin, että jos tätä [nauraa] pandemiaa vielä haluaa ajatella, ehkä 80 sivun verran voisi.

Maisku: Juuri näin [nauravat]. Se on just sopiva määrä.

Riikka: Kyllä. Tämähän on ollut melkoista aikaa, ja monella on varmaan ollut mahdollisuus myös pysähtyä. Mun ensimmäinen valintani käsittelee nimenomaan pysähtymistä ja mitä se voi ihmisessä aiheuttaa. Mä olen myös monesti miettinyt sitä, miten ihminen esittelisi itsensä, jos ei saisi mainita omaa työtä tai ammattia. Mitä jää jäljelle? Sitä itsekin välillä miettii pitkään, että mitä mä nyt oikeastaan olenkaan sitten. Ainakin mulla ammatti on tosi iso osa identiteettiä.

Maisku: Kyllä.

Riikka: Tämmöistä on pohtinut myös kirjoittamisen ammattilainen ja monityöläinen Päivi Haanpää. Hän antoi itselleen 40 vuotislahjaksi tyhjän vuoden. Hän pysähtyi eikä tehnyt töitä ollenkaan ja hän tutki sitten tätä, mitä tapahtuu. Hänen kirjansa on Pysähdyskoe - Kirjoituksia lorvimisen luvasta ja luvattomuudesta.

Maisku: Ihanaa.

Riikka: Minua peruslaiskaa mölliäistähän [Maisku nauraa] tämä kirja kiinnostaa kovasti, koska toisinaan tunne syyllisyyttä siitä, että lorvailen. Siksi tämä mua nyt kauheasti kiinnostaa. Tässä siis pohditaan sitä, miten meidän työorientoituneessa nykymaailmassa voisi määritellä itsensä muunkin kuin työn kautta. Varmaankin tässä myös mietitään sitä, mitä siihen tilalle, mitä siihen tyhjyyteen sitten alkaa syntyä.

Maisku: Tosi kiinnostavaa.

Riikka: Joo. Tämän mä aion ehdottomasti lukea.

Maisku: Tuo on kyllä totta, että aina jos joku kysyy, että no kerro itsestäsi jotain, ensimmäisenä suurin piirtein sanoo sen, mitä tekee työkseen.

Riikka: Niin.

Maisku: Se on hyvä.

Riikka: Siitä on helppo aloittaa sitä keskustelua.

Maisku: Niin.

Riikka: Mitä jos korttia ei saisikaan käyttää, mistä sitä sitten puhuisikaan [nauraa].

Maisku: Joo, tuo on hyvä kysymys.

Riikka: Mäpäs otan tähän perään heti toisen. Tämä on elämäkerrallinen kirja. Itse asiassa tässä vähän sanotaan, että tämä ei ole ihan puhdas elämäkerta. Mä olen vähän ihastunut yhteen [Maisku naurahtaa] näyttelijämieheen, ja kuinka ihanaa, että häneltä tulee nyt sitten elämäkerta. Hän on Matthew McConaughey, ja kirjansa nimi on Vihreää valoa. Hän on siis ilmeisesti pitänyt jo nuoresta miehestä asti päiväkirjaa, ja enpä tiennyt sitä, että hän on myös hyvin pohdiskeleva ja henkinen tyyppi. Siksipä elämäkerran lisäksi tämä kirja on ilmeisesti myös vähän elämän opas tai elämäntaito-opas. Tämä nyt vain on niin huikea ukko ollut ainakin niissä elokuvissa ja sarjoissa, mitä mä olen katsonut, että mä kyllä haluan tietää hänestä lisää ja vielä itsensä kirjoittamana erityisesti.

Maisku: Joo.

Riikka: Voisi päästä syvemmälle hänen komean päänsä sisälle [nauravat].

Maisku: Siinä ei ollut siis ketään toista kirjoittajaa. Se on täysin hänen.

Riikka: Ei. Hänen nimellään kyllä tämä teos on.

Maisku: No niin.

Riikka: Voi kun tämä ilmestyisi vähän aikaisemmin. Tämä nyt menee sinne syksyyn. Musta on ihana kesäisinkin lukea elämäkertoja, mutta nyt tämä menee sinne pitemmälle syksyyn.

Maisku: Joo niinpä. Jos Matthew McConaughey on näköjään tehnyt Riikkaa lähtemättömän vaikutuksen [naurahtaa], myös Rachel Cuskin uuden romaanin käynnistäjänä tai jonkinlaisena moottorina on kohtaaminen, jossa eräs miestaiteilija tekee tämän kirjan päähenkilöön lähtemättömän vaikutuksen.

Riikka: Kuulostaa tutulta [nauravat].

Maisku: Tämä päähenkilö nainen kutsuu tämän taiteilijamiehen maaseutukotinsa vierastaloon ilmeisesti vähän kuin taiteilijaresidenssiin, että hän tarjoaa tälle miehelle tilan tehdä taidetta. Olikohan se nyt yhden kesän ajaksi tai näin. No, mies ottaa kutsun vastaan, mutta kustantamo kuvailee tätä miehen läsnäoloa demoniseksi. Se suistaakin naisen elämän ihan raiteiltaan kerta kaikkiaan. Tämän romaanin nimi on Toinen paikka. Kustantamo kertoo, että romaani tarkastelee ihmissuhteiden rakenteita ja moraalisten valintojen perusteita, eli nyt ollaan syvällä psykologisissa...

Riikka: ...Vesissä.

Maisku: [nauraa] Vesissä kyllä. Tässä on ilmeisesti myös jotain goottilaista sävyjä, mikä on todella kiinnostavaa. En tiedä, onko talo sitten ränsistynyt goottilaistalo vai mitä, mutta...

Riikka: Okei.

Maisku: ...tämä kuulostaa jotenkin tosi semmoiselta, että mä en malta odottaa. Mä olen Rachel Cusk -fani muutenkin.

Riikka: Kyllä, samoin.

Maisku: Joo, eli Ääriviivat-trilogia oli aivan mahtava.

Riikka: Se oli ihana, kyllä.

Maisku: Kaisa Kattelus suomentaa tämän Toinen paikka -romaanin niin kuin hän on suomentanut ne aiemmatkin, eli varmasti mahtavaa kamaa tulossa.

Riikka: Jes. Täytyypä laittaa varaukseen. Ei vielä ollut. En ollut huomannut.

Maisku: [naurahtaa] Kyllä. Minä olen siellä jo jonossa. Tuosta suomentamisesta puheenollen mä otan heti toisen kirjan perään. Lydia Davisia suomennetaan vihdoin. En tiedä, onko sulle tuttu tekijä.

Riikka: No ei kauhean.

Maisku: Joo. Hän on amerikkalainen kirjailija, joka tunnetaan etenkin tosi lyhyistä mininovelleista, jotka voi olla ihan lauseen tai parin mittaisia.

Riikka: Oho.

Maisku: Nyt Siltala julkaisee Aki Salmelan suomentamana Lydia Davisin valitut novellit kokoelman nimellä Kafka valmistaa päivällistä. Tämä sisältää novelleja viidestä eri Davisin novellikokoelma, eli tämä suomentaja on ilmeisesti itse valinnut sieltä nämä, mitkä on tullut.

Riikka: Parhaat päältä.

Maisku: Niin ilmeisesti.

Riikka: Joo.

Maisku: Mä en ehkä yleensä ole ihan hirveän jotenkin innokas lukemaan kokoelmateoksia. Mä ehkä haluaisin aina lukea sen kokonaisuuden, minkä Kirjoittaja on itse rakentanut ja tehnyt, mutta nyt tämä mua kyllä kiinnostaa ja haluan nostaa tässä esiin, koska mun mielestä tämä on jotenkin ihan kulttuuriteko [naurahtaa]...

Riikka: Vau.

Maisku: ...että tätä Davisia nyt suomennetaan tai ainakin mä ole odottanut tosi, tosi pitkään, että koska tulee.

Riikka: Mikähän tässä on ollut syynä, ettei ole aikaisemmin suomennettu.

Maisku: En tiedä. Onko ajateltu, että se ei kuitenkaan ole...

Riikka: ...Massojen...

Maisku: ...semmoinen ison yleisön kiinnostuksen kohde vai mikä lie. En tiedä.

Riikka: Olitko sä lukenut alkukielellä?

Maisku: Mä olen lukenut häneltä jotain niitä lyhyitä novelleja ja sitten romaanin ja myös jotain esseitä, mitä hän on kirjoittanut muun muassa kirjoittamisesta.

Riikka: Joo.

Maisku: Hän on kyllä tosi hyvä.

Riikka: Okei.

Maisku: Mä otan vielä pienen pätkän, miten tässä katalogissa kuvaillaan: ”Lydia Davisin vähäeleiset ja kielellisesti ekonomiset novellit kuljettavat lukijan mustan huumorin saattelemana yllättäville ja paikoin surrealistisillekin poluille kohti ihmisyyden kummallisimpia ilmentymiä. Novellien aiheita lähestytään lähes kliinisellä selkeydellä ja järjellä, mutta henkilöhahmojen kautta lukijaa muistutetaan siitä, että elämä ja kieli ovat täynnä epäjärjestystä ja sekasortoa.”

Riikka: Vau.

Maisku: Jes [nauraa].

Riikka: Hei [naurahtaa].

Maisku: Tämä ilmestyy jo tuossa elo-syyskuussa ilmeisesti, eli aika pian on jo saatavilla.

Riikka: No niin, nyt sun ei tarvitse odottaa kauan [naurahtaa].

Maisku: Ei.

Riikka: Mä nappaan kiinni tuosta epäjärjestyksestä vähän ja esittelen seuraavaksi kirjan, jossa vähän enemmän on vähemmän.

Maisku: [nauravat] Okei.

Riikka: Tämäkin vähän liittyy minimalismiin ja kestävään kehitykseen. Tämä kirja kiinnitti mun huomion sen takia, että tässä kansikuvassa on keraaminen astia, joka on mennyt rikki ja joka on korjattu. Se on korjattu kintsugi-tekniikalla, mikä tarkoittaa sitä, että rikki mennyt keraaminen astia korjataan niin, että se kiinnitetään kullalla uudelleen ehjäksi.

Maisku: Joo.

Riikka: Se on mun mielestä aivan upea filosofia. Se jotenkin puhuttelee mua kovasti ja siksihän mä sitten kiinnitin huomioni juuri tähän kirjaan. Tämä on kotimainen Kirjapajan kustantama ja Ella Vihelmaan kirjoittama kirja, jonka nimi on tosiaan Vähän enemmän vähemmän. Tämä nyt käsittelee sitä, kun maailma on täynnä asioita, ja me ehkä selvitään tästä vain niin, että me kaikki ei haluta niitä kaikkia asioita, vaan me vähän tyydyttäisiin vähempään. Tässä haetaan vastausta siihen, että se vähemmän voisi ollakin enemmän.

Maisku: Aivan.

Riikka: Se kieltäytyminen ja niukkuus ei nyt välttämättä ole köyhdyttävää, vaan se voisi olla elämyksellistä ja voimaannuttavaa ja runsasta. Mä joudun nyt puhumaan tässä tällä tavalla aika abstrakteilla käsitteillä [Maisku naurahtaa], koska tästä kirjasta ei nyt ihan kauheasti ole tietoa näissä ennakkotiedoissa. Muuta mua kiinnostaa tämä, miten sitä maailmaa voisi tutkailla vähän niin, että se ei olisikaan koko ajan luopumisen tuskaa, vaan sillä vähemmällä voisi olla enemmän merkitystä.

Maisku: Kyllä mä olen ainakin huomannut tässä juuri muuttoa tehneenä, että mulle tulee ihan semmoinen keveyden tunne aina, kun mä olen luopunut ja pistänyt eteenpäin nyt muutamia asioita, millä en itse tee enää mitään.

Riikka: Niin.

Maisku: Silloin tuntuu, että nyt se vähemmän on enemmän.

Riikka: Niin ja sitten kun se saisi pidettyä vielä niin, ettei tulisi tilalle mitään uutta.

Maisku: Sepä se.

Riikka: Mä kanssa nykyään pidän siitä tunteesta, että mulla onkin vähemmän niitä tavaroita. Ne nimittäin sitoo sitä energiaa, kun niitä [nauraa]...

Maisku: Todella.

Riikka: ...säilyttelee siellä kaapeissa tai siirtelee edestakaisin ja näin. Huomaan, että mua on kanssa alkanut kiehtoa tällainen minimalismi.

Maisku: Just näin.

Riikka: Tämmöinen mielenkiintoinen vinkki.

Maisku: No niin. Mä nostan seuraavaksi esiin kirjan, joka on ainakin minulle yksi ehkä syksyn odotetuimmista kotimaisista romaaneista. Hassan Blasimin Kelloja ja vieraita. Tämän Blasimin edellinen romaani Allah99, joka ilmestyi 2019, oli semmoinen pläjäys [nauravat].

Riikka: Oletko toipunut vieläkään?

Maisku: En ole melkein toipunut vieläkään. Se oli oikein semmoinen runsaudensarvi, jossa oli tosi monia eri tyylejä ja tasoja. Se oli tosi kantaaottava ja yhteiskunnallinen, mutta samaan aikaan hauska ja semmoinen, että sen kanssa sai nauraa ja ironinen.

Riikka: Oho.

Maisku: Tosiaan nyt kun mä muistelen sitä, mulle tulee semmoinen olo, että mä haluan lukea senkin uudelleen [nauraa].

Riikka: Okei.

Maisku: Ei todellakaan tyhjene yhdellä lukukerralla, mutta nyt siis tulee uusi kirja. Uuden romaanin päähenkilönä on irakilainen Elias, joka päätyy turvapaikanhakijaksi jonnekin pohjolan maahan. Ainakaan tässä esitteessä ei kerrota tarkasti, mistä maasta on kyse.

Riikka: Joo.

Maisku: Tämä kirja kysyy, millaista on tulla ja asettua maahan, jossa sinuun suhtaudutaan epäillen tai jopa halveksien. Tässä kyseisessä pohjolan maassa katsotaan vierasta ihmistä ja ajatellaan näin: ”Älä luule, että sinä olet jotain. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.” Eli rasismi taitaa olla tässä se pääteema, ja Blasimhan on aiemminkin kirjoittanut rasismista ja siitä, millaista on esimerkiksi Suomeen tulla maahanmuuttajana ja millaista se arki voi täällä olla. Myös tuossa Allah99:ssä oli sitäkin teemaa muun muassa. Se voi olla tosi epämukavaa kantasuomalaiselle lukea sellaista, mutta samaan aikaan se on just tosi tärkeätä ja ravistelevaa lukea sellaista. Tämänkin kirjan Kelloja ja vieraita suomentaa Sampsa Peltonen, joka on suomentanut kaikki Blasimin teokset. Hän suomentaa suoraan arabiasta, millä kielellä Hassan Blasim kirjoittaa...

Riikka: Vau.

Maisku: ...omalla äidinkielellään, ja ne on ollut hienoja suomennoksia. Mä olen varma, että tässä on taas odotettavissa vimmaista ja ärhäkkää kieltä ja samaan aikaan tosi äärimmäisen kaunista kieltä. Mahtava lukukokemus uskon, että on tulossa.

Riikka: Ohhoh. Pitäisiköhän mun nyt lukea sitten se.

Maisku: Pitäisi.

Riikka: Mun täytyy nyt myöntää, että nyt kun sä kuvailit kirjoittajaa ja niitä teoksia, mä olen luullut jotain ihan muuta.

Maisku: Okei.

Riikka: Mä olen kuvitellut ne kirjat nyt aivan toisenlaisiksi varsinkin tämän Allah99:n. Ehkä se nimi nyt johtaa mua hirveästi harhaan.

Maisku: Joo.

Riikka: Mä olen luullut, että se on aivan jotain muuta, mutta nythän sä sait mut kiinnostumaan.

Maisku: [naurahtaa] Hyvä.

Riikka: Vaikka olet sä siitä aikaisemminkin puhunut.

Maisku: Niin [naurahtelevat].

Riikka: Nyt sä käytit sellaisia sanoja, että taidanpa kokeilla.

Maisku: Hyvä.

Riikka: Ulkopuolisuudesta ja vallasta puhuu mun seuraava valinta tietokirja kiusaamisesta. Tämän on kirjoittanut aikaisemmin romaanikirjallisuuden puolelta tunnettu Virpi Pöyhönen, mutta hän on tehnyt nyt väitöskirjan kiusaamisesta, ja varmaan siitä on johdettu tämä tietokirjakin. Julkaisijana on Tammi, ja kirjan nimi on Noidankehästä pois - Voiko koulukiusaamisen kierteen katkaista. Tämä on kyllä aihe, joka kuuluu mun mielestä kaikille, ja sen takia mäkin haluan tämän kirjan lukea, että tämä on maailmassa semmoinen asia, mikä pitäisi saada [naurahtaa] jo vihdoin loppumaan. Eikö tähän löydy ikinä mitään ratkaisua. Mä en suostu uskomaan, että se vastaus on se, että no sitä on ollut aina ja niin tulee olemaan. Mä en vielä ole valmis hyväksymään sitä vastausta, siksi varmasti tarpeellinen kirja. Miten tämä ehkä poikkeaa aikaisemmasta kiusaamista käsittelevästä kirjallisuudesta, on se, että tässä puhutaan vallasta ja myös siitä yhteisöstä. Tässä ei nyt välttämättä keskitytä siihen yksilöön ja yksilön selviämiseen, vaan myös siihen, mitä siinä ryhmässä, mitä koululuokassa, koko koulussa täytyy tehdä toisin, että yksilö ei joudu uhriksi ja ulkopuoliseksi. Tämän kyllä kaikki jaksaa lukea, 250 sivua.

Maisku: Kyllä.

Riikka: Tämä varaukseen mulle ja muille.

Maisku: Sun määritelmien mukaan se on siis pieni kirja 250 sivua.

Riikka: Joo tietokirja, joka on alle 300-sivuinen, on kaikkien kirja [nauravat]. Toinen kirja, johon kiinnitin huomion varmaan ensinnäkin kauniin kannen takia. S&S tekee aina upeita kirjoja. Tämän kannen on tehnyt Tuomo Parikka. Kirjan nimi on Jatulintarha - lisääntymisemme oudot polut. Tässä kirjassa kaksi naishenkilöä puhuu lapsen haluamisesta ja siitä, kun sitä ei saa eli lapsettomuudesta sekä tahattomasta että elämäntilanteeseen liittyvästä tahattomasta lapsettomuudesta. Tässä on kanssa pieni sitaatti, jonka voisin lukea. ”Elämä on vapaa ja kuriton. Se tuhoutuu meidän tietämättämme ja saa alkunsa ilman toivettamme. Silti silloin kun se ilmestyy tai katoaa, kiinnitämme siihen rukouksemme, toivomme, luottamuksemme ja pelkomme ikään kuin niillä olisi jotain tekemistä asian kanssa.” Mä odotan jotain aika puhuttelevaa lukukokemusta tästä. Tämä aihe on kouraiseva ja kipeä niille, kenen kohdalle se osuu ja niille, jotka sitä läheltä joutuvat kokemaan myös siinä samalla. Ehkä tässä kirjassa voisi olla myös sellaista konkretiaa, koska sanotaan, että tämä vie myös toimenpidehuoneisiin ja naisten sairaaloihin, joissa naiskeho joutuu aika koville tässä prosessissa.

Maisku: Okei.

Riikka: Tässä voisi olla myös oikeaa vertaistukea niille, jotka sen ruljanssin joutuvat käymään läpi. Ehkä tässä on vertaisuutta siihen luopumisen ja pettymyksien toistuvaan kierteeseen.

Maisku: Ja se oli nimenomaan niin, että nämä kirjoittajat kirjoittaa omakohtaisesti, eikö niin?

Riikka: Kyllä. Tietävät, mistä kirjoittavat.

Maisku: Joo.

Riikka: Tämmöinen.

Maisku: ”Matara on kertomus pojista, jotka leikkivät kesäisin omia valtakuntiaan. Senaattorit juonittelevat lakanatoogissaan ja pitävät nukkeja vaimoinaan. Isku puumiekasta tietää hengen lähtöä, ja kun kerran kuolee, takaisin ei ole tulemista. Alkukesän linnun laulussa kihisevä metsä, ja poikien välinen väkivalta ja hellyys yhdistyvät Matias Riikosen otteessa ihmeelliseksi ja vavahduttavaksi kirjallisuudeksi.” Tämä oli sitaatti kustantamon esitteestä, jossa kerrotaan Matias Riikosen tulevasta romaanista, jonka nimi on siis Matara. Mä viehätyin ihan tosi paljon Riikosen edellisestä romaanista, jonka nimi on Iltavahtimestarin kierrokset. Se oli semmoinen monologiromaani, semmoinen pienoisromaani, jossa tämä iltavahtimestari kierteli Helsingin katuja ja kuvaili niitä miljöitä, mitä hän siellä näki ja kohtaamiaan ihmisiä ja ihan vain omia ajatuksiaan. Se oli tosi jotenkin seesteinen romaani, mutta samaan aikaan vähän absurdi. [naurahtaa] Semmoinen käveleskelyromaani.

Riikka: Joo.

Maisku: Se oli ihana, ja mä ilahduin nyt suuresti, kun huomasin, että Riikokselta tulee uusi kirja. Ilmeisesti nämä molemmat on jollain tavalla omaelämäkerrallisia toki fiktioon puettuina, mutta kuitenkin hän kutsuu näitä teospariksi.

Riikka: Aha, okei.

Maisku: Vaikka ovat erityyppisiä, mutta kuitenkin oma elämä jotenkin siinä läsnä. Kun lukee tuon kustantamon esittelyn tuosta katalogissa, tuo oli pieni pätkä, minkä mä sieltä luin, ja kun tietää jo ennestään, että Riikonen on mahtava kirjoittaja, mä olen nyt aika varma, että nyt kirjallisuuden ystäviä hellitään [nauravat] tällä kirjalla. Mä odotan ainakin rikasta kieltä ja voimakkaita mystisiä kuvia ja lukuelämystä, joka kutsuu tutkimaan ja hämmästymään. Katsotaan, täytyykö odotukset.

Riikka: No niin.

Maisku: Tässä oli mun viimeinen kaunovinkki, ja sullakin taisi kaikki olla jo siinä kasassa.

Riikka: Kyllä, tässä nämä. Niin monen monta, monta, monta juttua jäi vielä nyt ulkopuolelle, niin kuin tuossa alussa sanoitkin, mutta ei tähän aikarajaan mahdu tämän enempää.

Maisku: Näinpä, mutta näihin kaikkiin kirjoihin voi siis tehdä varauksia. Osa saattaa olla jo jopa ilmestynyt, koska tässä oli ainakin pari kirjaa ehkä, joissa on elokuussa ilmestymisaika.

Riikka: Joo, mutta se ei haittaa mitään. Pääsee nopeammin lukemaan.

Maisku: Juuri näin [nauravat, tunnusmusiikki alkaa soida taustalla]. Eli varauksia tekemään ja mukavia lukuhetkiä.

Riikka: Juuri näin. Kiitos kun kuuntelit. Moikka.

Maisku: Kiitos moi moi.

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 65. Kirjoja rakkaudesta ja suhteista

[tunnusmusiikki]

Riikka: Tervetuloa Ääniä kirjastosta -podcastin pariin. Tänään me jutellaan, ei vähempää eikä enempää kuin maailman mielenkiintoisimmasta ja puhutuimmasta aiheesta, rakkaudesta.
Mun kanssa täällä tänään on äänessä Johanna ja mun nimi on Riikka.
Ja me haluttiin ottaa tämä kevyt aihe käsittelyyn podcastiin, koska musta tuntuu, että kaikesta muusta me ollaan jo juteltu, mutta rakkaus on jotenkin jäänyt sivuun.

Me mietittiin tietenkin kirjojen kautta tätä aihetta, ja haluttiin hakea tähän muuta näkökulmaa kuin sitä perinteistä rakkauden kaavaa, joka vaikkapa romanttisessa kirjallisuudessa esiintyy yleisesti eli, että ensin rakastutaan/ ollaan rakastuneita, sitten tulee vähän vastoinkäymisiä ja lopussa he saavat toisensa tai sitten ne eivät saavatkaan, eli yleensä on nämä kaksi juoni linjaa. On joko onnellinen loppu tai traaginen loppu.

Me huomattiin, että meitä alkoi kiehtomaan tämän kirjallisuuden näkökulmasta se vaihtoehto, jossa kaikki ei menekkään niin kauniisti loppuun asti, mitä sen jälkeen tapahtuu? Tätäkin aihetta on tosi ihanasti jo tosi monessa kirjassa käsitelty, ja tänään me esitellään rakkauden eri muotoja, kaikkia lopun alkuja ja kaikkea mitä mahtuu siihen mukaan.

Johanna sinä olet ainakin lukenut paljon tähän liittyvää sekä kaunokirjallisuutta, että tietokirjallisuutta, mitä sinä haluaisti sanoa rakkaudesta tänään.

Johanna: Aloitan vaikka sanomalla sillä, että meillä on ihan hirveästi kaikenlaisia parisuhde oppaita, missä neuvotaan, että näin sun suhteesta tulee hyvä, parempi ja syvempi, ne ovat myös aika suosittuja kirjastossa niitä tulee ja menee, tulee uusia ja vanhojakin lainattaan. Toisaalta se alkaa näkyä, että siitä huolimatta vaikka sen suhteen eteen tehdään mitä, että eiks se niin oo, että noin puolet liitoista päättyy lopulta eroon ja tämä on musta tämmöinen kiinnostava, että ei jäädä niihin kädenlämpöisiin suhteisiin, vaan halutaan joko syventää niitä suhteita, saada ne toimiviksi tai sitten ollaan valmiita lähtemään.

Mulla on tässä johdantona tämmöinen Kati Niemen kirja, kuin Rakkauden revoluutio, missä tämä R on suluissa otsikossa, elikkä se voi olla revoluutio tai evoluutio. Ja alaotsikkona on ”parempi parisuhde vai erinomainen ero”. Tää niin kuin kertoo jo tämän, mitä äsken itsekin sanoin. Täällä Kati Niemi kirjoittaa: moni voisi saada hyvänkin parisuhteen vahvemmalle pohjalle sallimalla ajatuksen mahdollisesta erosta. Riidat ja ajoittain tylsä arki eivät olisi enää uhka perusturvallisuuden tunteelle, jolloin suhde saisi mahdollisuuden syventyä, että tää on tämmöinen aika uudenlainenkin ajatus, mihin tässä kirjassa törmäsin.

Riikka: Joo, ja ehkä nykyään saa ajatella niin, että ero on yksi validivaihtoehto pitkään ikuiseen parisuhteeseen.

Johanna: Eikä siihen liity minkäänlaista tällaista häpeällistä. Niin kuin ehkä vielä joskus 70 -luvulla.

Tässä on vielä hauska pätkä tästä samasta kirjasta, niin luen vielä tämän: Jossain kohdassa elämää suhde jonkun toisen ihmisen kanssa ei välttämättä toimi siinä muodossa kuin itse olisi toivonut. Astrofyysikon Stephen Hawking:n mukaan älykkyys on kykyä sopeutua muutokseen. On hölmöläisten hommaa kantaa vettä kaivoon, jossa se ei pysy. Onnellisempi on parisuhde, joka päätettiin hyvän sään aikaan, kuin parisuhde, jossa roikkumalla ihmiset repivät riekaleiksi toistensa lisäksi muunkin elämänsä.

Tässä sitten tulee ihan konkreettisia neuvoja siihen esimerkiksi, milloin teet tämän testin, että onko suhteesi päätymässä eroon tai kannattaako erota. Mutta ei pidä sitä kuitenkaan ainoana vaihtoehtona, että on myös tämä vaihtoehto, että sitä suhdetta voi alkaa parantamaan.
Tietokirja puolelta on näitä tämän tyyppisiä esimerkiksi Marika Rosenborg:in ”Sinä selviät kyllä” erovuoden matkaopas. On tässä hidasta elämää sarjassa ilmestynyt aika pehmeä opas, missä kerrotaan: kuinka selviät siitä erosta, olet sitten eronnut omasta tahdosta tai tullut jätetyksi.
Sitten on vähän railakkaammasta päästä, on tämä Tuuli Elina Ruuskasen ” Sanoinko sen ääneen” eli tämä on aika hauskastikin kirjoitettu, mutta hirmu vakavaa asiaa sisältävä ja ihan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja, joka lähtee siitä että: Mies ilmoittaa, että hän haluaa nyt erota ja sitten sitä asiaa aletaan käymään läpi. Tosi helppo lukuinen, vaikka aihe on vähän raskaamman sorttinen.

Riikka: Joo, ja meillä onkin tässä valittuna kategorioissa niin nämä kirjat, että millä tavalla sitä parisuhteen tragediaa käsitellään. Siihenhän on erilaisia käsittely tapoja kirjallisuudessa. Nyt tässä aluksi sinulla oli ilmeisesti tällaisia, voisiko sanoa analyyttisempia tai rauhallisempia.

Johanna: Joo, nämä ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta toi analyyttinen kuvaa ainakin hyvin tätä Jukka Behm:in ja Katariina Hakaniemen kirjoittamaa ”Piti vielä sanoa”. Tässä on ideana se, että päähenkilö mies, ottaa yhteyttä vanhaan nuoruuden ystäväänsä, jonka tietää olevan terapeutti. Ja hänellä on semmoinen tilanne, että hän on eronnut ja pian sen jälkeen tämä entinen puoliso on kuollut. Eli siinä on hyvin tämmöinen erityinen tilanne. Sitten he pohtivat sitä niissä kirjeissä. Tämä on siis kirjeromaani.
Tässä ei siis ole mitään muuta kuin näiden kahden välistä kirjeen vaihtoa ja he pohtivat/analysoivat tätä parisuhdetta ja mahdollisia uusia kuvioita. Hyvin rauhallisesti, analysoiden ja sitten siellä tulee vähän yllättäviäkin juttuja välissä.
Sitä minä en tiedä, että paljonko tässä on todellisuus pohjaa, mutta tämä on ihan kaunokirjallisuus luokassa meillä kirjastossa.

Riikka: Ihan tuorekin 2021 ilmestynyt, ja mielenkiintoinen kansi. Itse asiassa luulin, että se on tietokirja.

Johanna: Joo, tässä on vähän tällainen sarjakuvamainen tämä kansi.

Sitten toinen hyvin erilainen tuohon verrattuna on Maritta Pyysalon ”Kehrääjä”, myös tänä vuonna tullut. Ohut, pieni, tosi kaunis kirja ulkonäöltään ja kielellisesti hirvittävän taitava. Tässä siis nainen on eronnut ja hän käy siihen eroon liittyviä asioita läpi, hyvin runollisesti ja tässä on paljon viittauksia kirjallisuuteen ja myytteihin. Minusta jotenkin kauhean viehättävä kirja ja tämä etenee assosiatiivisesti, että saattaa tulla yhtäkkiä jostakin asiasta mieleen joku toinen. Hyvin kaunis kirja ja monikerroksinen, vaikka tämä on hyvin ohut, pieni kirja.

Sitten mulla on vielä yksi tämmöinen analyyttinen kirja, mitä mä en malttanut olla ottamatta, vaikka tässä ei nyt varsinaisesti käsitellä eroa. Kyllä tässä vähän sitäkin käsitellään, mutta tämä kirja on Saara Turusen ”Järjettömiä asioita”, missä on kahden kulttuurin välinen suhde ja kaikkea siihen etäsuhteeseen liittyvää pohdintaa. Tässäkin pohditaan kanssa hirveen tarkasti sitä suhdetta: miksi aloittaa suhde ja olenko tässä suhteessa. Tämä on ehkä myös hyvin tyypillistä pohdintaa nykyään, juuri sen takia, ettei olla suhteessa vaan sen takia, että se on taloudellisesti kannattavaa tai näyttäisi jonkun silmissä joltakin. Vaan siltä halutaan aika paljon.
Tämä on aika paksu kirja ja jotenkin ajatuksena se, että tämä päähenkilö nainen pohtii ollako vai eikö olla tämän miehen kanssa. Lähtökohtaisesti ei kuulosta kauhean mielenkiintoiselta, mutta tämä oli hirveen imaiseva kirja.

Riikka: Ja Barcelonan ystäville ilmeisesti sopiva?

Johanna: Joo, näin myöskin. Nämä kirjat oli minusta sellaisia, joissa on myös tunteita, mutta näissä ei ole mitään kauhean raivokasta tai tämmöistä tunteiden purkua. Ymmärsin, että sulla on muutama tämmöinen kirja, missä mennään vähän isompien tunteiden kautta.

Riikka: Joo, minä kauheasti yritin miettiä tuohon analyyttiseen kohtaan, jotain mitä minä olisin lukenut, mutta en mä meinannut keksiä mitään. Mä olen enemmän ollut täällä tunnemyrskyjen puolella, ja tragedian piirissä pyöriny näiden mun kirjojen kanssa.
Varmaan yksi mieleenpainuvimmista on Elena Ferrantenvin ”Hylkäämisen päivät”, eli hän, joka on kirjoittanut tätä Napoli -sarjaa, niitä mä en ole lukenut. Mut sitten näitä ohuempia kyllä. Hylkäämisen päivät, on nimenomaan sitä raivoisaa erokuvausta ja sitä, kun tulee jätetyksi ja nainen on aivan pois tolaltaan. Sitten se arkikin on aivan suossa rypemistä. Et, jos haluaa lukea jotain psykologisesti aika vahvatunnelmaista niin mä suosittelen tätä kirjaa. Tämän kirjan yhteydessä spekuloidaan, että kuka on se Ferrante ja onkohan esimerkiksi Domenico Starnonen puoliso ja se on siis tämmöinen spekulaatio, jota ei ole vahvistettu suuntaan eikä toiseen. Mutta sitten, kun mä luin Starnonen kirjan ”Solmut” ja muistin lukeneeni ”Hylkäämisen päivät”. Niin kyllä minäkin haluaisin ajatella, että näillä kirjoilla on jonkinlainen yhteys, mutta tätä ei todellakaan ole missään vahvistettu, että tämä on ihan spekulaatiota.

Johanna: Toihan on tosi kiinnostavaa ja lukijahan on vapaa spekuloimaan.

Riikka: Niin, ja mä kyllä tykkään kaikista tällaisista taustatarinoista, jotka ei itsessään näissä kirjoissa näy, mutta jota sitten googlaamalla ja lehti artikkeleita lukemalla löytää.
Mutta Starnonen kirja ”Solmut” on kertomus avioliitosta ja se onkin mielenkiintoinen kertomus. Tässä on myös vähän sellaista moni äänisyyttä eli on niiden molempien aviopuolisoiden äänet kuuluvissa tässä ja sitten on myös vähän aikuisten lasten osuutta. Eka mulla meinasi jäädä tämä kirja kesken, koska tässä on sellainen pitkä vähän niin kuin monologi tässä alussa, jossa vaimo puhuu miehelleen aika vihaisesti. Ja sitten yhtäkkiä se näkökulma muuttuu, siihen miehen näkökulmaan, ja se on aivan erilainen. Lopussa tullee vielä sellainen käänne, ja mä olin sillee: Wow!

Johanna: Älä paljasta!

Mä tykkään, kun sieltä tulee se, tota mä en tiennyt, että toi tulee.
Ja kanssa sitä niin sanotusti pitkän suhteen loppupäässä tapahtuvaa pohdintaa siitä, että mitä tässä on nyt tehty ja tullaanko vielä jatkamaan ja miten tässä käy.
Nämä molemmat kirjat ovat aika saman pituisia noin 200 sivuisia, ja kyllä mä ne lukisin varmaan yhdessä, näin suosituksena.

Sitten aivan kyyninen ja loppuun asti turhautunut kirja on sitten Ebba Busch-Thorin ”Vuosisadan rakkaussota”, joka viittaa tietenkin Tikkasen vuosisadan rakkaus tarinaan. Eli tämä on vähän niin kuin säeromaani ja tässä voi sania, että rakkaus on aika loppu. Tässä ei oo enää sitä osastoa jäljellä.

Johanna: Et se on näiden lopun aikojen romaaneja.

Riikka: Kyllä. H ovat vielä tässä yhdessä, mutta ovat toisiinsa aivan katkeroituneita. Musta tämä kannattaa lukea silloin, kun oma elämä on ok jamassa, koska tää ei oo mitenkään piristävä, kannustava eikä voimaannuttava kirja. Tämä on vaan läpeensä katkera.

Johanna: Mutta voisiko olla vertaistueksi?

Riikka: Voisi olla siinä vaiheessa, kun on ehkäpä täynnä pyhää vihaa. Siihen kohtaan voisi olla semmoinen syvälle vievä lukukokemus.

Johanna: Okei, mutta mä heitä tähän settiin mukaan vielä tämän mun yhden valintani. Eli tämmöinen Aase Bergin, en nyt tiedä miten pitäisi lausua tämä Aase, kun hän on ruotsalainen kirjailija. Kirjan nimi on ”Akka” ja tässä on päähenkilönä Thelma, joka on tulisesti rakastunut Victoriin, ja Victorilla on oma perhe ja jossain vaiheessa Thelmalle käy ilmi, ettei Victor koskaan ole aikeissaan jättää tätä omaa perhettään, ja Thelma kokee, että hän on vaan jonkinlainen leikkikalu tässä Victorin elämässä. Sitten Thelmasta, joka on ollut tämmöinen tavallinen nainen, niin hänestä kehittyy pahansisuinen akka. Tämä on musta jotenkin hauska ja tämäkin voi käydä hyvin vertaistueksi, että tämä on aika railakas feministisestä näkökulmasta kirjoitettu tulitus.
Täällä on takakansi tekstissä: Akka on kiihkeä taistelu kirjoitus naisen vapauden puolesta niille, jotka ovat saaneet tarpeeksi alistussuhteista rakkaudessa. Tämä on tämmöinen taistelu kirjoitus, tosi hyvä kirja.

Riikka: Voihan siihen suhtautua kevyemminkin.

Johanna: Voi suhtautua kevyemminkin ja sul oli joku.

Riikka: Mä voisin mainita tässä kohtaa viime vuonna ilmestyneen Marja Kankaan kirjan ”miestä näkyvissä”, jossa käy jälleen niin, että nainen tulee jätetyksi. Se on sitten esimerkki semmoisesta kirjasta, jonka kanssa voi vähän höröttää ja nauraa rätkättää. Hyvin iloluontoinen erokuvaus tai oikeastaan kuvaus siitä, että mitä nainen tekee, kun tulee jätetyksi. Eli ihan esimerkkinä siitä, että sen voi heittää tosi hauskaksikin. se alkaa aika railakkaasti ja myös tämmöinen ikäkriisi kirjakin, että mitä tekee nainen sitten noin viisikymppisenä, kun tulee jätetyksi ja mitä sen jälkeen on enää tehtävissä.

Johanna: Joo no, mulla menisi tähän kategoriaan taas Laura Lehtolan ”Minä valitsin sinut”. Tämä on sillä tavalla kevyellä ja kivalla otteella kirjoitettu, vaikka ihan vakaviakin asioita. Tässä on myös se hauska puoli, että täällä tulee kanssa lopussa semmoinen aika kiva koukku/yllätys vielä. Mutta tässä on kahden naisen suhde, että tämä on esimerkkinä siitä, että nykyään näissä ei ole pelkästään heteroseksuaalisia suhteita, että tässä on kahden naisen suhde, siinä kipuilu ja eropohdinta, mutta semmoisella kivalla ja lempeällä huumorilla kirjoitettu.

Riikka: Siinä oli aika hauska se heidän rakastuminenkin, että se ei ollut kauhean suoraviivainen vaan se lähti silleen varovasti liikkeelle.

Johanna: Niin, sä olit lukenut tämän myös.

Riikka: Joo, mä oon lukenut sitä johonkin asti, koska jouduin jättämään sen toisen kiireisemmän kirjan takia kesken, mutta alkuun pääsin senkin kanssa kyllä.
Me oltiin sattumalta luettu myös kirjoja siitä vaiheesta, kun ei päätetä erota, mutta jokin on vähän rikki eli uskottomuus aiheisia romaaneja. Me mietittiin sitten, että sitä aihetta on käsitelty jonkun verran, että meillä tuli nopeasti mieleen monta romaania, joissa sitä teemaa käsitellään. Me oltiin sitten molemmat luettu Geir Gulliksenin kertomus eräästä avioliitosta, jota minulle oltiin vinkattukin jo vuosia sitten, mutta yhtenä päivänä mä satuin ottamaan sen, kun se kävi kauhean hyvin tähän meidän teemaan. Tässä on mielestäni erityisen mielenkiintoista se, että tämä on miehen kuvaus siitä, kun nainen on uskoton ja tavallaan semmoinen kauhean rehellinen ja riipaiseva. Tosi kiva ylipäätään. Tykkäsitkö sä?

Johanna: No kiva ei ehkä se sana just millä mä kuvailisin.

Riikka: Virkistävä, vaihteleva tai erilainen?

Johanna: No kyllä, tai just toi mitä sä sanoit, rehellisyys ja avoimuus, kun se päähenkilö ei ole kiva tai mukava ihminen ja ei selittele tai puolustele sitten, että nain nämä asiat vaan menee. ja tässä nyt ollaan ja nämä pitäisi nyt jotenkin handlata. Mutta kyllä tykkäsin.

Riikka: Just se, että mies pystyy puhumaan ja niistä tunteista kauhean avoimesti. Ja tässähän se nainen ei pääse ääneen, että ihan yksipuolinen kertomus tapahtumista. Sekin oli kiintoisaa, että tämä ei ole sen miehen syytä, vaan hän antaa jotenkin liikaa vapautta siihen, ja sitten hän miettii olisiko pitänyt kuitenkin jyrkemmin estää asioita, ettei päädytty tiettyihin pisteisiin. Sekin oli tässä mun mielestä aika mielenkiintoista.
Gullikseen käsittelee samaa aihetta myöskin kirjassaan ”Katso meitä nyt”. Tämä ei liity tähän toiseen kirjaan, mutta sama aihe on tässäkin tänä vuonna tullessa. Meillä on nyt tosi paljoon uutuuksia. Ehkä tämä aihe on nyt kiinnostanut meitä nyt just viime vuosina.

Johanna: Plus voihan olla niin, että siitä on nyt tullut paljon kirjoja. En tiedä, mutta tämä tuli nyt just mieleen, että kertooko se jotakin.

Riikka: Joo o, onko sulla tästä joku ajatus.

Johanna: Joo, mä olen sen lukenut et siinä on myös tavallaan samaa aihetta, mitä hänen edellisessäänkin kirjassa. Se on vähän paksumpi kirja, että siinä on vähän perusteellisempaa.
Ja sittenhän on Philip Teirin ”Neitsyt polku”, mikä on myös samaa aihetta käsittelevä ja sitten on myös Annamari Marttisen ”Mitä ilman ei voi olla”, ja tämä on tullut jo 2013, että vähän vanhempi. Tässä on kanssa uskottomuus teema, mutta tässä käsitellään sitä kolmesta eri näkökulmasta ainakin, että on mies, joka on uskoton, sitten on hänen rakastajattarensa ja hänen vaimonsa. Eli kaikki pääsevät ääneen niin kun vuoron perään, mikä on aika hyvä ratkaisu tämmöisessä.

Riikka: No sitten, kun Gullikseen käsittelee uskottomuutta miehen näkökulmasta, niin sitten on tämmöinen pieni, avain hurmaavan kaunis ja erikoinen kirja, johon mä tartuin ihan kannen takia ja tämäkin liittyi sitten aiheeseen. Hannele Mikaela Taivassalon ”Lopussa minun pitäisi kuolla”, puhuu naisen äänellä, joka on kolmas pyörä eli hän on suhteessa, naimisissa olevan miehen kanssa. Jotenkin aivan hurmaava teos siitä, että tässä puhutaan vihdoin siitä, että on tunteitakin sillä kolmannella ja tämä kirja tuo ihan upeasti esille sen, kun tämä nainen aivan valtavasti rakastaa sitä naimisissa olevaa miestä ja, mitä kun sitä ei voi saada. Tässä on tietenkin sitä odottamista ja tapaamisen hetkiä, että tämä käsittelee minun mielestäni sitä, mistä ei saisi puhua ääneen. Eli, sitä tietoista uskottomuutta ja ollaan siinä, vaikka tiedetään, että se on moraalisesti väärin. Tämä on kielellisesti myös aivan huikaisevan kaunis.

Johanna: Joo, toi on kiehtojaa, koska mulla on toi kirja vaiheessa. Olen aloittanut ja samaa mieltä siitä kielestä, ja toi näkökulma on kiehtova. Tässä Aase Bergin Akassahan oli myös tämä kolmas, mutta se käsittely tapa on täysin toisenlainen. Tuon kielen runous, niin siihen mä voisin vertailu kohteeksi laittaa noista aikaisemmista Martta Pyysalon ”Kehrääjän”, missä on kanssa sen kielen, vaikka se oli mulla hieman väärässä paikassa tuolla analyyttisissä kirjoissa, mutta ne oli rauhalliset ja analyyttiset kirjat. tai semmoiset, missä ei raivota vaan jollain muulla käsiteellään se.

Riikka: Sellainen, jossa tunteet ovat hallinnassa.

Johanna: Tai sitten se käsitellään sillä tavalla runollisesti.

Riikka: Voisinko mä lukea tästä pienen pätkän?

Johanna: Totta kai.

Riikka: Tämä ehkä kuvailee tätä kirjaa.
Olipa kerran useasti. kaksi rakastavaista oli huoneessa, joskus ei ole huoneita, on vain yö. Yön kätkemiä ei näy, kun kaksi sulkee silmät ja tulevat kosteina toisiaan vasten kaikki muuttuu näkymättömäksi. Heitä ei näy, vaikka kuu loistaa kirkkaana. Kuvittelen yhä, että kukaan ei ole nähnyt mitään.

Johanna: Toi on tosi tosi kaunis.
Riikka: Kyllä, nyt tuli selväksi, että tämä on kaunis kirja.

Sitten kun me oltiin käsitelty näitä kaikkia kirjoja ja puhuttu näistä keskenämme, niin me mietittiin, että onko vielä jotain tästä rakkaudesta, joku näkökulma/tulokulma, jota me ei olla käsitelty. Sitten me keksittiin tämä murros ja aivan erilainen näkökulma siihen perinteiseen rakkauden kaavaan.

Johanna: Itse asiassa nyt on tullut joitakin kirjoja, jotka lähtee niin kuin kyseenalaistamaan ylipäänsä tän koko käsityksen tästä, että on nyt kaksi ihmistä ja heidän välisensä suhde. On tullut tämmöisiä ja esimerkkinä, tämä on käännetty suomeksi 2019. En nyt osaa lausua tätä, Veaux Franklinin ja Rickert Evenin ”Kahta kauniimmin” opas eettiseen polyamoriaan eli lähdetäänkin niin kuin miettimään erilasisia tapoja, että se ei välttämättä ole se tämä yksi, tämä toinen ja nämä ovat yhdessä, vaan että suhteiden kirjo on hirvittävän suuri. Tämä on musta aiheena tosi kiehtova, koska niinhän se on, että tällainen romanttinen rakkaus on keksitty millon lie, 1800-luvulla, vai milloin se oli. Puhumattakaan avioliitosta, joka on sitten alun perin patriarkaalisen kulttuurin tällaiseen naisen omistamiseen perustuva systeemi. Tämän vanavedessä on tullut kaksi suomalaistakin teosta näistä suhteiden moninaisuuksista. Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet sekä Paula Tiessalo ja Anne Karhumäki ovat kirjoittaneet tällaisen parisuhdepäivitys: uudet säädöt rakkaudelle.

Riikka: Ai ne oli säädöt, mä olen varmaan koko ajan lukenut sen väärin.

Johanna: Joo, itseasiassa mäkin huomasin sen vasta nyt. Nää on tämmösiä, vähän oppikirjamaisia. Molemmissa taitaa olla, tai ainakin tässä parisuhdepäivitys -kirjassa on täällä takana sanasto. Monta sivua pitkä sanasto, missä kerrotaan kaikista erilaisista sanoista. Esimerkiksi, että mitä tarkoittaa polyamoria, mikä on apilaperhe, mikä on aromanttinen, alloromanttinen. Täällä on hyvin erilaisia nimityksiä sille, että miten ihminen voi suhtautua rakkauteen, ihmissuhteisiin ja ylipäänsä suhteisiin. Ja nämä olivat mun mielestä kauhean kiinnostavia, ja ne todellakin lyö sen pakan auki, että hei, täähän voi olla näinkin. Ja mä koin tän kauhean vapauttavana, että näitä mahdollisuuksia on. Eikä näistä kirjoista mikään ole sillä tavalla, että jättäkää nyt kaikki se monogaaminen suhteenne ja ryhtykää monisuhteisiksi. Siinä ei mun mielestä ollut kuitenkaan sellaista sävyä, vaan tässä ikään kuin tuodaan nämä erilaiset ihmiset, että tällaisiakin ihmisiä on, ja tälläkin tavalla nämä suhteet voidaan järjestää. Ja rivien välistä voi huomata sitä, että yhteiskunnan pitäisi pikkuhiljaa ottaa huomioon se, että kaikki eivät elä tällaisissa heteroseksuaalisissa monogaamisissa suhteissa.

Riikka: Voisko olla myös yksi ajatus niin, että ehkä sen takia avioliitot ei kestä sataa vuotta per yksi ihmiselämä, koska on taipumus ihastua tai rakastua moniin ihmisiin elämän aikana ja se ei ehkä selviä kuin kokeilemalla, että onko tämä loppuelämään asti kestävä juttu vai onko minussa rakkautta useammalle ihmiselle.

Johanna: Hyvin voi olla, ja mä luulen, että se monelle ihmiselle, ainakin mulle, oli tosi terveellistä pyöräyttää nää ajatukset päässä. Se antaa ihan erilaista näkökulmaa omaan itseen, muihin ihmisiin ja tähän elämään.

Riikka: Sä olit löytänyt siitä aiheesta vielä jonkin romaaninkin?

Johanna: Joo, tää aika paljon oli mediassakin esillä ilmestyessään viime vuonna, tää Riikka Suomisen Suhteellisen vapaata. Tässä on tämmöinen pariskunta, joilla on pieni lapsi, vai oliko useampiakin, ja heidän parisuhteensa on väljähtänyt. He sitten päättävät yhdessä, että he avaavat tämän suhteensa ja lähtevät hakemaan kumppaneita muualta, ihan toistensa tietäen. Eli lähtevät ihan kokeilemaan tällaista. Mä en nyt kerro, että mihin tässä päädytään sitten loppujen lopuksi. Varmasti näitä olisi muitakin, mutta ei me ehditty haarukoida kaikkea maailman kirjallisuutta tämän tiimoilta. Eli tämä oli siis Riikka Suominen, Suhteellisen vapaata.

Riikka: Meneekö se tyyliltään tähän analyyttiseen vai hullun hauskaan vai raivokkaaseen?

Johanna: Tämä oli aika sellainen tavallinen, niin kuin romaani, missä kerrotaan ihmisten elämästä. Ei mikään kauhean kiihkoisa. Ehkä enemmän sellainen analyyttinen, kun he pohtivat sitä, että kun tulee näitä muita suhteita niin miten se vaikuttaa ja onko se mahdollista. Mutta ihan tällainen mukavasti luettava, ei mikään sillä tavalla hankala.

Riikka: No tässä nyt tuli aikamoinen läjä rakkautta.

Johanna: Ja sen puutetta ja eri muotoja.

Riikka: Ja sen päättymistä.

Johanna: Itse asiassa muuten rakkauden päättymisestä voisinkin lukea.

Riikka: Onko sulla siellä jokin loppu kaneetti.

Johanna: Tää on tästä, Kati Niemen, Rakkauden revoluutio -kirjasta.

Riikka: Mistä aloitimme, niin siihen päätämme.

Johanna: Rakkaus on ikuista. Vain sen kohde vaihtuu ja muoto muuttuu, kunnes optimi osuu kohdalle. Joidenkin ihmissuhteiden ainoa ongelma on niiden muoto, ja joidenkin parisuhteiden ainoa ongelma on niiden järkähtämätön muuttumattomuus. Kun iän myötä muuttuvien yksilöiden välinen suhde ei muutu ja elä, rakastuneimmatkin alkavat lakastua.

[tunnusmusiikki]

Johanna: Sopiks tämä nyt tähän päätökseksi?

Riikka: Tää sopi tähän erinomaisesti. Kiitos kun kuuntelit.

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 64. Kesävinkit 2021

[tunnusmusiikki]

[kuikan ääni]

Maija: Tervetuloa Ääniä kirjastosta - podcastin kesäspesiaalin pariin. Tässä jaksossa henkilökuntamme jakaa kesäisiä vinkkejä kirja-, musiikki- ja elokuva-aineistosta.

[kuikan ääni]

Jessica Swale - Kesämaa

Maija: Palkitun brittiläisen näytelmäkirjailija Jessica Swalen ohjaama pienen luokan elokuva, Kesämaa, on sympaattinen ja lämminhenkinen kesäleffa vuodelta 2020.

Elokuva sijoittuu toisen maailmansodan aikaan pieneen englantilaiskylään.
Elokuvan nimi viittaa myyttiseen Summerlandiin, joka oli ennen kristinuskoa eläneiden käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä ja taivaasta, johon vainajat päätyvät.
Tämä myyttinen Summerland voi näyttäytyä joskus kangastuksina, kun katsoo merelle.
Summerland kaltaisia myyttejä ratkoo elokuvassa erakoitunut ja kyläläisten kaihtama tietokirjailija Alice Lamb, jota näyttelee Gemma Arterton (Aarteton). Alice asuu Britannian rannikolla boheemissa talossaan.

Eräänä päivänä Alicen ovea koputetaan, ja hänelle lykätään huollettavaksi poika Frank, joka on lähtenyt evakkoon Lontoon pommituksia. Frankin isä on lähtenyt lentäjäksi sotaan ja Frankin äidin tilanne on hieman epäselvä. Vastahakoinen Alice kieltäytyy ottamasta poikaa taloonsa, ja päättää etsiä pojalle uuden sijaisperheen.

Ehkä kuten arvatakin saattaa, kylmäkiskoinen Alice kuitenkin heltyy pikkuhiljaa. Alicen ja pojan, Frankin välille puhkeaakin vähitellen ainutlaatuinen yhteys. Alicen menneisyydestä alkaa myös tihkua lisää tietoa, kun hän käsittelee kipeitä muistoja osin Frankin kautta. Tarinaan sisältyykin aika mielenkiintoinen juonenkäänne, jonka vaikutuksesta loppu on mielestäni aika kiinnostava.

Elokuva on helposti lähestyttävä, ja tarina johdattelee katsojaa kauniisin ja jylhiin englantilaismaisemiin. Elokuvan englantilaiskylä näyttäytyy maalaisromanttisena ja aurinkoisena pakopaikkana sodan julmuuksilta. Suosittelen tätä elokuvaa brittidraamasta pitäville, nostalgiannälkäisille romantikoille.

Tämän elokuvavinkin tarjoili Maija.

[kuikan ääni]

Olga Tokarczuk - Aja aurasi vainajain luitten yli

Maisku: Kuvittele pieni syrjäinen kylä, puolalaiskylä, talvisin lähes autio kylä, joka sijaitsee rinteiden varjossa, ja josta on matkaa lähimmälle asfaltoidulle tielleneljä kilometriä. Kuvittele yhteen kylän taloista melko iäkäs nainen. Naisen nimi on Janina. Hän ei itse pidä nimestään.

Janina on persoona isolla P:llä. Hän on nuorempana ollut mm. moukarinheittäjä ja sillanrakennusinsinööri. Nykyään hän opiskelee astrologiaa, kääntää William Blaken runoutta, tekee pitkiä kävelyretkiä, pitää niin sanotusti silmällä koko kylää. Janinalla on muutama läheinen ihmisystävä, mutta lähtökohtaisesti hän pitää enemmän eläimistä kuin ihmisistä.

Janina on päähenkilö Olga Tokarczukin romaanissa Aja aurasi vainajain luitten yli. Kirja olisi loistava lukuelämys jo pelkästään tämän hurmaavan henkilöhahmon ansiosta, mutta mehevän ihmiskuvauksen lisäksi Aja aurasi vainajain luitten yli on myös piinaavan jännittävä murhamysteeri.

Eräänä päivänä Janinan naapuri kuolee; hän löytyy kotoaan outoon asentoon vääntyneenä. Kohta ruumiita alkaa tulla lisää, ja myös Janina sekaantuu salaperäiseen vyyhtiin: hän uskoo, että eläimet ovat alkaneet kostaa ihmisille näiden tekemiä julmuuksia. Tapettujen joukossa on muun muassa useitametsästäjiä.

Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli on monisyinen romaani, kuten Nobel-voittajalta sopii odottaakin. Kirja on älykäs, hauska, tunnelmaltaan intensiivinen. Tokarczuk punoo vetävän juonen sisään useita yhteiskunnallisia teemoja, joista tärkeimmiksi nousevat –ainakin minun luennassani –eläinten oikeudet sekäerilaisuuden arvostaminen.

Tämän jännittävän kesävinkin tarjoili Maisku.

[kuikan ääni]

Andri Snær Magnason: Ajasta ja vedestä

Ville: Andri Snær Magnason: Ajasta ja vedestä. Tarina ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksesta ihmiskunnan menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Ajasta ja vedestä oli monella tavalla koskettava lukukokemus. Kirja kertoo nimensä mukaisesti ajasta ja vedestä. Ihmisen elämänpiiri voi kattaa neljännes vuosituhannen. Aika isomummon syntymästä lapsenlapsenlapsen kuolemaan voi helposti kattaa yli 250 vuotta. Tässä ajassa kaikki voi muuttua. Isovanhemmat muistavat millaiset jäätiköt olivat ennen. Lastenlapsille voimme ehkä kertoa mitä tapahtui, miksi niitä ei enää ole. Kirjassa yksityinen kohtaa yhteisen, filosofia tarinat ja myytit tosiasiat. Ihmisen kertomus on moninainen ja yhden ihmisen teoilla voi olla suuri vaikutus.

Johtava ilmastoasiantuntija pyytää Magnasonia kirjoittamaan kirjan ilmastonmuutoksesta, koska ”ihmiset ymmärtävät tarinoita, ei numeroita”. Magnason kirjoittaa omasta ja oman perheensä suhteesta jäätiköihin. Jäätikön tuoksusta ja isovanhempien hiihto- ja tutkimusretkistä siellä. Tarinoita vedestä, sen kierron elintärkeistä merkityksistä ja muutoksesta.

Kirjassa yhdistyvät intian ja islannin maailmansyntytarut, ja jäähuippuiset vuoret. Tavataan Dalai Lama ja huomataan Oppenheimerin, atomipommin keksijän ja Jeesuksen yhdennäköisyys.

Magnason osaa kertoa kammottavasta asiasta kiehtovasti ja koskettavasti. Ei tämä ole hilpeä kirja, tietenkään, mutta ei myöskään musertava. Päinvastoin se valaa uskoa tulevaisuuteen ja ihmisen kykyyn ylittää vaikeatkin esteet.

Kirjassa on myös kauniita kuvia.

Kesävinkin tarjoili Ville.

[kuikan ääni]

Megan Rapinoe – Yksi elämä

Salla: Mä olen Salla ja mun kesävinkki liittyy jalkapalloon ja urheilijaan, joka on paitsi voittanut joukkueensa kanssa sekä maailmanmestaruuden useampaan kertaan että myös olympiakultaa.

Urheilun ohella tämä jalkapalloilija on päättänyt käyttää tunnettua asemaansa tasa-arvon edistämiseen ja syrjinnän vastaiseen työhön, vaikka se on toisinaan jopa aiheuttanut vahinkoa hänen uralleen. Kyseinen urheilija on tietenkin yhdysvaltalainen jalkapalloilija Megan Rapinoe ja kirja hänen elämäkertansa Yksi elämä: Megan Rapinoen tarina.

Elämäkerrassaan Megan Rapinoe kuvaa kasvuaan yhdeksi maailman parhaista jalkapalloilijoista ja kertoo myös lapsuudestaan ja nuoruudestaan konservatiivisessa pikkukaupungissa. Vaikka välit perheeseen olivat läheiset, eikä Meganin seksuaalinen suuntautuminen ollut heille ongelma, poliittiset keskustelut aiheuttivat perheessä kiivaitakin ristiriitoja varsinkin presidentinvaalien aikaan.

Megan Rapinoe onkin tunnettu muun muassa julkisesta kiistastaan presidentti Donald Trumpin kanssa, kun Rapinoe oli haastattelun yhteydessä todennut, että ei mahdollisesta maailmanmestaruudesta huolimatta suostuisi menemään Valkoiseen taloon presidentin kutsuessa. Presidentti Trump vastasi ilmoitukseen Twitterissä alentuvasti, että kannattaa voittaa ensin ja puhua vasta sitten. Megan Rapinoe otti tämän haasteena ja teki kultapelissä maalin. Joukkue ei koskaan mennyt valkoiseen taloon.

Kenties suurimman aktivisminsa ja uransa yhteentörmäyksen Rapinoe koki polvistuessaan yhtenä ensimmäisistä kansallislaulun aikana tukeakseen Black Lives Matter-liikettä ja jatkaessaan protestointia kielloista huolimatta.

Tästä nousi suurempi kohu kuin Rapinoe itsekään oli osannut odottaa ja hän joutui hetkeksi jopa pois maajoukkueesta. Se ei kuitenkaan saanut häntä lopettamaan toimintaansa. Black Lives Matter-liikkeen merkitystä käsitelläänkin kirjassa laajalti.

Megan Rapinoe on ollut myös haastamassa Yhdysvaltain jalkapalloliittoa oikeuteen naispelaajien syrjinnästä ja on puhunut voimakkaasti tasa-arvon puolesta. Hän on tehnyt koko uransa ajan merkittävää työtä naisten jalkapallon yhdenvertaisten mahdollisuuksien eteen.

Vaikka kirjassa keskitytään paljon Meganin aktivistitoimintaan, se on myös todella mielenkiintoinen kuvaus omaksi ilokseen jalkapalloa pelaavan tytön kasvusta yhdeksi maailman parhaista jalkapalloilijoista. Megan Rapinoe ei tavoitellut ammattilaisuraa hampaat irvessä, vaan hoksasi vasta yliopistoaikoinaan, että hänhän saattaisi voida pelata jopa ammatikseen. Se lienee huippuammattilaisten joukossa poikkeuksellista.

Suosittelenkin elämäkertaa ihan kaikille. Lukijan ei tarvitse olla intohimoinen jalkapallofani innostuakseen kirjasta, vaan sen voi lukea myös ajankohtaisena kannanottona urheilun yhteiskunnallisuudesta ja siitä, voiko urheilua erottaa politiikasta ja millainen vaikutusvalta ihaillulla huippu-urheilijalla voi kannanotoissaan olla. Näin jalkapallofanin näkökulmasta itse jalkapalloa olisikin voinut olla hitusen enemmän myös sieltä urheilijan arjen näkökulmasta, eikä vain suurimpien pelien kuvailua.

Megan Rapinoe on aktiivinen myös Instagramissa, joten hänet kannattaa ottaa seurantaan myös siellä.

[kuikan ääni]

Rory Power – Burn Our Bodies Down

Angelika: Moi. Mä oon Angelika ja mulla olisi lukuvinkkinä Rory Powerin Burn Our Bodies Down.

Tää kirja kertoo Margotista ja hänen äidistään. Aina Margotin syntymästä asti on ollut vain äiti ja hän. Äiti ei vastaa ikinä mihinkään tyttärensä kysymyksiin omasta menneisyydestään tai perheestään. On vain he kaksi huonokuntoisessa asunnossa yrittäen tulla toimeen. Mutta tämä ei riitä Margotille. Hän haluaa perheen ja menneisyyden.

Nyt hän on löytänyt avaimen saadakseen haluamansa – valokuvan, joka johtaa hänet kaupunkiin nimeltä Phalene, mahdolliseen kotiin. Mutta Margotin saapuessa kaupunkiin, se ei ehkä olekaan sitä mitä hän halusi. Margotin äiti lähti syystä, mutta oliko syy menneisyyden kätkeminen vai oliko lähtö ainoa tapa varjella Margotia? Ainoa asia minkä Margot tietää varmasti on se, että heidän sukupuunsa on myrkyttynyt ja sen juuret ovat niin syvällä Phalenessa, että nyt kun hän on siellä Margot ei ehkä koskaan pääse pois kaupungista.

Tää kirja on englanninkielistä ya-kirjallisuutta ja tässä on varsinkin alussa hyvin sellainen jännärimäinen, pahaenteinen ja klaustrofobinen tunnelma, heti alusta asti. Äidin ja tyttären kitka on tosi käsin kosketeltavaa. Perheen dynamiikka on tosi vinoutunut, lapsi huolehtii enemmänkin äidistään kuin äiti lapsestaan. Margot on hyvin tietoinen, että äiti ei rakasta häntä niin kuin äidin kuuluisi.

Sitten kun Margot on kuitenkin jo teini-ikäinen, niin hänellä on halu kapinoida äidin järjettömiltä vaikuttavia sääntöjä vastaan, mutta samalla hänellä on myös hurja kaipuu äidinrakkauteen. Margot on aika rikkinäinen ja hänellä on myös suuri tarve perheeseen kuulumiseen ja rakkauteen. Ja koska hän ei saa näitä asioita äidiltään, hän tekee aika harkitsemattoman päätöksen ja karkaa äitinsä luota ja liftaa Phaleneen. Vaikka hänellä ei ole rahaa, eikä mitään muuta tietoa kuin se valokuva.

Siellä Phalenessa Margot sitten viimein tapaa mummonsa. Tää mummo on kaikkea sitä mitä hän on aina toivonut, mutta sitten kun he saapuvat suvun maatilalle niin siellä on jotain tosi pahasti vialla. Siellä kasvava maissi on tosi oudon näköistä ja kitukasvuista, mikään ei kasva oikein siellä. Tässä vaiheessa kirja alkaa menemään enemmänkin kauhun puolelle, kauhuelementit voimistuu.

Margotin sukuun liittyy jonkinlainen salaisuus, jonka kaikki kaupunkilaiset tietävät, koska he kohtelevat Margotia tosi vihamielisesti. Margot yrittää selvittää tätä salaisuutta. Kirjan loppuratkaisu on todellakin hyvin yllättävä. Jos tykkäät yllättävistä lopuista, niin tää on kirja sulle.

[kuikan ääni]

Trevor Noah – Laiton lapsi

Riikka: Koomikko ja juontaja Trevor Noah ei ole suomessa kovinkaan tunnettu julkisuuden henkilö vaikka Yhdysvalloissa hänen juontamansa uutissatiiriohjelma The Daily Show kerää viikottain miljoonayleisön. Onneksi hänen tuntemisensa ei ole lainkaan välttämätöntä tämän seuraavan kirjan lukemiseksi, sillä julkkiksen elämää tässä ei ehditä käsitellä ollenkaan. Laiton lapsi on Trevor Noahin itsensä kirjoittama teos ja se keskittyy kuvaamaan lapsuutta ja nuoruutta 80-luvun Etelä-Afrikassa. Kirja ilmestyi viime kesänä ja nyt suositelenkin sitä kaikille tämän kesän lukemistoon.

Kirja tempaisee lukijansa heti mukaan maailmaan ja historiaan, jotka ovat jääneet ainakin minulle aivan vieraiksi. Kirjan ensimmäinen sana on Apartheid ja aika pian tajuan, että en ole tiennyt tuosta hirvittävästä rotuerottelun ajasta juuri mitään. Tuon synkeän ajanjakson takia Trevor syntyy täysin kiellettyyn tilanteeseen. Hän on valkoisen, eurooppalaisen miehen ja mustan afrikkalaisen naisen lapsi ja tuosta rikoksesta hänen vanhempansa olisivat voineet joutua viideksi vuodeksi vankilaan. Siis jos olisivat jääneet kiinni.

Trevorin tarinan lisäksi tässä kirjassa on keskeistä Trevorin äidin, Patrician tarina. Sisukas Patricia kasvattaa kahta poikaansa yksin, piileskellen, pidätystä peläten. Patricia on omanarvonsa tunteva rohkea nainen, joka heittää lapsensa vaikka bussin ikkunasta tiukan paikan tullen. Etelä-Afrikka oli tuohon aikaan erittäin väkivaltainen ja vaarallinen paikka asua ja erilaisia selviytymiskeinoja täytyi olla. Patricia on myös aika kova juoksemaan. Juoksutaidot kehittyvät sillä, että Trevor tekee niin paljon kepposia, että takaa-ajot ovat viikottaisia ja heistä molemmista kehittyy varsin nopeita juoksijoita. Juoksemisen ja piileskelyn lisäksi Patricia ja Trevor käyvät kirkossa, monta kertaa viikossa. Patrician ainoa mies on Jeesus ja Trevorin lapsuus hyvin uskonnollinen.

Kirjassa vaihtelevat vakavat, hieman historianluentomaiset osiot ja toisaalta aivan hillittömät kuvaukset pienen pojan erikoisesta perheestä ja tilanteista joihin hän joutuu vain siksi, että on ehtiväinen. Elämäkerrassa on mahtavasti jännitettä sillä se on erittäin hauska ja runsas, mutta samaan aikaan se käsittelee rasismia, väkivaltaa, alkoholismia, syrjäytymistä ja köyhyyttä. Siinä sekoittuu sujuvasti kreisikomedia ja historiallinen draama. Jos pidät aidoista ryysyistä rikkauksiin tarinoista, on tämä juuri sinun kirjasi.

Tämän kirjan oheen vinkkaan myös suoratoistopalvelusta löytyvän Trevor Noahin stand-up shown Son of Patricia, joka tarjoaa hillittömän lisätason kaikille kirjan lukeneille.

Tämän vinkin sinun kesääsi tarjoili Riikka.

[kuikan ääni]

Ben Aaronovitch - Rivers of London

Ilona: Viehättävätkö sinua poliisisarjat, mutta kaipaisit niihin jotain uutta – jotain yliluonnollisempaa? Taipuuko englannin kieli vähintään auttavasti? Suosittelen kesälukemiseksi Ben Aaronovitchin Rivers of London -romaania ja koko samaa nimeä kantavaa kirjasarjaa, jossa on ehtinyt ilmestyä jo 11 teosta. Kirjoja ei valitettavasti ole ainakaan vielä suomennettu.

Rivers of London on ytimeltään täysiverinen ”police procedural”, jossa seurataan perinpohjaisesti ja realistisesti työtä London Metropolitan Policen palveluksessa. Pieni twisti tässä tosin on – kirjan maailmassa taikuus on totta ja kaikilla Thamesin sivujoilla on omat jumalattaret. Päähenkilö Peter Grant suorittaa koeaikaansa katuja partioivana konstaapelina. Vartioidessaan murhapaikkaa yön yli hän haastattelee todistajaa, joka osoittautuu aaveeksi. Tapauksessa ilmenee koko ajan enemmän seikkoja, joiden ei vain pitäisi olla ollenkaan mahdollisia. Murha, ja Peter, kiinnittävät erikoisyksikön rikosylikonstaapeli Thomas Nightingalen huomion, ja pian Peterin urakehitys kääntyy paperinpyörittäjästä velhon oppipojaksi.

Poliisityön lisäksi Rivers of Londonissa on paljon taikuutta, latinan opiskelua, kuivaa brittiläistä huumoria ja nörttiviittauksia – Peter Grant on poliisin ja velho-oppilaan lisäksi pesunkestävä nörtti, joka tuntee niin kirjallisuuden kuin roolipelit. Minua myös viehätti hänen tapansa käsitellä taikuutta kuin tiedettä, asiana jota voi tutkia ja eritellä - aivan kuten Isaac Newton, joka kirjoissa on kehittänyt ensimmäisenä niin tieteen kuin taikuudenkin säännöt.

Suosittelen Rivers of Londonia kaikille, joita kiinnostavat joko dekkarit TAI urbaanifantasia, itse en ensimmäisistä perusta yleensä lainkaan, mutta fantasiaelementit ja nörttihuumori saivat minut ihastumaan näihin kirjoihin. Pieniä sivutarinoita samoista henkilöistä on ilmestynyt myös sarjakuvina. Aaronovitchin kieli ei ole erityisen vaikeaa englantia vieraana kielenä puhuvallekaan, joten kannustan kokeilemaan, vaikkei yleensä englanniksi lukisikaan – suurimmat ongelmat voivat liittyä perienglantilaiseen sanastoon, jota suomalainen ei välttämättä googlaamatta tunne. Tässä on nimittäin loistava yliluonnollinen dekkarisarja, jota tuskin tullaan suomentamaan!

Tämän vinkin tarjoili Ilona.

[kuikan ääni]

Magdalena Hai – Kurnivamahainen kissa

Tiina: Moi, mä olen Tiina. Ja mun lapsille ja mikä ettei aikuisillekin soveltuva kesävinkki on Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa. Tässä kirjassa pienenpieni tyttö, kaikista tytöistä pieni, kohtaa eräänä päivänä kulkiessaan tiellä kurnivamahaisen kissan. Kissa taas on suuren suuri, suurempi kuin seudun puut. Ja kissapa uhkaakin syödä tytön, vaikkei tytössä tietysti paljon syömistä olekaan kun hän on niin pienen pieni, jollei tämä tyttö ole päivän päätteeksi löytänyt kissalle mitään muuta ruokaa. Tyttö ja kissa lähtevät kulkemaan yhdessä. He kulkevat ohi kylän. Ohi meren ja meren rannan. Ohi metsän. Ohi joen ja lähteen. Tyttö ihmettelee kun joka paikassa on niin tyhjää, autiota ja jotenkin niin silleen mustaa. Puut ovat lehdettömiä ja joesta ja lähteestäkin on vesi kuivunut. Ihmiset keitä he näkevät ovat jotenkin pieniä ja kuivan oloisia.

Mutta sitten käy ilmi, että kissapa onkin juonut lähteestä veden, syönyt kaikki metsän eläimet, meren kalat ja kylien viljat. Eli niiden ihmisten ruuatkin se kissa on syönyt. Onpa se kissa syönyt joitain näitä ihmisiäkin ja heidän talojaankin. Kissan kurniva vatsa on käskenyt sen tehdä niin. Ja voi ei – tyttö ei siis päivän päätteeksi löydä mitään syötävää kissalle. Ja sitten kissa syö tytön. Mutta onneks, onneks, onneks – kissa nielaisee tytön kokonaisena, glumps vaan, niin että tytölle ei käy kuinkaan. Tyttö päätyy turvallisesti onneksi sinne kissan vatsaan. Ja hyvänen aika, siellä kissan vatsassa onkin sitten kaikki ne meren kalat, metsän puut tai ainakin puiden lehdet, joen ja lähteen vedet ja onpa siellä joitain ihmisiäkin. Tyttö kuljeskelee siellä kissan isossa, isossa vatsassa ja löytää sieltä mökin, jossa asuu joku vähän kummallinen mies. Tän miehen nimi on herra A. Hneus. Ja sitten kun tyttö juttelee tän herra A. Hneuksen kanssa, käykin ilmi, että juuri tämä herra A. Hneus on pakottanut kissan syömään tuon kaiken. Voi voi… Tyttö haluaisi niin pelastaa kaiken mitä siellä kissan vatsassa on. Ja tiedättekö mitä? Tyttöpä keksii kuin keksiikin keinon, millä saada kaikki eläimet ja ihmiset ulos sieltä kissan vatsasta. Nytpä en tässä kerrokaan mikä se keino on. Luepa kirja niin tiedät, kuinka tyttö tässä maailman pelastamisessa onnistuu.

Tää on siis aivan ihan tällainen fantasiahenkinen saturomaani. Ahneudesta, mutta myös pienistä tytöistä tai pojista, ja heidän mahtavasta voimastaan. Tässä kirjassa vähän rupeaa mietityttämään, että miksi todellakin toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään.

[kuikan ääni]

Foo Fighters – Sonic Highways.

Sanna: Rakkauden tunnustus – niin bändille kuin amerikkalaisen musiikin historiallekin. Foo Fighters – Sonic Highways.

Tätä podcastia nauhoitettaessa eletään toukokuuta 2021, jolloin koronapandemia on ollut läsnä meidän kaikkien arjessa jo yli vuoden verran. Tulevan kesän musailoitteluja varjostavat edelleen epävarmuus ja mm. legendaariset Ilosaarirock ja Ruisrock on peruttu tältä vuodelta. Siitä(kin) syystä haluan kertoa teille yhdestä itseäni aikoinaan ravistelleesta levy-dvd -kombosta. Marraskuussa 2014 Foo Fighters yhtye julkaisi Sonic Highways levyn, joka vie kuulijansa musiikilliselle matkalle Amerikkaan ja sen musiikin syntyjuurille. Tämä levy ja sen syntymistä seurannut dokkari saivat minut rakastumaan bändiin ja sen tuottamaan musaan, joka liikkuu grungesta rockiin ja välillä jopa melodiseen poppiin.

No, mikä tässä levyssä ja siihen liittyvässä dokkarissa nyt sitten oli niin ihmeellistä, että ihan rakkauttani aloin bändille vannomaan? Tunnustan ihan suoraan, että iso osa ihastustani piilee tavassa, jolla levy tehtiin. Levy äänitettiin kahdeksassa eri studiossa ympäri Amerikkaa ja siihen antoivat panoksensa näissä kaupungeissa vaikuttaneet rockin, countryn ja monen muun musiikkigenren osaajat, joista osa myös vierailee levyllä. Bändin keulahahmo Dave Grohl halusi levynteolla kunnioittaa aiempien sukupolvien työtä rockin ja amerikkalaisen rytmimusiikin parissa. Lisäksi tavoitteena oli tuoda levylle vaikutteita kustakin musiikin mekasta Amerikassa. Levyn kappaleet saivat lopullisen muotonsa vasta levytyshetkellä yhteistyössä eri artistien kanssa. Se mielestäni sekä kuuluu että tuntuu levyllä, joka on rytmillisesti mielenkiintoinen ja joka henkii vivahteita niin bluesista kuin country-musiikistakin. Oma henkilökohtainen suosikkini levyn biiseistä on avausraita Something from Nothing. Biisi lähtee varsin rauhallisesti liikkeelle, mutta biisin edetessä se muuttuu grungaavaksi rytmin, kitarasoundien ja basson vuoropuheluksi. Aa että!

Levyn lisäksi siihen liittyvä 8-osainen dokumenttisarja tarjoaa todellisen roadtripin amerikkalaisen rytmimusiikin syntysijoille. Grohl haastattelee dokumenttisarjassa sellaisia legendoja kuin ZZ-topin Billy Gibbonsia sekä countrymusiikin ruumiillistumaa Dolly Bartonia. Grohl itse on kuvannut Sonic Highways dokumentaaria ”rakkauskirjeenä Amerikan musiikin historialle”(1). Dokkarisarjaa varten kuvattiin peräti 1300-tuntia materiaalia, jonka karsiminen oli Grohlin mukaan lähes mahdotonta (2). Noh, minun nähdäkseni karsimisessa kuitenkin onnistuttiin, eikä tämän rakkauskirjeen tavaaminen muutu missään vaiheessa puuduttavaksi.

Annan siis lämpimän suositukseni sekä itse levylle että samannimiselle dokumenttisarjalle, jotka molemmat löydät Lastu-kirjastojen kokoelmista. Ja tähän loppuun vielä lämpimät onnittelut 25-vuotiaalle Foo Fighters bändille, jonka Rock & Roll Hall of Fame nimesi tässä kuussa osaksi kunniagalleriaansa. Tämän musavinkin sinulle toteutti Sanna

[kuikan ääni]

Emma Jane Unsworth - Aikuiset

Johanna: Moi. Mä olen Johanna, ja mun kesävinkki on Jane Unsworthin Aikuiset. Aikuiset on nopealukuinen ja viihdyttävä romaani 35-vuotiaasta Jennystä, joka on pahasti riippuvainen sosiaalisesta mediasta. Jenny on fiksu ja hauska, mutta hänellä on vaikeuksia käsitellä eroaan pitkäaikaisesta poikaystävästään, joka on löytänyt jo uuden tyttöystävän. Tämä tyttöystävä sattuu vielä olemaan nainen, jota Jenny on ihaillen seurannut sosiaalisessa mediassa. Kaiken lisäksi Jenny eksentrinen äiti tupsahtaa hänen elämäänsä tuoden siihen omia lisäsävyjä.

Kirjassa on hienoja havaintoja nykyajan pakkomielteestä, jossa tärkeää on näyttäytyä oikeanlaisena sosiaalisessa mediassa. Oma elämä saattaa todellisuudessa olla hyvinkin solmussa eikä mikään ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Aikuiset on aito ja hieno kuvaus nykyajasta.

[kuikan ääni]

Ryan T. Higgins – Mörri-kirjat

Tuula: Hei, mä olen Tuula. Ja mä kerron lapsille – mutta itse asiassa tää vihdyttää kyllä aikuisiakin. Mä kerron tällaisesta kirjasarjasta, jossa nyt on ilmestynyt jo kaksi osaa mutta kolmaskin on tulossa. Tää on kuvakirja, ja tän kirjan on piirtänyt sekä kirjoittanut Ryan T. Higgins.

Kirjan ensimmäisen osan nimi on Mörri hanhiemona. Mörri on sellainen karhu, joka ei pidä auringosta, mutta ei kyllä sateestakaan – ei oikein mistään. Paitsi Mörri pitää kananmunista, tai yleensäkin linnunmunista. Mutta Mörri ei syönytkään munia raakana niin kuin tavalliset karhut, vaan Mörrillä oli internet ja sieltä se löysi hienoja reseptejä joiden mukaan se valmisti munia.

Mörri lähti metsään keräämään joesta ostoskärryihin kalaa. Sitten se hakee hunajaa pesästä ja lähtee etsimään hanhen munia. Se löytääkin neljä upeaa hanhenmunaa, vie ne kotiinsa ja rupee tekemään niistä ruokaa. Mutta sitten käy yllätys. Munat kuoriutuvat ja hanhet luulevat että Mörri on heidän emonsa. Mörri yrittää kaikin keinoin selviytyä kesästä hanhien emona, kun palauttaminenkaan ei enää onnistunut. Ja loppujen lopuksi syksyn tultua Mörri lähtee lasten kanssa etelään.

Seuraavassa Mörri-kirjassa he palaavat etelästä ja tarina saa jatkoa, kun hiiret ovat tehneet Mörrin kodista hotellin. Ja siellä asuukin sitten jo paljon eläimiä.

Ilokseni tämä sarja on saanut jatkoa ja kolmas osa Mörri muuttaa ilmestyy vielä tämän vuoden aikana. Tässä kirjasarjassa, paitsi tämä juoni on todella hauska, niin kuvat tukevat valtavan hyvin tätä juonta. Kirjailija onkin jo lapsena haaveillut ryhtyvänsä sarjakuvapiirtäjäksi, ja näin on saanut toteutettua haaveensa.

Toivottavasti sinäkin nautit Mörri-kirjoista yhtä paljon kuin minä. Hauskaa kesää!

[kuikan ääni ja tunnusmusiikki]

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 63. Ya-teoksia sateenkaaren väreissä

[tunnusmusiikki]

Angelika: Tervetuloa Ääniä kirjastosta -podcastiin. Tällä kertaa aiheenamme on sateenkaarikirjallisuus ja erityisesti YA-kirjallisuus, eli nuorille aikuisille tarkoitettu kirjallisuus. Äänessä täällä on tänään Angelika ja..

Saimi: ..Saimi.

Angelika: Moi.

Saimi: Moikka. Tämä YA-kirjallisuus on silleen kiinnostava laji, koska sitähän lukee tosi paljon aikuisetkin.

Angelika: Niin lukee.

Saimi: Että se ei tosiaankaan ole mikään semmoinen pelkästään teineille suunnattu..

Angelika: Ei ole.

Saimi: ..vaan se on varsinkin mun mielestä viime vuosina ja ehkä vuosikymmenenä se on jotenkin tullut hyväksyttävämmäksi, että myös tämmöiset 30-vuotiaat niin kuin mä lukee sitä aina välillä.

Angelika: Joo, se on kyllä tosiaankin suosittua varsinkin tämä fantasiagenre YA erityisesti. Minusta tuntuu, että sitä kirjoitetaan enemmän kuin esimerkiksi aikuisille suunnattua fantasiaa tai muuta genreä. Se sitten tietenkin houkuttaa tämän genren kuluttajia muutenkin.

Saimi: Niin joo totta. En ole ehkä tullut tuota ajatelleeksi. Jostain syystä en lue fantasiaa niin hirveästi, vaikka se on kyllä kiinnostava genre, mutta rupesin just miettii, että en vaan jostain syystä lue sitä niin paljon. Ehkä tämän podcastin jälkeen, jos sinulla jotain pari sellaista vinkkiä..

Angelika: Niin alkaa kiinnostaa enemmän.

Saimi: Mun eka vinkki olisi tällainen Juno Dawsonin Ihmemaa. Se julkaistiin viime vuonna 2020 ja suomennettiin tänä vuonna. Periaatteessa se mukailee tällaista Liisa ihmemaassa -tarinaa. Tämähän on aika yleinen lajityyppi tämmöinen vanhojen klassisten tarinoiden uudelleen kerronta. Siinä alkuperäinen Liisa ihmemaassa -tarinassahan Alice lähtee seuraamaan kania ja sitten putoaa kaninkolon kautta tämmöiseen ihmeelliseen ja nurinkuriseen maailmaan. Tässä Ihmemaa-teoksessa Alice on 17-vuotias transnainen, jonka uusi tuttavuus Bunny katoaa, kuten hänellä on usein tapana tehdä. Alice kuitenkin huolestuu hänestä ja rupeaa etsimään tätä Bunnya. Tavallaan tämän salapoliisityön seurauksena hän löytää tämmöisen kutsun rikkaiden nuorten kolmepäiväisiin ökybileisiin, joiden nimi on Ihmemaa [Angelika naurahtaa]. Alice, kun hänellä on tämä Bunnyn kutsukortti ja vanhempien luottokortti, koska tämä on tosiaan aika kalliit bileet, soluttautuu näiden turvin tänne Ihmemaa-bileisiin. Siellä kaikki on pukeutunut joksikin, että siinä periaatteessa voi sitten yrittää vähän mennä sinne valepuvussa, koska tännehän ei ketään ulkopuolisia näin vaan voi tulla. Hänen on tarkoitus mennä sinne bileisiin vaan päiväksi ja etsiä, onko tämä Bunny siellä vai ei. Käy sitten ilmi, että nehän järjestetään jollain ihan saarella, joka on syrjässä. Sinne ei saa ottaa kännyköitä mukaan, joten sieltä on (tietenkin) aika vaikea päästä pois. Alicella on jäänyt kaikki lääkkeet kotiin, ja hän ei ole ollenkaan valmistautunut näin pitkään poissaoloon, joten se bileisiin soluttautuminen alkaa tuntua yhä huonommalta valinnalta, mitä pidemmälle aika kuluu. Alice on monella tavalla hukassa. Hän kärsii muun muassa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja myös transsukupuolisuuden paljastuminen ja muiden suhtautuminen siihen huolestuttaa häntä. Näiden Ihmemaa-bileiden osallistujilla useimmilla tuntuu kuitenkin olevan itselläkin kaikenlaisia luurankoja kaapissa. Sitten yhdessä vaiheessa selviää, että tämmöinen koulun entinen kuningatar Paisley Heart tekee vuoden jälkeen paluun Lontooseen. Tämä herättää myös Alicessa kauhua. Juhlien edetessä käy ilmi, että Paisleyn ja Alicen monimutkaisten perheiden kohtalot liittyy löyhästi toisiinsa. Yksi sellainen sivujuoni tässä teoksessa on, että Alice tuntuu ihastuvan yhä uudelleen uusiin henkilöihin näiden juhlien aikana. On tällainen salaperäinen (Cat) ja rugbyn pelaaja (Maxim). Tähän sukupuoleen liittyvän salaisuuden paljastuminenkaan ei huoleta niin paljon, koska hänen estonsa on alentuneet tämän juhlien yleisen ilmapiirin ja myös huumeiden takia. Alice on aika hukassa itsensä kanssa, mutta tässä teoksen loppupuolella näistä traumaattisista kokemuksista huolimatta suunta tuntuu olevan paljon parempi, ja hän on tavallaan löytänyt ehkä itsensä ja enemmän sinut itsensä kanssa. Mä pidin tästä teoksesta, varsinkin kun se pääsi sen alun jälkeen kunnolla käyntiin. Melkein aina mulla käy niin, että ne sivuhahmot on kaikista kiinnostavimpia, ja tässä oli ihan sama juttu. Se loppu olisi voinut olla vähän paremmin toteutettu. Ne juonenkäänteet ja juonittelukuviot oli todella övereitä siinä lopussa [naurahtaa].

Angelika: Joo.

Saimi: Se nyt on tietysti makukysymys. Tässä on tämmöinen lukiolaisten yläluokka, joka on semmoinen trendien asettaja, ne selviää kaikesta, saa kaiken anteeksi. Se tietysti tämmöise(lle) suomalaiselle tuntui ehkä vähän epäuskottavalta, mutta toisaalta kun joskus lukee jotain uutisia näistä isoista maissa, missä nämä jotkut vaikka rikkaiden perheiden nuoret todella pääsee kaikesta..

Angelika: Niinpä.

Saimi: ..se voi hyvin olla ihan realistinen. Mä luulen, että olisi vielä antanut tähän teokseen tosi paljon lisää, jos mä olisin ennen lukemista kerrannut (tämän) alkuperäisen Liisa Ihmemaassa tarinan, koska ne kaikki vivahteet ei ollut minulla tuoreessa muistissa ja monet viittaukset meni ihan, mutta sitten kun mä jälkikäteen vähän niin kuin kertasin sitä Liisa ihmemaassa (-) aijaa okei sen takia tuossa oli toi sika tuossa tarinassa, kun [naurahtaa] siinä alkuperäisessäkin oli. Sehän on itse asiassa ihan tosi, tosi psykedeelinen se alkuperäinen satu.

Angelika: Niin se on, siis todellakin.

Saimi: Tämä on tosiaan tämmöinen YA-kirja, joka sisältää kuvauksia huumeidenkäytöstä ja seksistä, eli ei ehkä kaikista nuorimmille YA:n lukijoille, vaan tämä on ehkä vähän sieltä nuorten aikuisten kirjallisuuden tavallaan yläpäästä sen iän suhteen.

Angelika: Joo, siltä se vähän vaikuttaankin. Minua ainakin kiinnostaa kovasti, että tuo ihmemaa on itse asiassa juhlat.

Saimi: Joo.

Angelika: ..eikä tietty paikka.

Saimi: Niin.

Angelika: Se on kyllä mun mielestä tosi tämmöinen ehkä harvinainen tulkinta tästä sadusta. Vaikuttaa kyllä tosi jännältä.

Saimi: Joo, siinä on varmaan just kaksi tasoa, että se on se just se juhlat ja sitten tietysti tässä tapahtuu hirveästi kaikkea siellä pään sisällä mietitään ja just ne tavallaan psykedeeliset on tässä tosiaan yksi [Angelika naurahtaa], vaikka se nyt ei ole se koko tarina, mutta vaikuttaa kuitenkin tässä. Tällainen teos.

Angelika: Mä en ole ainakaan hirveästi törmännyt tämmöisiin transnuorista kertoviin YA-kirjoihin, jotka olisi suomennettu.

Saimi: Joo. Ei niitä paljon ole. Viime vuosina joitain tullut. Se on kyllä tosi kiva.

Angelika: Joo. Se on kiva, että alkaa tulla enemmän erilaisista ihmisistä kertovia ja tosiaankin myös suomeksi, koska monet jää ikävä kyllä suomentamatta. Ymmärretään, että olisi ehkä tarvetta tällaisellekin kirjallisuudelle.

Saimi: Joo, tosi monia kiinnostavia teoksia jää suomentamatta. Itse asiassa meidänkin tässä vinkkilistalla on aika paljon englanninkielisiä..

Angelika: Niin on.

Saimi: ..just (siksi), koska jostain syystä kaikki, mistä mä kiinnostun aina, vaikka kuulee tuolta ulkomaisesta jostain blogimaailmasta, ne on just niitä sitten, mitä ei suomenneta.

Angelika: Joo.

Saimi: Toivokaamme, että jatkossa tulisi enemmän.

Angelika: Niin, että siellä ymmärrettäisiin ehkä vähän kuunnella enemmän just näitä somettajia ja blogien pitäjiä ja tällaisia, että sieltähän ne tulee ja sitten ymmärrettäisiin, että kyllä Suomessakin ollaan kiinnostuneita siitä.

Saimi: Totta. Mikäs sinulla oli siellä?

Angelika: Minulla olisi Kalynn Bayronin Cinderella Is Dead. Tämä on kanssa tämmöinen perinteisen sadun uudelleen tulkinta. Tässä on tämmöinen Sophia-niminen tyttö, joka asuu Lillen kaupungissa (Marseillesin) kuningaskunnassa. Tässä kuningaskunnassa Tuhkimon tarina ei ole satua vaan totta. Juhlistaakseen Tuhkimon perintöä jokaisen 16 vuotta täyttäneen tytön on osallistuttava tanssiaisiin. Näissä tanssiaisissa tytön valitsee hänen tuleva puolisonsa. Jos tätä valintaa ei tapahdu, tytöllä on kolme mahdollisuutta osallistua tanssijaisiin. Kolmannen kerran jälkeen, jos sitä valintaa ei todellakaan tapahdu, tyttö joutuu joko pakkotyöhön tai hän katoaa mystisesti. Se on iloista, että ainakin kolme kertaa-. Sitten Lillessä naisilla ja tytöillä ei ole minkäänlaista sananvaltaa, oikeuksia tai asemaa yhteiskunnassa. Ne ainoastaan voi olla tyttäriä tai vaimoja. Tämä päähenkilö Sophia on aina ajatellut, että tämä on väärin ja haluaisi yrittää muuttaa näitä, mutta tietenkin kokee sitten yhteiskunnan painetta siitä, ja hänen vanhempansa haluaa tietenkin suojella lastaan ja yrittää saada hänet elämään sen yhteiskunnan sääntöjen mukaan. Ennen kaikkea sen takia, että Sophia ei halua naimisiin, todellakaan ei halua aviomiestä, koska hän on rakastunut parhaaseen ystäväänsä Eriniin. Tanssiaisten iltana Sophia pakenee pakkoavioliittoa ja löytää vahingossa tiensä Tuhkimon hautakammioon. Siellä hän tapaa Constancen, joka on kaukaista sukua Tuhkimolle. Constance ja hänen perheensä on käynyt tällaista vapaussotaa tätä kuningasta ja hänen valtaansa vastaan jo vuosikymmeniä. Nyt vain Constance on jäljellä. Kaikki on joko kuolleita tai vangittuja. Yhdessä nämä päättää selvittää tämän todellisen tarinan Tuhkimosta ja samalla suistaa kuninkaan valtaistuimelta. Toisin kuin tämä Saimin kirja tämä on vähän nuoremmille tarkoitettu. Tässä on aika synkkiä teemoja, että tässä on paljon tämmöistä feminististä sanomaa ja tällaista, mutta se on paljon kevyempi lukea. Tässä ei oikeastaan ole huumeita eikä seksiä, jonkin verran väkivaltaa, mutta sekin kuvataan hyvin kevyesti. Tämä on tosi mukaansa tempaava varsinkin alussa, että sä nopeasti imeydyt tähän mukaan ja se maailma vie mukanaan, mutta sitten keskivaiheilla, varsinkin siinä vaiheessa kun Constance ja Sophia alkaa selvittää sitä tarinaa, koko tarina vähän niin kuin menee paussille. Se kestää tosi pitkään ennen kuin se lähtee taas menemään. Se, mitä mun mielestä just tekee tästä vähän nuoremmille on tämä varsinkin pääpahiksen yksiulotteisuus. Hän on vain paha, koska voi olla paha.

Saimi: Joo.

Angelika: [naurahtaa] Se on kiva olla paha ja haluta valtaa ja alistaa muita. Hänellä ei ole mitään muuta. (Se) on aika ennalta-arvattava. Varsinkin jos tätä vähän vanhempi ihminen lukee, sä kyllä vähän arvaat, mitä tässä käy ja mitä on käynyt ja miten. Se on oikeastaan ainoa, mikä minua vähän ehkä ärsytti, mutta tietenkin kun se on vähän nuoremmille tarkoitettu, mutta kuitenkin oli hirveän mielenkiintoinen tämä maailma. Siihen olisi voitu oikeastaan käyttää enemmän aikaa. Minusta tuntuu, että tämä kirja oli turhan lyhyt. Sanotaanko sata sivua lisää, niin siihen olisi saatu enemmän lihaa luiden ympärille. Se loppu oli kanssa vähän turhan nopeasti kääritty nätisti rusetille. Kun tässä esimerkiksi Sophian ystävä on tämmöinen Luke-niminen poika, joka on kanssa homoseksuaali. Toisin kuin Sophian tapau(s), että hänen vanhempansa tietää, että Sophia rakastaa toista tyttöä, mutta itse asiassa ne on vaan silleen, että harmi siitä ei tule mitään. Sun pitää ymmärtää, että sä vaan menet miehen kanssa naimisiin, vaikka sä rakastat toista. Mutta Luken kohdalla, koska hän on mies ja miehillä on kaikki valta tässä yhteiskunnassa, koska hän on rakastunut toiseen poikaan, Luke kokee paljon väkivaltaa muiden miesten kohdalta. Esimerkiksi hänen rakkaansa ajautuu sitten sen takia tosi pahoihin vaikeuksiin. Sitä olisi voinut enemmän avata just tätä, että se on ihan fine, jos tytöt tykkää toisistaan, koska se on tuhoon tuomittua, mutta jos pojat tykkää toisistaan, se onkin (sille) yhteiskunnalle uhka.

Saimi: Kyllä.

Angelika: Tosiaankin kun se oli vähän liian lyhyt. Tosiaankin Sophia ja Constance kanssa ihastuu toisiinsa. Se käydään tosi nopeasti läpi. Ja pikkusen kanssa käydään sitä, kun Sophia on niin kauan sitä Eriniä rakastanut, että Erinkin kyllä rakastaa Sophiaa, mutta ei uskalla vastata tunteisiin, koska hän pelkää, miten hänen ja hänen perheensä käy, eikä uskalla esimerkiksi kapinoida sillä kuin Sophia on kapinoinut. Tässä oli tosiaankin tämä aika hyvä ja selkeä feministinen sanoma siitä, että patriarkaatista ei kärsi vain naiset vaan myös miehet, ja naisten tulee tukea toisia naisia, ja semmoiset miehet, jotka seuraa sivusta epäoikeudenmukaisuutta on ihan yhtä paljon vastuussa kuin ne, jotka tekee pahoja asioita. Mutta sanon nyt kymmenennen kerran siinä oli liikaa sanomaa näin lyhyelle kirjalle [naurahtelua].

Saimi: Se on ihan hyvä, että sä tavallaan täsmensit, koska tavallaan tämän teoksen premissi kuulostaa aika synkältä ja varsinkin, jos se on ehkä vähän nuoremmille tehty, että kuitenkin se tapa, millä se on kirjotettu ja tuotu esiin sehän hirveästi määrittelee sitten kuitenkin..

Angelika: Joo.

Saimi: ..että nuorempikin lukija pystyy käsittelemään sitä. Kiinnostavan kuuloinen tarina silti. Joskus vaikka on jotain vähän kliseistä, ei se ole vaarallista.

Angelika: Ei yhtään.

Saimi: Kliseet on olemassa sen takia, koska ne on kiinnostavia juttuja [naurahtaa].

Angelika: Kyllä. Kyllä se kannattaa yhtään, jos haluaa sellaisen kirjan, joka kuitenkin vähän koskettaa ja vie mukaansa, mutta ei kuitenkaan pidä sinua yöllä heräillä. Tämä on loistava siihen.

Saimi: Okei. Jos tuossa oli ehkä vähän se, vaikkei se toteutus ollut synkkä, mutta se tarina taustalla niin nyt on kuule tällainen ihan muuhun suuntaan mennään seuraavaksi. Minulla on tämmöinen Casey McQuiston Red, White & Royal Blue. Tämä on semmoinen teos, mikä 2019 tuolla englanninkielisessä YA-keskustelussa nousi tosi isosti esille. Se tuntuu olevan yhä edelleen nousussa tai sitten se on saanut uudestaan huomiota, koska mä luin alun perin tämän teoksen silloin 2019 ja nyt, kun mä tätä podcastia varten ajattelin vähän niin kuin vilkaista paria kohtaa uudestaan, mä huomasin, että tässähän on hirveä varausjono [Angelika naurahtaa] oli muodostunut tähän teokseen. Onko se Suomessa vasta nyt tullut vai sehän on aina, kun joku kirjottaa jonkun blogitekstin (niin sitten)

Angelika: ..Niin sieltä se lähtee.

Saimi: Mutta tämäkin on sellainen teos, että harmi, että sitä ei ole suomennettu, koska aika hauska teos. Tämä on ehkä just sen tyyppinen, että mä yllättyisi yhtään, jos tästä tulisi joku just tv-sarja, elokuvasovitus. Sellainen taitaakin olla itse asiassa tekeillä. Tämä on tämän McQuistonin esikoisteos, joka tosiaan nousi todella yllätyssuosioon. Se on aina jotenkin kiinnostavaa, että mikä on semmoinen resepti tämmöiselle hittiteokselle, että miksi joku nousee semmoiseksi suosioksi. Mutta tässä teoksessa mä ymmärrän sen, koska tässä on lukijoita kiinnostava premissi, joka on toteutettu tosi raikkaalla tavalla. Eli tässä on Alex Claremont-Diaz, joka on Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentin poika. Brittiprinssi on hänen Henry on hänen tämmöinen frenemynsä [naurahtaa], eli heillä on tämmöiset monimutkaisen kilpailuhenkiset ja jännitteiset välit. Mutta sitten mediasyistä esimerkiksi tulevien vaalien takia, heidän välejänsä pyritään korjaamaan enemmän tämmöiseen ystävyyden suuntaan. Siinähän tietenkin käy sitten niin, että se suhde rupeaa kehittyy enemmän romanssiksi. Heidän suhdettaan varjostaa sitten tabloid-lehdistö, tulevat presidentin vaalit ja ylipäätään miesten asemaan liittyvät odotukset. He kirjottavat toisilleen tässä kirjan loppupuolella tämmöisiä sähköposteja, jotka sitten jotenkin vuotaa julkisuuteen. En viitsi spoilata, mutta siinä on semmoisen tietty lainaus täällä kirjan loppu(puolella), mikä melkein aina mainitaan, kun tästä teoksesta puhutaan. Kuten tästä varmaan pystyi osa päättelemäänkin, tämä teos sai syntynsä alun perin Yhdysvaltojen 2016 presidentin vaalien aikoihin. Tämä kirjailija vannoo, että yhtymäkohdista huolimatta, idea kirjaan tuli ennen Meghan Marklen ja prinssi Harryn liittoa, että sitä ennen saatu idea. Tämä on tämmöistä romanttista nuorten aikuisten kirjallisuutta. Tämä on just sellainen teos, mitä aikuinenkin lukee todella mielellään. Mun mielestä se politiikka siellä taustalla antaa teokselle lisämaustetta. Tämä ensimmäinen poika Alex on enemmän esillä tässä teoksessa, että tämä brittiprinssi jää sitten hahmona pikkuisen etäisemmäksi. Mutta kiinnostava teos, ja vaikka romantiikkakirjallisuutta varsinkin helposti ylenkatsotaan, mun mielestä tällaisillekin teoksille on tarvetta. Onnellisen lopun tarinat sateenkaari-ihmisistä on yhä edelleen tarpeen, vaikka enää kaikki tarjonta ei olekaan semmoista tragediaa elokuvissa ja kirjoissa niin kuin ehkä yhdessä vaiheessa oli. Tässä teoksessa on semmoinen kauttaaltaan optimistinen pohjavire. Se on semmoinen hyvän mielen teos, romanttinen komedia kirjamuodossa. Ja vaikka kirja on ensisijaisesti eskapismia, mä pidin siitä, ettei se liikkunut täysin yläpilvessä, vaan mukana oli ripaus realismia. Totta kai joitain kohtia voi kritisoida semmoisesta epärealistisuudesta, jos miettii valtioiden välisiä suhteita, että miten tämä tämmöinen suhde vaikuttaisi esimerkiksi niihin, mutta ei se nyt aina ole niin vakavaa. Maailma on niin erikoinen paikka, että oikeasti nykyään on niin vaikea sanoa, mikä on oikeasti epärealistista ja mikä ei.

Angelika: Totta.

Saimi: Mutta tämmöinen kirja. Olet ehkä kuullut tästä podcastin kuuntelija, mutta suosittelen lukemaan.

Angelika: Joo, tuo vaikutti varsinkin just kun siinä on Amerikat ja Englanti, minua kyllä heti kiinnosti. Mä tykkään kauheasti näistä tarinoista, missä erilaiset kulttuurit kohtaa, ja vaikka niissä onkin samankaltaisuuksia, mä voin vaan kuvitella, minkälaista se on ollut näiden kahden välillä.

Saimi: Joo, se on varmaan yksi osasyy just tähän suosioon, kun miettii, että brittiprinssi ja sitten tavallaan vähän niin kuin vastaavassa asemassa presidentin poika rakastuu.

Angelika: Niinpä.

Saimi: Sehän on just (varmaan saanut), mikä ihmisiä tarttumaan tämän esikoiskirjailijan teokseen. Mutta tämmöinen.

Angelika: Joo. Minulla olisi toisena kirjana tämmöinen kuin Marie Rutkoskin The Midnight Lie. Tämä on sarja. Siitä on tulossa toinen osa, mutta ei ole ainakaan vielä. Jos mä oikein muistan, tämä on ilmestynyt 2020, niin ei ainakaan vielä ole mitään uutisia siitä, milloin sitä jatkoa tulisi, mutta suosittelen kuitenkin lukemaan tämän. Tämä on synkempi kuin se mun Cinderella Is Dead ja tämä kertoo tämmöisestä Nirrimistä, joka elää tämmöisessä Ward-nimisessä sisäkaupungissa, jossa kaikki tämmöiset alempaa yhteiskuntaluokkaa edustavat henkilöt asuvat. Sitten tämän muurikaupungin ulkopuolella elää ne niin sanotut parempiosaiset ihmiset. Kaikki, mitä ne käyttää muurien ulkopuolella, se on lähtöisin täältä sisäkaupungista. Siellä asuvat ihmiset tekee käyttöesineet ja ruokaa näille niin sanotusti aatelisille. Elämä siellä muurin sisäpuolella on tosi kontrolloitua ja tiukkaa. Siellä on tämmöinen aika tavalla kastisysteemi. Asukkaat siellä ei saa esimerkiksi käyttää tiettyjä värejä vaatteissa, kampauksia ja jotkut ruuat on kiellettyjä. Esimerkiksi makeaa ruokaa nämä muurien sisäpuole(lla olevat) ihmiset ei saa syödä eikä suolaista ruokaa eikä hapanta ruokaa [naurahtaa]. Siitä keskustellaan tosi paljon siinä kirjassa, mutta näin on. Sitten niitä, jotka rikkoo sääntöjä, kohtaa kovat rangaistukset, että joudutaan vankilaan, ja siellä vankilassa sä joudut maksamaan tällaisen sakon, ja se sakko voi olla esimerkiksi hiuksia, silmäripsiä tai verta tai sitten sun sisäelämiä, ja kaikki ei todellakaan elävänä pääse sieltä vankilasta pois. Tämä päähenkilö Nirrim elää majatalossa, jonka omistaa tämmöinen Raven-niminen nainen. Nirrimillä on kyky muistaa kaikki näkemänsä kuvan tarkasti, ja tämä auttaa Nirrimiä tekemään väärennöksiä. Hän väärentää passeja, että ihmiset sieltä muurien sisäpuolelta pääsee pois. Tosiaankin se on laitonta, ja niillä on koko ajan pelko, että ne jää kiinni tästä näin. Mutta sitten yhtenä päivänä Nirrim jääkin tämmöisestä rikkeestä kiinni, että hänellä on hallussaan erään linnun ruumis, jonka takia hän sitten joutuu vankilaan. Vankilassa on yhtä aikaa Nirrimin kanssa tämmöinen salaperäinen Sid, joka on tullut toisesta maasta, joka on tosi ennenkuulumatonta, koska nämä ihmiset, jotka asuu tässä maassa on sitä mieltä, että siellä heidän rajojensa ulkopuolella ei oikeastaan ole elämää. Sid on tullut tuohon maahan etsimään magiaa. Hän on vakuuttunut siitä, että löytää sieltä Nirrimin kotimaasta että myös Nirrimiltä itseltään. Hän uskoo, että Nirrimin kyky tähän kuvantarkkaan piirtämiseen on maagista. Sitten yhdessä ne alkaa selvittää mysteereitä, jotka sitten on tämän kastisysteemin takana ja näin poispäin. Tämä on tosi sadunomaisesti kirjoitettu, hyvin kaunista kieltä oleva kirja, ja tässä on tosi pelottavan todentuntuinen tämä maailma, koska sehän kuulostaa vähän fasismilta tämä homma, mikä täällä on. Tämä Nirrim ei ole kauhean tyypillinen tämmöinen YA-sankaritar. Hän on aika traumatisoitunut ja hän etsii todella vahvasti perhettä ja kuulumista ja on joutunut petetyksi ja kaikkea muutakin tällaista, että hän ei ole semmoinen perinteinen ponteva ja rohkea sankaritar, vaan itse asiassa omalla tavallaan rohkea, mutta hyvin ei kauhean säihkyvällä tavalla rohkea. Tämä Nirrimin ja Sidin suhde on tosi hitaasti etenevä sekä uskottava. Sid on tällainen, miten sen nyt sanoisi, tämmöinen sukupuolineutraali hahmo ja hän tykkää esiintyä miehisenä, mutta ei ole kuitenkaan mies. Silloin kun ne tapaa ensimmäinen kerran, Nirrim ja Sid, ja Nirrim pitää Sidiä poikana, hän loukkaantuu veristä siitä kuitenkin. Koska muurin sisäpuolella samaa sukupuolta olevien ihmisten suhteet on kiellettyjä, se sitten tietenkin pistää vähän estettä heidän suhteen kukkaan puhkeamiselle. Sitten Nirrim on kanssa uskonut, ettei rakkaus ole tarkoitettu hänelle, koska siellä muurien sisäpuolella hänellä on rakastaja, mutta Nirrim on suhteessa tähän mieheen vaan sen takia, että siitä on hyötyä sille passien väärennyshommalle. Ja hän aina ajattelee, että koska tämä mies haluaa Nirrim kanssa naimisiin, ja Nirrim on vaan silleen no ehkä mun on nytten tyydyttävä ja suostuttava siihen avioliittoon, ettei tämä Raven ja se passihomma joudu uhan alle. Tämä on tosi hitaasti kulkeva tarina, siis todella todella hitaasti. Tässäkin on oikeastaan ne viimeset muutama kymmenen sivua, missä tapahtuu paljon ja nopeasti. Loppu on vähän- mä olin vähän pettynyt siihen syyhyn, miksi nämä ihmiset joutuu elämään muurien sisäpuolella ja miksi on tämmöinen kastisysteemi olemassa, mutta se ei todellakaan estä mua lukemasta sitä toista [naurahtaa] tästä kirjasta. Hyvin erilainen ja tunnemallinen kirja.

Saimi: Mua heti kiinnosti toi ratkaisu, että ne tavallaan alemassa asemassa olevat on siellä muurien sisällä, kun se on yleensä aina se yläluokka on siellä muurien suojassa.

Angelika: Joo.

Saimi: Aika jänniä yksityiskohtia just noi hiukset ja sisäelimet ja..

Angelika: Joo.

Saimi: ..tämmöistähän maailmassa tapahtuu (just että)

Angelika: Niinhän tapahtuu.

Saimi: ..silleen aika mielenkiintoisen kuuloinen kyllä.

Angelika: Joo se on ja tosiaankin se syy, miksi ne on siellä sisällä se sitten tietenkin paljastuu ja se on todella semmoinen mind blown [nauraa].

Saimi: Aha okei.

Angelika: Että tosiaankin ainahan se on, että yleensä ne tärkeimmät ihmiset olisi siellä suojassa..

Saimi: Niin.

Angelika: ..mutta se syy, miksi ne muut on siellä niin, onko ne suojassa vai onko ne vankina siellä.

Saimi: Kiinnostus kyllä heräsi ja tietysti toi (jos) tämä on tämmöinen sarja, siinä pitää aina vähän sitten heittää sitä koukkua, että..

Angelika: Joo.

Saimi: ..mites tämä tarina jatkuu. Joo kiinnosti. Mulla on nyt sitten taas [naurahtelevat] kerran tämmöinen asiasta aivan toiseen. Mulla on tämmöinen Booksmart-niminen elokuva, eli otin tänne yhden elokuvankin väliin. Tämä Booksmart-elokuva on tämmöinen coming of age -tarina, eli tämmöinen kehityskertomus siirtymä nuoruudesta aikuisuuteen, ja se on komediaelokuva. Se on näyttelijänä toimineen Olivia Wilden esikoisohjaus. Siinä on päähenkilöinä tämmöiset ystävykset kun Molly ja Amy, jotka on keskittyneet todella tiiviisti opintoihinsa kaiken muun elämän kustannuksella, jotta hyvä jatko-opintopaikka olisi taattu. He ovat tosiaankin tämmöisiä todella nörttejä. Muuan muassa, jos he haluavat joskus puhua vähän niin kuin salaisesti toisilleen, he puhuvat kiinaa keskenään [Angelika naurahtaa]. Ainoa sääntö, mitä he ovat rikkoneet koko high school -uransa aikana on, että he hankkivat feikkihenkkarit, jotta pääsisivät yliopiston yökirjastoon..

Angelika: Juuri näin [nauraa].

Saimi: ..hakemaan teoksia. Mutta ennen valmistumista he saa kuitenkin sitten tietää, että tosi monet opiskelukaveritkin on päässeet erittäin hyviin kouluihin juhlimisesta huolimatta. Tietysti sitten nämä tytöt on ihan ihmeissään tästä, ja he päättävät sitten tämmöisen viimeisen illan aikana juhlia koko neljän vuoden edestä kerralla. Siinä on sitten todella paljon tämmöisiä mutkia matkassa. Esimerkiksi lähdetään ihan siitä, että tämän bilepaikan sijainti ei ole heillä varsinaisesti tiedossa. Kun he yrittävät etsiä sitä, kaikenlaisia kommelluksia sattuu. Tässä herää kysymys no miksei he soita vaan vaikka jollekin ja kysy, missä se bilepaikka on, mutta kun he yrittää soittaa koko listan läpi, kaikki tietysti olettaa, että he kysyy kato jotain koulujuttuja heiltä.

Angelika: Totta kai.

Saimi: Ei kukaan vastaa. Ja tätä bilepaikkaa etsiessään kanssa he törmäävät tosi kiinnostaviin sivuhahmoihin, mitä tässä elokuvassa on. Ihan todella monia kiinnostavia hahmoja. Esimerkiksi tämmöinen Jared, mikä on tämmöisen todella rikkaan perheen poika, ja hän yrittää ostaa rakkautta ja yrittää ihan hirveästi liikaa. Hänellä on semmoiset järkyttävän isot bileet, mitkä on hän järjestänyt, ja siellä ei tietenkään ole ketään sitten.

Angelika: Voi ei.

Saimi: Siellä on muun muassa bileissä hirveästi tämmöisiä lahjapusseja kaikille niille potentiaalisille bileisiin tulijoille. Niiden sisällä on jokaisessa iPad, ja tätä tasoa [naurahtaa]. Sitten kun he tavallaan lopulta pääsevät näihin oikeisiin bileisiin, mitä he etsivät, siellä on muuan muassa tämmöinen tyttö nimeltä Ryan, ja tämä Amy yrittää kerätä tavallaan rohkeutta lähestyäkseen häntä ennen valmistumista. Molly sen sijaan on iskenyt silmänsä yhteen koulun suosituimmista pojista. Mutta kuitenkin ystävyys on se elokuvan tärkein teema ihan ehdottomasti. Näiden pääosanäyttelijöiden välillä on ihan loistava kemia, ja se on elokuvan suurin vahvuus. Nämä on aika tämmöisiä ei semmoisen ison yleisön tuntemia näyttelijöitä, ja ihan loistava kemia heidän välillään. Mä tykkäsin tässä elokuvassa siitä, että siinä ei ollut semmoista kliseistä high school -elokuvakuviota, jossa just jok(o) yksi tai useampi henkilöhahmo on elokuvan pahis, ja ei ollut mitään sellaista tekonokkelaa sanailua, mitä tämäntyyppisissä elokuvissa voi joskus olla. Että hyvä, hauska komediaelokuva suosittelen.

Angelika: Joo, siltä se vaikuttaa, että just tämmöinen, jos haluaa nollata itsensä, sellaiselta leffalta. Mulla oisi vielä tämmöinen Darcie Little Badgerin Elatsoe-kirja. Tämä kertoo tällaisesta Amerikan alkuperäisväestöä edustavasta tytöstä, jolla on kyky kutsua kummituksia. Hänen serkkunsa kuolee auto-onnettomuudessa, mutta tämä serkun haamu tulee tälle tytölle unissa kertomaan, että ei tämä ollut mikään onnettomuus ja suojelethan mun perhettä. Tietenkin Elatsoe tai Ellie niin kuin häntä kutsutaan suostuu tähän, ja yhdessä äitinsä ja ystävänsä kanssa he ryhtyy selvittämään tällaisen mysteerisen Willowby-nimisen kaupungin historiaa ja miten se liittyy tähän hänen serkkunsa kuolemaan. Tämä on kanssa erittäin sanon koko ajan kauniisti kirjoitettu, no tämä ei ole kauniisti kirjoitettu, mutta hyvin kepeästi, hauskasti kirjoitettu kirja, vaikka tässä on kanssa myös synkkiä aiheita, varsinkin mitä tulee ruskeiden ihmisten kohteluun, varsinkin Amerikan alkuperäisväestön kohteluun. Sitten se on kauhean kivaa, että päähenkilö on aseksuaali ja heitä ei ole hirveästi vielä edustettuna kirjallisuudessa, elokuvissa tai tv-sarjoissa, että suosittelen. Tämä menee kauhun ja fantasian välimaastossa. Sitten tässä myös välissä kerrotaan tämän Ellien isoisoäidistä, vai kuusinkertainen isoäitikö hän nyt oli, paljon isoja kuitenkin, hänen elämästään siinä välissä, että tulee vähän tämmöisiä myyttisiä tarinoita siihen väliin. Suosittelen kaikille lukemaan Elatsoen ja meillähän englanninkielinen YA-lukupiiri (vink vink) tämmöinen häpeämätöntä mainontaa, ja nyt toukokuun kirjana olisi tämä Elatsoe.

Saimi: No niin, hyvä vinkki.

Angelika: Joo [naurahtaa].

Saimi: Ja mä kun katon tota kirjaa, mikä sulla on tossa pöydällä, tossa on niin hieno toi kansi, että ihan sama, mistä se kertoisi melkein mua siis ihan tuon kannen perusteella jo-

Angelika: Joo, se oli se, mikä mua ensin tässä kanssa kiinnosti ihan liikaakin, siksi tartuin Elatsoeen.

Saimi: Tossa kannessa on tommoisia, onko toi koira vai susi?

Angelika: Ne on koiria, koska Ellie kutsuu oman edesmenneen lemmikkinsä Kirbyn, joka on koira ja sitten hänen tällä esiäidillään oli myös tämmöinen haamukoiralauma. Ne on sitten tässä kannessa.

Saimi: Joo, eli nyt kaikki vaan lukemaan toi ja sitten sinne englanninkieliseen lukupiiriin.

Angelika: Kyllä [nauraa]

Saimi: [teemamusiikki soi taustalla] Tässä olikin nämä meidän vinkit tällä kertaa. Pysy kuulolla. Ensi kuussa tulee taas uusi jakso kirjaston podcastia uudella aiheella. Moikka.

Angelika: Moi moi.

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 62. Kevään 2021 nuortenkirjat

[tunnusmusiikki]

Salla: Tervetuloa kuuntelemaan Lahden kaupunginkirjaston podcastia. Äänessä tänään ovat Salla…

Krista: ….ja Krista.

Salla: Aiheenamme ovat nuortenkirjat, jotka ilmestyvät alkuvuodesta 2021, eli tulevaan kesään mennessä. Ensin me kerrotaan, mitä on jo ilmestynyt tähän huhtikuun alkupuoleen mennessä ja sitten mitä on vielä tulossa nyt keväällä.

Krista: Kyllä, ja nämä kaikki kirjat, jotka me esitellään, ovat jo varattavissa. Eli jos joku kiinnostaa, niin pistäppä varausta vaikka verkkokirjaston eli lastu.finna.fi -sivujen kautta.

Salla: Kylläkyllä, aloitetaanpas sitten kuules tästä minulla jo kädessä olevasta kertomuksesta, eli tämä on Jenny Hanin: Aina ja ikuisesti, Lara Jean. Tämä on tämän Lara Jeanista kertovan sarjan kolmas ja viimeinen osa. Aiemmat osathan ovat nimeltään Pojille, joita joskus rakastin ja PS. Rakastan sinua yhä.

Krista: Näin on.

Salla: Joo. Tämä sarja kertoo tosiaan nimensä mukaisesti 16-vuotiaasta Lara Jeanista, joka miettii käytännössä parisuhdekuvioitaan ja jonka elämästä tässä sarjassa kerrotaan ylipäätään. Hänellä on koko elämänsä ajan ollut tämmöinen tapa, että hän kirjoittaa rakkauskirjeen pojalle, josta hän on tykkää. Mutta sitten siinä sarjan ekassa osassa nämä kaikki rakkauskirjeet päätyvätkin näiden kaikkien entisten ja nykyisten ihastusten käsiin ja soppahan on valmis.

Krista: Oijoi.

No Lara Jean valitsi sieltä sitten siinä ekassa osassa yhden pojan ja he alkoivat seurustella. Tämä homma jatkuu sitten monien käänteiden kanssa siinä toisessa osassa ja nyt tässä kolmannessa osassa Lara Jean on suuren elämänmuutoksen äärellä. On nimittäin aika hakea jatko-opintoihin. Ja ongelmaksi muotoutuu se, että hän ja nykyinen poikaystävä eivät ehkä haluakaan sitten samaan yliopistoon enää. Tässä Aina ja ikuistesti, Lara Jean kirjassa nousee melkoisen ajankohtaisestikin esiin esim. sellaisia teemoja, että kannattaako etäseurustelu. Suuria tunteita luvassa tässä siis!

Krista: Jep, ja eikös näistä kaikista kolmesta kirjasta ole tehty elokuva, jotka kaikki löytyvät Netflixistä?

Salla: Näin on, olen katsonutkin kaikki ja ensimmäinen oli superhyvä. Ja kyllä toki ne muutkin ihan... Nämä kirjathan ilmestyivät englanniksi itseasiassa jo muutama vuosi sitten. Mutta silloin vain eka osa suomennettiin.

Krista: Kiva juttu, että nyt suomennettiin nämä 2 muutakin kirjaa.

Salla: No niinpä!

Krista: Tämä minulla tässä ensimmäisenä oleva kirja sopiikin hienosti tähän seuraavaksi, sillä tämä on vähän samantyylinen. Debbi Michiko Florencen Homma hallussa, Keiko Carter. Jos siis on tykännyt lukea Lara Jeanin tarinoita, niin tämä kannattanee myös lukaista. Tässähän on kolme ystävystä: Keiko, Audrey ja Jenna. Kertojana toimiva Keiko odottaa tulevaa seiskaluokkaa ja on suunnitellut kaikenlaista. Uusia harrastuksia, shoppailua, koulun tanssiaisia ja ihastumista. Kesäloman loppupuolella Keiko huomaa ystävysten ajautuvan eri suuntiin heidän erimielisyyksiensä vuoksi.

Salla: Voi ei!

Krista: Keiko kuitenkin päättää, että ystävysten on pysyttävä yhdessä. Tässä on varmasti monelle tämän ikäiselle tuttuja juttuja, kuten ystävyyskriisejä ja ensirakkauden tuomia kysymyksiä, joihin on helppo samaistua.

Salla: Kuulostaa kivalta tuo kirja, kyllä. Minulla on tässä seuraavaksi Anu Holopaisen kirja Filigraanityttö. Holopainenhan on aiemmin kirjottanu paljon scifiä ja fantasiaa, joten on aika kiva, että häneltä tuli nyt tällainen vähän erilainen kirja.

Krista: Kylläkyllä!

Salla: Tämä Filigranityttö-kirja kuvaa ahdistuneisuutta ja pakko-oireita sellaisella uskottavalla otteella. Tässä tuodaan mukavasti esiin se, että tällaisia haasteita voi olla kenellä tahansa. Keskeisiä teemoja on myös pelot ja huolet.

Krista: Okei, ohoo.

Salla: Kirjan päähenkilö on yläkouluikäinen Enni, joka kuulee päässään Varoittajan äänen, joka siis kertoo hänelle tulevista vaaroista. Enni uskoo voivansa pitää nämä kauheudet loitolla, jos hänen pehmoleluhyllynsä pehmot on oikeassa järjestyksessä ja hän pyörittää oikealla tavalla sormessaan olevaa filigraanisormusta. No vanhemmat alkaa sitten huolestua tästä Ennin käytöksestä ja sitten naapuriin muuttaa vielä uusi poika, joka ehkä kuulee kans tämän Varoittajan äänen.

Krista: Okei, ja tuohan näyttää aika nopealukuiseltakin, on aika ohut.

Salla: Kyllä. Mitäpäs sinulla on siinä seuraavana?

Krista: No minullahan on tässä Jukka-Pekka Palviaisen Anna palaa, Kosonen -niminen kirja. Tämä on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Hanaa, Kosonen -kirjalle. Ensimmäisessä osassa ratkotaan päähenkilönä olevalta Kaapolta varastetun mopon kohtaloa ja kiristäjien henkilöllisyyttä. Tässä toisessa kirjassa Kaapon äidin harrastuksesta kettuillaan, ja Kaapo päätyykin tästä syystä haastamaan yhden koulun kovimmista kuskeista mopokisaan. Kisaan harjoittelu vie paljon vapaa-aikaa ja onhan tässä tietysti myös keskittymistä häiritsemässä muutama kiva tyttökin.

Salla: Uuuuu, vainiinvainiin!

Krista: Tämä on huumoripitoinen sarja, jossa mopopojat joutuvat jännittäviin ja yllättäviin tilanteisiin. Ja nämä on mukavan ohuita kirjoja, eli jos ei ole hirveästi lukenut tai tuntuu ettei halua lukea kovin pitkiä kirjoja, niin nämä ovat oiva valinta.

Salla: Näin on! Sitten näistä niin sanotuista normikertomuksista, eli tällaisista kertomuksista mitkä ei kuulu mihinkään genreen, on jäljellä vielä yksi. Se on Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus. Tämä kertomus alkaa siitä, että 15-v. Will on matkalla kostamaan veljensä murhaa. Hän on jo niinkin lähellä, kuin seitsemän kerroksen hissimatkan päässä kohteestaan.

Krista: Ohoh!

Salla: Tämän hissimatkan aikana ehtii kuitenkin tapahtua paljon.

Tämä kirja on säeromaani, joka on oikeastaan aika paljon semmoinen runo- ja jopa räppihenkinen. Eli sivut ei ole täynnä tekstiä, vaan tarina rakentuu lyhyiden runotapaisten pätkien kautta. Päähenkilö Will harrastaa anagrammeja, minkä takia tällaiseen esitysmuotoon on ehkäpä päädytty. Tämäkin kirja sopii toki kaikille, mutta kannattaa tutustua erityisesti silloin, jos sinua ei oikein innosta lukea hirveän paljon tekstiä sisältäviä romaaneja.

Krista: Nojoo, tuo näyttää kyllä aika paksulta, mutta ei se sitten olekaan niin pitkälukuinen kuin voisi kuvitella. Ja kivan erilainenkin!

Salla: Näin on!

Krista: Mutta hei, nyt päästäänkin sitten yhteen tämän kevään ennakkosuosikeistani, nimittäin Karen M. McManusin Kaksi voi säilyttää salaisuuden.

Tämä on nyt jo kolmas itsenäinen osa sarjaan ja tätä olen odottanut, nimittäin ne kaksi aiempaa osaa ovat olleet hyviä! Ensimmäinen osahan on nimeltään Yksi meistä valehtelee, ja toinen osa on Yksi meistä on seuraava. Näissä kahdessa ensimmäisessä kirjassa oltiin Beivjyyssä ja tapahtumat pyörivät koulun oppilaiden ympärillä. Päähenkilöinä oli vaan eri tyyppejä.

Salla: Okeiokei.

Krista: Tämä kolmas sijoittuukin nyt ihan eri paikkaan, rauhalliseen pikkukaupunkiin nimeltä Echo Ridge. Echo Ridgessä on tapahtunut aina omituisia asioita: nuori nainen on kadonnut jäljettömiin 20 vuotta sitten, ja viisi vuotta sitten koulun tanssiaiskuningatar on murhattu. Nyt ympäri kaupunkia alkaa ilmestyä uhkaavia viestejä. Joku siis joko pilailee tai sitten murhaaja on palannut maisemiin!

Salla: Aaarg, omg!

Krista: En ole ehtinyt vielä lukemaan tätä, mutta vaikuttaa kyllä varsin jännältä!

Salla: No todellakin! Eikös tuosta ekasta osasta ole kanssa tekeillä Netflix-sarja?

Krista: No näinhän se taisi olla!

Salla: Katsellaas sitten millaisia fantasiakertomuksia nyt alkuvuodesta 21 on ilmestynyt ja hankittu tänne meille kirjastoon. Ensimmäiseksi mainitaan ihan lyhyesti hollolalaisen esikoiskirjailija Joonas Riekkolan Silkkomaahan kadonneet. Kirja sijoittuu ekokatastrofin runtelemaan Suomeen, jossa päädytään seikkailemaan ja selvittelemään nykyisyyden ja myös menneisyyden asioita. Tämä kirja on mukavan ohut, joten sopii myös vähemmän lukeville. Alkujaan tämän kirjan käsikirjoituksella osallistuttiin itse asiassa kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin vähän lukeville pojille sopivaa kustannettavaa.

Krista: Aa, okeiokei.

Salla: Mutta ei siitä nyt sen enempää, koska tästä kirjasta saa halutessaan lisätietoja Lahden kaupunginkirjaston Youtube-kanavalta, josta löytyy tämän kirjailija Joonas Riekkolan maaliskuussa toteutettu haastattelu. Kannattaa käydä tutustumassa!

Krista: Kyllä! Siinä keskustellaan tämän uutuuskirjan lisäksi kirjailijana olosta ja kirjoittamisesta eli jos sellainen kiinnostaa, niin kannattaa tosiaan käydä katsomassa.

No sitten seuraavaan, joka on myöskin kotimainen fantasiakirja. Sini Helmisen Hurme. Tämä aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaveriset-trilogian. Sini Helmisellähän on myös Väkiveriset -niminen neljäosainen sarja, joka punoutuu kotimaisen mytologian ympärille.

Salla: Joo olenkin lukenut tuon Väkiveriset-sarjan. Sen kirjoissa yhdistyy kivasti vanha suomalainen mytologia ja nykypäivän nuorten elämä.

Krista: Juujuu. Mutta tosiaan, palataampa tähän Helmisen uusimpaan kirjaan, eli Hurmeeseen. Seela-niminen tyttö muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Siinä opiskelujen ohella hän auttelee hautauspalveluissa, mutta se ei olekaan ihan niin leppoisaa, kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.

Salla: WHAAAT!

Krista: Luvassa on yhdistelmä urbaania fantasiaa, kauhua ja romantiikkaa. Tämä menee kyllä omalle lukulistalle, mites sinun?

Salla: No todellakin, se on jo siellä! On kyllä timanttista settiä luvassa.

Sitten mennään minun ehdottomasti eniten odottamaani kirjaan tänä keväänä ja onnekseni se on jo julkaistu ja olen jo ehtinyt lukeakin sen! Kyseessä on siis Sarah J Maasin: Aamunkoiton torni. Tämä on Maasin Throne of Glass sarjan 6. suomennettu osa, eli vielä yksi osa on suomentamatta tästä 7-osaisesta sarjasta.

Juoni alkaa olla jo melkoisen laaja, joten tyydyn varmastikin tässä toteamaan, että kyseessähän on hyvin perinteistä fantasiaa edustava sarja. On miekkoja, seikkailuja, taikuutta ja ikivanha pahuus, joka tulisi saada kukistettua. Päähenkilöt ovat suunnilleen parikymppisiä ja nämä kirjat on aika paksuja.

Krista: Nojuu, onneksi ne on niin suosittuja, etteivät ole viemässä niin paljoa hyllytilaa täällä meidän pääkirjaston Nuorten tilassa.

Salla: No äläpä kuule muuta sano. Tässä Aamunkoiton tornissa poiketaan hieman päätarinasta, kun seurataan muutaman sivuosassa olevamman henkilöhahmon koettelemuksia uudella mantereella. Aluksi mie ajattelin, että tämä on nyt vain joku outo täytekirja tähän sarjaan ennen viimeisen osan epäilemättä eeppistä taistelua. Mutta tässähän olikin pointtia myös päätarinan kannalta ja saatiin tietää jälleen lisää menneisyydestä ja maailman tilasta. Suosittelen tätä siis kyllä kaikille, jotka minun laillani arpovat onko tämän kirjan lukeminen ajanhukkaa. Ei se ole!

Krista: Okei, en olekaan ehtinyt tähän sarjaan vielä tutustumaan, mutta kuulostaa jännältä! No sitten Sally Greenin Maailmojen tulet, joka on Savuvarkaat-trilogian dramaattinen ja vaikuttava päätösosa!

Salla: Joo, olenkin juuri parhaillaan lukemassa tätä kakkososaa. Ja olin positiivisesti yllättyny siitä ekasta osasta. Siinä nimittäin on viisi päähenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan ja pelkäsin, että se olisi sekavaa, mutta sehän olikin aika toimiva kerrontaratkaisu.

Krista: Okei, tämähän tosiaan sijoittuu historialliseen fantasiamaailman.

Salla: Juu.

Krista: Ja tässä päätösosassa sota leviää kulovalkean tavoin, ja savuvarkailla on edessään tähänastisista haasteista suurin. Kun taistelu ihmisten valtakunnista kohoaa huippuunsa, paholaisten valtakunta paljastaa viimeisen, karmaisevan salaisuutensa. Salaisuuden, jolla on valta muuttaa koko sodan kulku - ja historia – ainiaaksi... Kuulostaa kyllä melkoisen dramaattiselta!

Salla: Joo!

Krista: Siirrytäänkö nyt tietokirjoihin, niitä ei taida kovin montaa olla?

Salla: Siirrytään kuule vaan, ja ei, niitä ei montaa ole. Nuorten tietokirjoja on tullut aika vähän tässä alkuvuodesta, mutta on niitä muutama kuitenkin ilmestynyt. Tämä minulla nyt kädessä oleva jedikirja vaikuttaa ainakin minun mielestä aika kiinnostavalta. Kyseessä on siis Laura Huovisen Oman elämäsi jedi - Itsenäistyjän kirja.

Krista: Ohhoh.

Salla: Tämä on mukavan kompakti itsenäisen elämän muodostusopas. Tämän kirjan lukemalla herää varmasti ajatuksia siitä, mikä juuri sinulle on tärkeää elämässä. Tässä on tietoja ja myös harjoituksia, mikä on aika kiva. Tämä Oman elämäsi jedi -kirja pohjaa tällaisiin nuorille pidettyihin jedikursseihin. Kuinka siistiä!

Krista: Nojuu!

Salla: Näitten koulutusten teemana on ollu itsenäistyminen, elämänhallinta ja taidot, jotka tukevat lapsuuden muuttumista aikuisuudeksi.

Krista: Nonii, sepäs kuulosti hauskalta. Tuohan sopii kivasti luettavaksi vaikka toukokuussa, kun on se Star Wars-päivä.

Salla: Aa joo, se May the Forth.

Krista: Kyllä, May the Force be with you Salla.

Salla: [naurua].

Krista: Mutta hei, arvaatkos mikä oli viime vuoden Lastu-kirjastojen lainatuin nuorten tietokirja?

Salla: No ei tule kyllä mieleen.

Krista: No Suomen kärkitubettajiin kuuluvan Miklun Kaikkien aikojen kirja.

Salla: No niinpä tietysti!

Krista: Jep, ja Miklultahan on tullut nyt uusi, Universumin paras kirja! Tässä päästään vielä syvemmälle Miklun kummallisten aivojen kätköihin ja saadaan tietää lisää ennen kuulemattomia asioita hänen elämästään. Kirjassa pohditaan esimerkiksi avaruuden ihmeellistä maailmaa. Ja täällähän on myöskin tietysti näitä Miklun piirroksia ja hauskoja tehtäviä mukana, kuten niissä aiemmissakin kirjoissa.

Salla:Nonnii, sepäs jänskää.

Krista: Kylläkyllä, mutta hei, tässähän olikin nämä jo ilmestyneet nuorten kirjat. Kurkataanko vielä mitä kirjoja on tulossa?

Salla: Joo!

Krista: Mitä sinä Salla odotat eniten näistä?

Salla: No katselin näitä mitä vielä on ilmestymässä ennen kesää ja sieltä nousi kyllä ehdottomasti esiin Emma Luoman scifikertomus Perhosten aika. Siinä on teemoina elämän muuttava luonnonvitsaus, ystävyys ja rakkaus kotikaupunkiin. Juttu menee siis niin, että sellaiset karvaiset, vaaleanharmaat toukat valtaavat Kuopion eräänä kesänä.

Krista: Siis mitä, ohhoh.

Salla: No asukkaat häädetään sitten pois tuholaiskäsittelyn alta. Päähenkilö Wiima joutuu evakkomatkalle tyttöystävänsä ja ystävänsä kanssa ja pian heillä alkaa olla muitakin ongelmia, kun menneisyydestä selviää jotain salaisuuksia. No kesä menee siinä, mutta toukkia ei saada hävitettyä, vaan ne päinvastoin muuttuu perhosiksi ja karanteenialue laajenee. Sitten ihmiset alkaa saada outoja oireita...

Krista: SSSSSS.

Salla: Tämä vaikuttaa kyllä näin tähän maailmanaikaan todella ajankohtaiselta eräänlaisine pakolaisuus- ja karanteeniteemoineen enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan tätä.

Krista:Joo, kuulostaa kyllä melkoiselta seikkailulta.

Salla: Tämä Perhosten aika ilmestyy nyt huhtikuun lopulla, eli siinä toukokuun alussa tulee meille tänne kirjastoon lainattavaksi. Entä mitä kirjaa SINÄ odotat Krista?

Krista: Noo, mainittakoon Katharine McGeen Amerikan kuninkaalliset – Majesteetti -kirja, joka on jo sarjan toinen osa. 21-vuotias Beatrice on juuri kruunattu kuningattareksi, ja Amerikka on uuden valtakauden kynnyksellä. Samalla kun Beatrice kamppailee kaiken sen kanssa, mitä on kruunun vuoksi menettänyt, myös muualla kuohuu. Tässäpä siis sukellus maailmaan täynnä draamaa, kuumia salaisuuksia ja romantiikkaa.

Salla: Wow.

Krista: Tämähän ilmestynee nyt ihan lähipäivinä tässä huhtikuun aikana.

Salla: Okei, sehän kuulostaa kunnon juonittelulta! Otettaisko ihan pikaisesti vielä pari nostoa näistä tulevista kevään kirjoista?

Krista: Joo, tässä huhti-toukokuussa on vielä tulossa monia nuorten kirjoja!

Salla: Jep. Eli nyt tässä huhtikuussa, ihan loppukuusta ilmestyy Hank Greenin Loistavan hullu hanke. Se on jatkoa tekijän Ihan mieletön juttu -kirjalle. Loistavan hullu hanke on mainostekstien mukaan vauhdikas scifimysteeri ja pureva yhteiskuntakritiikki, joka kyseenalaistaa ajatuksemme vapaudesta, tulevaisuudesta ja siitä, kuinka suhtaudumme tuntemattomaan. Melkoista!

Krista: On! No sitten tässä lähipäivinä on ilmestymässä Elizabeth Acevedonin Maata jalkojen alle, josta sanotaan näin: Camino ja Yahaira saavat kuulla olevansa sisaruksia, kun heidän isänsä menehtyy lento-onnettomuudessa. Juuri kun he luulevat menettäneensä kaiken isästään, he löytävät toisensa. Isän kuolema paljastaa kipeät totuudet sekä rakkauden, jonka hän jakoi meren kaksin puolin.

Salla: Joo. Eli sittenhän on siis tulossa ainakin Siri Pettersenin Rautasusi, joka aloittaa tällaisen uuden Vardari-sarjan. Tästä kerrotaan niin, että päähenkilö Juva inhoaa verenlukijoita, vaikka on syntynyt heidän sukuunsa. Mutta hän ei aio koskaan tulla verenlukijoiden kaltaiseksi, koska he ovat vain huijareita, jotka käyttävät hyväkseen ihmisten pelkoja saadakseen itselleen rahaa ja valtaa. Tämä Rautasusi ilmestyy toukokuun lopussa.

Krista: Huhtikuun lopussahan tulee muuten vielä tämä Marja Ahon Lasienkeli. Tämä kertoo Killistä, jonka elämässä on ongelmia. Hän on hukannut itsensä pimeyteen ja yrittänyt itsemurhaa. Siksi hän on psykiatrisessa sairaalassa, osasto koovitosella, etsimässä valoa ja syitä elää. Tämä valon ja varjon rajalla kulkeva nuortenromaani kertoo mielen särkymisestä, ystävyydestä ja toivosta.

Salla: Jos kerron lyhyesti vielä yhdestä kirjasta, niin eiköhän sitten ole käsitelty tarpeeksi monta kirjaa?

Krista: Todellakinkylläjuu!

Salla: Eli kaimaltani Salla Simukalta ilmestyy toukokuun lopussa tällainen Matalapaine/Korkeapaine -kirja. Se kertoo Vapusta, joka viettää viimeistä kesää kotikaupungissaan ennen muuttoa lukioon toiselle paikkakunnalle. Hän on aina kokenut tämän kotikaupunkinsa vääräksi paikaksi itselleen ja Vappua odottaakin uusi maailma uuden alun myötä.

Krista: Juujuu. Mutta oletkos huomannut, että kustantajien syksyn uutuuskirjaluetteloita on jo ilmestynyt ja ilmestymässä lisää ihan näinä päivinä!

Salla: Nojuu, niitähän on ehtinyt tullakin jo aika monta ja Karistoltahan ainakin näyttää tulevan useampi nuorten kirja.

Krista: Joo, niin taisi ollakin.

Salla: HEI! Nyt on käsiteltykin ne mitä pitikin. Tässähän tämä meidän jakso nyt siis oliki.

Krista: Joo.

Salla: Kiva kun kuuntelitte ja lukuiloa nuorten kirjojen parissa. Heihei!

Krista: Heihei!

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 61. Aikuisten lukudiplomi 2021

[Tunnusmusiikki]

Suvi: Hei, tervetuloa kuuntelemaan Ääniä kirjastosta -podcastia. Tänään keskustelemme aikuisten lukudiplomista 2021, ja mukana keskustelussa olen minä, Suvi, ja...

Johanna: Johanna.

Suvi: Miten on Johanna, onko sulla tavoitteena suorittaa tää diplomi tänä vuonna?

Johanna: Joo, kyllä mulla on aikeissa se suorittaa, että oon jo vähän alotellukin. Pari kategoriaa oon jo lukenut sitten sieltä yhden...

Suvi: Onko ollu hyviä osumia vai?

Johanna: Joo, kyllä. Mä tykkäsin erityisesti siitä Sally Salmisen ”Katrinasta”. Se oli tosi hyvä, että mä jotenkin ihan vaikutuin siitä. Jotenkin tuntuu, mitä enemmän lukee, niin se kirjalta vaatii vähän enemmän, että siitä oikeen tulee se vahva sellanen reaktio. Toinen, minkä mä luin, oli sitten tää "Lähikaupan nainen", sieltä ”Ohukaisista”.

Suvi: Okei. Mulle ihan vieras. En oo ennen lukenu siit tai en oo koskaan lukenut sitä.

Johanna: Joo, se oli kanssa ihan kiinnostava. Se päähenkilö siinä oli varsin erikoinen.

Suvi: Joo. [nauraa 00:01:27] No niin, mutta tässä on näitä kategorioita aika monta, ja tänä vuonna on korostettu erityisesti tän ympäristöpääkaupunkivuoden teemaa, elikkä on näitä tällasia ”Vihreitä valintoja” ensimmäisenä kategoriana.

Johanna: Joo, ja musta on kiva, että niitä vihreitä tai siihen teemaan liittyviä kirjoja on myös merkitty näihin muihin kategorioihin tällasella vihreällä lehdellä.

Suvi: Ideana on vähän niinku, että voi suorittaa tän diplomin kokonaan vihreänä.

Johanna: Aivan, joo.

Suvi: Ooks sä lukenu mitään kirjoja tästä ”Vihreä valinta” -kategoriasta?

Johanna: Nyt mä katon tätä, niin mä en oo tajunnu näistä mitään lukea. On kyl tuttuja kirjoja paljon, mutta ei oo sellasia, mihin ite ois tarttunu vielä.

Suvi: Joo. Ite voin suositella tota Emmi Itärannan ”Teemestarin kirjaa” tai sitten tätä Maija Lunden ”Mehiläisten historia”, jotka oon itse lukenut. Molemmat oli mielenkiintosia ja hyviä kirjoja.

Johanna: Okei. Tota ”Teemestarin kirjaa” mä oon itse asiassa monta kertaa miettiny just, et haluaisin tarttua siihen.

Suvi: Sitten sä puhuitkin jo tossa, et sä oot tosta seuraavasta kategoriasta ”Ohukaiset” lukenut nyt yhen kirjan. Mulle tää on jotenkin ihan vieras, et en tiedä et oonks mä jostain syystä paksukaisten ystävä. [nauraa]

Johanna: En mäkää yleensä ihan näin ohuita kirjoja lue. Siis äkkiähän ton luki, just ton Sayaka Muratan kirjan, mutta että voishan näitä enemmänki harrastaa. Miksei, ne ois semmosii välipaloja.

Suvi: Kyllä. Onks sulla joku kategoria, joka sua erityisesti kiinnostaa täällä?

Johanna: No runothan mua kiinnostaa aina, et ne on tietysti sellai yks suosikki kategoria. Tää hämmästyttävää, mutta totta, vaikuttaa kans sellaselta kiinnostavalta. Täältä mulla on itse asiassa lainassakin jo yks kirja. Tää Johanna Vehkoon ”Valheenpaljastajan käsikirja”.

Suvi: Okei. Mä oon lukenu sieltä sen ”Merikirjan”. ”Merikirjahan” oli tosi mielenkiintonen kirja. Siis se on tällasen Morten Strøksnesin kirjottama ja tässä kirjassa kalastellaan tällasta jättihaita täältä Norjan Lofooteilta, ja he kalastaa sitä täällä kumiveneestä.

Johanna: Okei, kuulostaa aika haasteelliselta, sanotaanko näin.

Suvi: Tää hai, mitä he täällä metsästää, niin on tällanen jäähai ja se voi olla sellasen tonnin painonen. Niitä on kaks miestä, jotka kelluu siellä merellä. Sitten he käyttää kohona tällasta poijua ja sit heillä on sellanen valtava koukku, jolla he yrittää pyydystää tän hain.

Johanna: Herää kysymys, että mistä tämä idea on lähtenyt, että hei mennään kumiveneellä kalastelee tällasta.

Suvi: Tää Morten itse asiassa kertoo siinä kirjassa, että hän ei oo koskaan tämmöstä jäähaita nähnyt ja sitten tää hänen ystävänsä Hugo sanoo, että sit hänen täytyy käydä kalastamassa tällanen otus. Sinänsä ihan järjetön keissi, koska tää jäähain liha on ihan myrkyllistä. Siitä saa hallusinaatioita ja sitä ei voi syödä.

Johanna: Porukat voi kiinnostua tästä [nauraa].

Suvi: Mut sit sillä on kai joku ravinteikas maksa, minkä takia sitä on aiemminkin pyydetty. Mut tää on myös näitä vihreillä lehdellä merkittyjä kirjoja. Ja tässä hirveesti pohditaan sitten tätä luontosuhdetta ja erityisesti merta ja ihmisten luontosuhdetta. Hän hienosti kirjottaa sinne väliin sitten tällasia erilaisia legendoja merestä ja omituisia sattumia, mitä on tapahtunu sit siel Lofooteilla. Siellä oli esimerkiksi Norjan omat puolustusvoimat tykittäneet jotain kalastajakylää ilman, et he oli tietosia siitä, et siel on ihmisiä ja kaikkee tällasia pikku hommia siellä. Tosi mielenkiintonen. Välillä vähän kammottavakin, kun jäähaissa saattaa olla kaikenlaisia loisia esimerkiks silmissä ja muuta.

Johanna: Joo, ei kuulosta kovin mukavalta. Toisaalta Lofootit paikkanahan on tosi upee. Siellä on tullu joskus käytyä.

Suvi: Okei. Kovasti täs kyl maisemaa kehutaan ja kuvataan. Se olis ehkä sellanen paikka, mihin iteki haluais joskus päästä käymään.

Johanna: Suosittelen lämpimästi kyllä. Tietokirjoja ois hyvä lukea muutenkin enemmän. Jotenkin aina tuntuu painottuvan tohon kaunokirjallisuuteen toi oma lukumieltymys.

Suvi: Mulla on ihan sama juttu. Jostain syystä tietokirjat on niinku tosi vaikee ees tarttua niihin, että vaikka tääkin osoittautu tällaseks tosi hyväks elämykseks, niin en tiedä, miks se on niin hankalaa se tietokirjan lukeminen.

Johanna: Niin, et onks siinä sitten ehkä, kun se tarinaan tarttuminen on jotenkin, sä tiedät, mitä siellä on vastassa, mutta tietokirjassa ehkä siellähän voi tulla tai sitten, kun on niin erilaisia tapoja käsitellä sitä tietoa tavallaan.

Suvi: Täskin on tosi kiinnostavia näitä ja näähän on valittu sen perusteella, että nää ois semmosia elämyksellisiä kirjoja sitten.

Johanna : Yhessä vaiheessa must ilmestykin paljon semmosia aika tarinallisia, tai musta tuntuu, et edelleenkin tulee niitä tarinallisia tietokirjoja, mikä on toisaalta hyvä. Kaikki ei jaksa ehkä semmosta hirveen tieteellistä tekstiä lukea.

Suvi : Sä puhuit aikasemmin niistä runoista tossa, niin haluisiks sä?

Johanna : Joo, mä voisin itse asiassa yhen vinkin antaa. Mä lukaisin itse asiassa, siitäkin kategoriasta oon nyt lukenut yhden kirja, eli tämä Aura Nurmen ”Leijonapatsailla”, joka on olikohan tää viime vuonna ilmestyny. Tää on tällanen vahva proosarunoteos, jossa on tosi hienoja kielikuvia, jotka oikeestaan jää elämäänkin mieleen aika pitkäks aikaa. Siinä on semmosia aika rankkojakin teemoi, koska selvästi tällä runon minällä on tämmöset epävakaat perheolot ja aika traumaattisiakin asioita on tapahtunu. Sitten, kun hän elää siinä nuoruutta, teini-ikää, niin totta kai se tuo ne omat haasteensa siihen. Et tällai synkkyys on siinä aika vahvasti läsnä, mutta siitä huolimatta se on aika koukuttava. Se on hirveen sujuvasti kirjotettu ja siel välillä pilkahtaa se valokin, et ei se oo ihan pelkkää sitä tummaa. Tää Aura Nurmihan on lavarunoilija myös, että jotenkin mä voisin kuvitella, et nää runot saa sitten aivan jonkun uuden muodon sitten, kun hän lausuu ne itse ääneen.

Suvi : Niin, lavalla.

Johanna : Joo. Hän on ollu mukana perustamassa tätä Helsinki Poetry Connection -yhdistystä myös, joka järjestää näit lavarunotapahtumia. Meillähän on täällä Lahdessakin oma runoyhdistys, tää Lahden Runomaraton ja eiköhän kesällä oo taas noi lavarunouden SM-kilpailut sitten täällä Lahdessakin.

Suvi : Aika jännittävää.

Johanna : Joo.

Suvi : Ooks sä käyny ite seuraamassa lavarunon lausuntaa?

Johanna : Olen, joo. Mä itse asiassa viime vuonna olin just tässä osakilpailussa. Kävin kattomassa niitä. Ehkä saatan itsekin osallistua joskus.

Suvi : Kuulostaa ihanalta. Sitten täällä on tällanen ”Kasvukipuja”-kategoria. Ooks sä täältä mitään lukenu? Mulla on peräti kolme kirjaa.

Johanna : Ootas, ”Kasvukipuja” oli täällä.

Suvi : Heti siinä runouden jälkeen.

Johanna : No en mä kyllä näistäkään oo lukenu yhtään. Näistäkin kaikki tiedän varmaan kannen about, mutta en.

Suvi : Tossa ainakin toi Suvi Vaaralan ”Westend” oli tosi mielenkiintonen. Siinä käsitellään 90-luvun lamaa ja tällasta aikaa, mikä oli silloin, kun minä olin sellainen teini, niin hyvin vahvasti esillä. Ja siihen oli hirveen helppo sitten samaistua.

Johanna : Se on vähän sellanen sukupolvikokemuskin sitten varmaan se kirja.

Suvi : Se oli tosi mielenkiintonen. Sitten täällä on kategoriana ”Lue ja katso”, elikkä kirja, josta on tehty elokuva. Voi sitten lukemisen lisäksi katsella.

Johanna : Mä aloin kattoo, että ton Kathryn Stockettin ”Piiat” mä oon lukenu ja oon nähny sen elokuvankin, että sitä voin kyllä suositella.

Suvi : Et toimi molemmat?

Johanna : Joo, kyl se kirja oli parempi, mutta.

Suvi : Näin se mun mielestä aina menee.

Johanna :Joo. Melkeen mieluummin nykyään katon eka sen leffan ja sit luen kirjan, koska sit se syventää sitä kokemusta. Se leffa on tosi usein pettymys sen kirjan jälkeen.

Suvi : Se on totta. Mähän oon lukenu ja katsonut tietenkin tosta ton Cormac McCarthyn ”Tie”, joka on tällanen maailmanloppu kuvaus. Hirveen koskettava sekä elokuvana että kirjana, mutta kyllä se kirja on tässäkin paljon parempi. Tässähän on tapahtunu joku määrittelemätön tuho, joka on tuhonnu maailman ja siellä aurinko paistaa sellasena himmeenä ja on kylmä. Sitten nimettömät isä ja poika vaeltaa sitten kohti etelää ja rannikkoa siinä toivossa, että siellä olis lämpimämpää ja paremmat edellytykset elämiselle.

Johanna : Eli aika tämmösiii dystooppinen teema siinä.

Suvi : Ja hyvin synkkä se maailma. Ihmiset on raakoja toisilleen ja heiltä joutuu piiloutumaan, mutta sitten samaan aikaan hyvin koskettava ja herkkä ja sellanen toiveikas, kun tällä isällä on kuitenkin se poika siinä ja se poika sitä maailmaa ihmettelee. Hän ei ole koskaan nähnyt sitä edellistä maailmaa.

Johanna: Aivan, niin sehän on hänen todellisuus tavallaan ollu koko ajan se, mikä siel nyt on.

Suvi : Joo, et hyvin sellanen inhimillinen kuvaus.

Johanna : No seuraavakshan täällä on sitten ”Äänten kirjo”.

Suvi : Joo.

Johanna : Täältä mä oon lukenu ton ”Lopotin”.

Suvi : Joo, mäki.

Johanna : Mua kiinnostais toi Tommy Orangen ”Ei enää mitään”.

Suvi : Joo, mä en oo tota siihen millään tavalla tutustunut. Mitä sulle jäi mieleen tosta ”Lopotista”?

Johanna : Hetkinen, eiks ”Lopotti” ollu se, joka kerto tän sokean siskon tarinan?

Suvi : Joo.

Johanna : ”Neljän tien risteys” oli se, joo. Se oli jotenkin siinä hienosti pääs sen, miten sokea ihminen toimii ja siinä sit tavallaan se, oliks se 50-luvun, 60-luvun, kumminki tällee ei ollu näitä nykyajan kaikkia apuvälineitä, niin se oli tosi hieno. Mä taisin kuunnella sen äänikirjana vielä.

Suvi : Mulle jäi erityisesti mieleen siitä sellanen kirjasto kohtaus, missä etsitään aineistoo luokituksen perusteella. Must se oli niin hauska.

Johanna : Okei. Miten mä en muista ollenkaan?

Suvi : Jännä juttu. Ehkä se oli mulle hauska, koska jotenkin mielessä ajatteli oman kirjaston hyllyä, että nyt lähennytään koko ajan sitä tiettyä kohtaa. Ja sit ”Faktasta fiktiota” -kategoria on mulle ehkä sellanen, mistä en oo ainuttakaan lukenut.

Johanna : Mäkään en oo tästä lukenut kyllä yhtään.

Suvi : Mua kiinnostais toi Selja Aavan toi ”Nainen joka rakasti hyönteisiä”. Siinä on kaunis kansi. Ihan siis kannen perusteella voi jo sanoa.

Johanna : Se muaki kiinnostaa siinä mielessä, kun mä oon lukenu häneltä sen ”Taivaalta tippuvat asiat” ja mä tykkäsin siitä. Se oli semmonen novellikokoelma. Mä veikkaan, et tää hänen tyylinsä on varmaan kuitenkin aika samanlainen tässäkin. Tai mistä sen tietää ennen ku lukee.

Suvi : Sit tää yks kategoria, tää ”Kirja, joka olisi aina pitänyt lukea”, niin tää on kyllä kiinnostava.

Johanna : Itse asiassa täältä mä oon varmaan eniten kyl lukenu.

Suvi : Ai oot?

Johanna : Joo, mä aloin kattoo, että... No eniten ja eniten. Siis ennen tota ”Katrinaa” mä olin lukenu ton Huxleyn ”Uljas uusi maailma” ja Janssonin ”Muumipappa ja meri”. Itse asiassa toi Huxley on yks mun suosikki scifikirja, että sen mä oon lukenu vissiin pari, kolme kertaa.

Suvi : No niin, joo. Mua on aina kiinnostanu toi ”Walden: elämää metsässä”.

Johanna : Joo, mulla on kans ollu tavotteena pitkään, että mä lukisin sen.

Suvi : Suorastaan niinku vuosia itellä roikkunut se, että se pitäis lukea, mutta ei oo jostain syystä sitten vielä päätynyt. Tässä kirjassahan, eikö tää kerro siitä, kun tää päähenkilö rakentaa metsään rannalle mökin ja pyrkii tällaseen luontosuhteeseen ja omavaraisuuteen.

Johanna : Joo. Hän kokee, että tällasena, kun asuu luonnossa, niin on oikeesti vapaa. Olikohan se jotenkin näin se ydin ajatus siinä? Ja hän sit pohdiskelee sitä metsässä asumista siinä, että tosi kiinnostavan kuulonen. Mä jotenkin tutustuin tähän Thoreauhun vielä, tavallaan se tuli esiin yhes toises kirjassa tässä Matt Haigin ”Keskiyön kirjastossa”. Siinä tää päähenkilö on opiskellu filosofiaa ja nimenomaan tutkinu tätä Thoreauta, niin hänellä on se, et tuli sit niitä vähän semmosta nippelitietoa sit siitä.

Suvi : Kiinnostus kasvo siinä samalla.

Johanna : Ehottomasti, joo. Sielt tuli ihan kiinnostavia juttuja vastaan. No sit on ”Hiki pintaan”. Täytyy sanoa, että se kategoria ei oo itselle semmonen läheinen.

Suvi : Täytyy myöntää, että näin tässä on itelläki. Tässähän on urheiluun liittyviä kirjoja, mutta minkäs sieltä lukis, jos ois ihan pakko.

Johanna : Ehkä toi ”Pieni kommunisti joku ei koskaan hymyillyt”. Se vois mua ehkä. Siinä ois sit toisaalta sitä yhteiskunnallistaki teemaa ehkä.

Suvi : Niin, joo se on ihan totta. Sit tossa on toi Jenni Multisillan ”Yksi teistä kuolee”, mikä on tällanen jännäri dekkari tyyppinen, se vois mennä sellasena iltalukemisena sitten.

Johanna : Totta.

Suvi : Muistaakseni jostain urheilijatytöistä kertoi se.

Johanna : Joo.

Suvi : Jos ei urheilu niin lämmitä, niin entäs musiikki. ”Säveliä sivuilla” -kategoria.

Johanna : Täytyy sanoa, että mä en oo mikään suuri musiikki-ihminenkään. Mä kuuntelen sujuvasti.

Suvi : Mutta ei herätä semmosia suuria intohimoja.

Johanna : Joo, ei valitettavasti. Kyl mä oon joskus soittanuki jotain, mutta ehkä sitten muut harrastukset on vieny enemmän mukanaa. On vähän vieraampia nää kirjat mulle. Ei oo niin tuttuja.

Suvi : Joo, vähän sama juttu.

Johanna : Ehkä toi Juha Itkonen ”Anna minun rakastaa enemmän”, no se nyt on tietysti, mutta muuten on aika vierasta.

Suvi : Joo.

Johanna : No sitten on ”Ruokaisia romaaneja”, eli mennään tänne ruuanlaiton ja tämmösten ruokaisien teemojen pariin.

Suvi : Tää on jännä, ku tässä on kans sitten nää 10 kirjaa ja mä en oo lukenu niistä mitään ja mä oon joskus jopa pitänyt vinkkauksen teemana, että tällasella teemana, että siinä oli tää ruuanlaitto näissä kirjallisuudessa, mutta miten ei oo osunu tähän yhtään sellasta, minkä mä olisin lukenut.

Johanna : Aika jännä kyllä.

Suvi : Toisaalta nää on uudempia. Siitä on jo kuitenkin useempi vuosi.

Johanna : Joo, kylhän tällasii ruokateemasii kirjoja ilmestyy aika paljonkin sitten, kun alkaa oikeen miettiä. Itelle nekään ei oo ehkä ihan sitä lähintä teemaa, mutta niissä on yleensä aika kauniita kansia, että ne on sellasia aistillisia.

Suvi : Ehkä munkin ruokakirjallisuus liitty lähinnä näihin keittokirjoihin sitten. [nauraa]

Johanna : Joo, niitä tulee sitten lainattua kanssa. [nauraa]

Suvi : Saa vähän ruokaa kotiin.

Johanna : [nauraa] Joo. Mut tästä kategoriasta mä tykkäsin täst ”Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaita”, koska tavallaan sitten, kun se yks niistä voittaa, niin sehän saa sen kaiken huomion sen jälkeen ja ne muut, jotka on erittäin hyviä kirjoja myös, niin jää vähän paitsioon sinne. Itse asiassa mä voisin täältä nostaaki yhen kirjan, minkä mä oon lukenu, on siit pari vuotta varmaan jo, niin tää Jenni Räinän ja Vesa Rannan ”Reunalla”. Tää kertoo autioituvista kylistä tai maaseudusta Keski-Pohjanmaalla ja Kainuussa. Nykyäänhän ihmiset aika lailla muuttaa kasvukeskuksiin tai isompiin kaupunkeihin ja se maaseutu köyhtyy tai tavallaan hiljenee ja sitten siellä, missä on jo paljon, niin se saa yhä enemmän, kun ne ihmiset pakkautuu niihin. Mutta sitten he halusivat, et ketkä sinne maaseudulle kuitenkin jää, että minkä tyyppisiä ihmisiä siellä on, ja tässähän oli aivan mahtavia semmosia tarinoita hyvin eri tyyppisistä persoonista ja tämmösistä. Mä oon ite siis maaseudulta myös kotosin ja jotenkin tuli sellanen tuttuuden tunnekin, että siellä on todella niit persoonia myös, et ku moni aattelee, no siellä on ne eläkeläiset, jää sinne, mut kyl siel on sitte ihan nuoriaki ja lapsiperheitäki asuu edelleen kuitenkin.

Suvi : Voitko ajatella, että ite muuttasit maalle vielä sitten jossain vaiheessa?

Johanna : Joo, miksi ei? Vois jossain vaiheessa kyllä. Kyl siellä jotenkin viihtyy kuitenkin, että vaikka kaupungissa on omat hyvät puolensa. Kyl mä sen ymmärrän, miks ihmiset muuttaa kaupunkiin, mutta välillä kaipaa vaan semmosta, että ois ihan hiljasta ja näkee tähtitaivaan ja semmosii hyvin simppeleitä juttuja.

Suvi : Ite asun sillä tavalla, että puolen kilometrin päässä loppuu katuvalot, niin onhan se ihan luksusta se, kun meet illalla parvekkeelle ja katot ylös, niin siellä on oikeesti tähtiä. Se on mahtavaa.

Johanna : Se on ihan sellasta arjen luksusta.

Suvi : No sitten viimesenä kategoriana on tää ”Uskallatko lukea?”, ja yllätys yllätys tästä mä olen lukenut eniten kirjoja. [nauraa]

Johanna : [nauraa]

Suvi : Onko se sitten se maaseudun pimeys, että siellä on kiva pelätä vai miksi?

Johanna : Vähän lisää semmosta jännitystä.

Suvi : Joo. Tässä on tosissaan kaikenlaisia tällasia kirjoja, jotka on jollain tapaa kammottavia, mutta jollain tapaa sitten sellasia, että kannattaa lukea. Mutta omalla riskillä.

Johanna : Mitä kaikkee sä oot tästä lukenu?

Suvi : Mä oon lukenu ton ”Rotukarjan”, mikä oli kans tällanen vähän dystooppinen maailma siinä ja siinä eläimet on kuolleet ja sitten tää ravinnon tuotanto täytyy korvata jollain muulla. Käytännössä he syövät sitten ns. alempiarvosia ihmisiä siellä.

Johanna : Joo, mä oon ite lukenu tän kans. Todella karu kirja jotenkin. Sit ku siellähän on vielä niit eläimiä, niin sellaset kohtaukset, miten niit eläimiä sit kohdeltiin, on jääny kans tosi vahvasti mieleen. Ja sit totta kai se, miten ne käytännös lahtaa niit ihmisiä, niin onhan se aika karua.

Suvi : Se oli tosi rankka, mutta mielenkiintonen. Sit mä oon lukenu ton Stephen Kingin ”Mersumiehen”. Se oli tosi hyvä. Tällanen dekkarityyppinen, ei suoraan kauhua. Ja Carmen Molan ”Verimorsiamen” luin tos joku aika sitten. Siitä on tulossa ymmärtääkseni tv-sarja ja muuta, että se oli tosi mielenkiintonen. Se on vähän ällöttävä, sanotaanko näin.

Johanna : No toi veri itsessään on vähän ällöttävä elementti.

Suvi : Kyllä, mutta sitten taas siellä Espanjassa he elelevät, niin mielenkiintoset maisemat ja ihan erilainen kerronnaltaan kuin moni muu kirja. Oon lukenu ton ”Lolitan”, Nabokovin. Sehän on klassikko, mutta ei sitä voi lukea sillä tavalla, että hyvä mieli jäis.

Johanna : Voisin kuvitella, mitä juonesta tiedän, niin..

Suvi : Joo. Sitten Niklas Natt och Dagin tän ”1793” on tullu luettua ja sitten tää Shriverin ”Poikani Kevin”, et aika monta tästä.

Johanna : Todellaki, joo. Mua on kiinnostanu jo pitkään just toi ”1793”. Jotenkin se Tukholman kuvaus sillä.

Suvi : Joo, se on hyvin sellanen inhorealistinen, sanotaanko näin.

Johanna : Joo, se jotenkin, kun on lukenu niin paljon historiallisia romaaneja, jossa on kuitenkin aika semmosia kauniita asioita tapahtuu, sanotaanko näin, niin sit ois kiva lukee tollasta ihan niinku.

Suvi : Joo, ja sit ku aattelee sitä, niin hienoissa mekoissa siellä kuljetaan ja muuta, niin täällä kahlataan sitten mudassa ja.. .

Johanna : Saastassa. [nauraa]

Suvi : Joo. [nauraa] Et ei siinä mekon helmat kauaa pysy puhtaana.

Johanna : Se on todella se todellinen puoli tästä.

Suvi : Mut suosittelen ehdottomasti sitä.

Johanna : Joo, okei. Tässä me käytiin nää kategoriat nyt läpi. Siellä tosiaan oli tänä vuonna paljon mielenkiintosia lukukokemuksia olisi luvassa siis ja toivottavasti mahollisimman moni teistä suorittaakin tän lukudiplomin. Tosiaan, jos diplomikirjat tulee sitten luettua, niin meillähän on myös tää Lastun vinkkauspalvelu, jonka kautta voi saada itselleen sopivia suosituksia niin kirjoista kuin eiks peleistä?

Suvi : Peleistä ja elokuvista, musiikista, ihan mistä vaan melkeen, lasten ja nuorten aineistoista ja perheille tehdään myös omia vinkkilistoja.

Johanna : Joo, eli tosiaan ei tarvi pelätä, että tulisi ongelma, että mitä lukisi. Ei tässä muuta kuin lukemisen iloa ja moi, moi.

Suvi : Moikka.

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 60. Pelidiplomi 2021

*tunnusmusiikki*

Maija: Moikka kaikki kuulijat ja tervetuloa kuuntelemaan Ääniä kirjastosta-podcastia. Tänään täällä studiossa on juttelemassa Maija ja Jenna.

Jenna: Moikka.

Maija: Meidän tämän kertaisena puheenaiheena on pelidiplomi. Lahden kirjastojen pelidiplomi julkaistiin 20. tammikuuta. Pelidiplomin tavoitteena on edistää pelilukutaitoa ja tukea peliharrastusta. Mutta Jenna, haluatko sä vähän kertoa tarkemmin, että mikä tämä homma oikein on ja mistä ajatus tähän lähti?

Jenna: No alun perin ajatus lähti siitä, että täällä kirjastollakin on satoja erilaisia pelejä mitä voi lainata ja mitä voi valita pelattavakseen. Mutta aika paljon kuuli sitä, että mitäs sitten pelaisi seuraavaksi. Mediassakin aika usein ne tietyt pelit tulee esille, niin pelidiplomin tarkoitus on helpottaa löytämään uusia hyviä pelejä.

Tänä vuonna mukana on yhdeksän eri aihealuetta, eli ihan kaikkia pelejä mitä kirjastosta löytyy niin ei toki olla tähän nostettu esille. Mutta ainakin osa.

Maija: Kyllä. Ja tosiaan tätä pelidiplomia voi suorittaa pelaamalla joko lautapelejä tai konsolipelejä tai kumpiakin samanaikaisesti. Me ollaan tehty tää diplomin suorittaminen sinänsä helpoksi, että kaikkia pelejä ei tarvitse pelata läpi, eli riittää kun tutustuu siihen peliin mielestään riittävästi.

Jenna: Joo paineita ei tarvitse sikäli ottaa. Haluttiin pitää se semmoisena kantavana teemana, että kaikilla olisi mukavaa, kun pelaa. Toivottavasti siellä kotona ei siis kukaan ota stressiä tämän diplomin suorittamisesta. Tää diplomi on nyt alle kuukauden ollut julkaistuna. Musta on ollut aika ihanaa, miten on näkynyt eri ikäisiä jotka on tullut kirjastolle hakemaan niitä (diplomin) pelejä ja lähtenyt suorittamaan (diplomia). Ja aika paljon perheitä on näkynyt myös.

Maija: Joo olisi kiva tietää, että miten tätä pelidiplomia suoritetaan siellä perheissä ja herättääkö se keskustelua tästä peliharrastuksesta ja pelilukutaidosta.

Jenna. Kyllä. Ja ehkä tässä vuoden aikana sitten kerätään niitä kokemuksia. Toivottavasti kuullaan niitä.

Maija: Ja tää on kiva kun tää on meidän pilottijuttu oikeastaan. Katsotaan sitten mitä me keksitäänkään näiden kaikkien kommenttien pohjalta sitten ensi vuoden pelidiplomiin.

Jenna: Sitä voidaan pikkuhiljaa lähteä miettimään. Ehdottomasti ainakin itse toivon, että tulisi palautetta myös mitä pelejä sieltä vaikka puuttuu.

Maija: Kyllä. Tuossa tosiaan mainitaan toi pelilukutaito meidän pelidiplomin tavoitteissa. Se on varmaan aika monelle sellainen outo käsite. Mutta mitä se siis tarkoittaa - esimerkiksi työpaikoilla, urheilussa ja kouluissa pyritään ajattelemaan asioita yhä enemmän sen pelaamisen kautta ja pelaamisen logiikoista otetaan mallia ja oppia. Sitä me tässä tarkoitetaan ja ehkä tämäkin käsite tulee nyt monille tutuksi.

Jenna: Yks sellainen pointti kanssa mitä olen itse ajatellut, että toivottavasti tämä pelidiplomi voisi nostaa pelaamisen profiilia omalla tavallaan. Eli ainakin itse ajattelen, että pelaaminen ja pelit on yhtä arvokas asia kuin esimerkiksi kirjastossa on kirjallisuus, musiikki tai elokuvat. Mutta Maija. Jos me hypätään tän pelidiplomin sisälle, niin miten sinulla on lähtenyt tämä pelidiplomin suorittaminen käyntiin? Ja kai sä suoritat tämän?

Maija: Totta kai mä aion tän suorittaa. Ihan hyvin on lähtenyt käyntiin. Aloitin heti tuosta ensimmäisestä genrestä eli luonnon keskellä.

Jenna: Suoritatko sä tän jotenkin järjestyksessä?

Maija: En, mä vaan bongasin siitä semmoisen itselleni mielenkiintoisen pelin. Eli tämän Horizon Zero Dawnin, jota mä oon nyt sitten tässä pelaillut. Ja itseasiassa se on aika pitkä peli, mutta kyllä mä ajattelin sen melkein ainakin läpi pelata. Mä oon ehkä vähän semmoinen, että täytyy pelata peli läpi, että tietää millainen se on.

Jenna: Ja vaikka me sanottiin, että ei ole pakko pelata kaikkia pelejä läpi, niin ehdottomasti saa pelata. Varsinkin jos joku peli tuntuu siltä, että ei vitsi nyt mä löysin semmoisen pelin mistä mä nautin. Sehän olisi tosi hieno juttu, että tulee se olo, että mä haluan nähdä tämän pelin ihan loppuun asti.

Maija: Kyllä. Joo täytyy ihan kertoo kuinka hienosti tää peli sopii tuohon genreen, koska tässä seikkaillaan semmoisessa - no, fantasiamaailmassa, mutta oikeasti luonnon keskellä. Ja välillä havahtuu siihen kuinka hienoa maisemaa tuossa pelissä onkaan tehty. Milläs peleillä sä olet lähtenyt liikenteeseen?

Jenna: Toi oli hyvä kun sanoit että peleillä, koska mä oon lähtenyt maistelemaan pelejä vähän eri genreistä ja aihekategorioista. Ensimmäisenä nappasin tuolta seikkailen ympäri maailmoja-kategoriasta tollasen kuin Hollow Knight, mikä vaikuttaa aika mielenkiintoiselta. Aion jatkaa siihen tutustumista.

Ja yksi oli retro peleistä. Mulla kävi itse asiassa sellainen moka, että mä kuvittelin että Streets Of Rage olisi tässä diplomissa mukana. Siis ihan tällainen lukuvirhe. Ja mä hakkasin sitä kotona peukalot kipeinä ja sitten mä tajusin, että ei - eihän se edes ole tässä diplomissa. Vaan oikeastihan täältä diplomin retropelejä-genrestä löytyy Street Fighter, minkä sitten myöhemmin lainasin kyllä.

Maija: No ei sekään varmaan haittaa, että välillä pelaa vähän muitakin pelejä, kun tästä pelidiplomista. Mulle ainakin on vähän jäänyt ehkä noi retropeligenret silleen pimentoon, ja vasta tän pelidiplomin julkaisun jälkeen rupesin katsomaan että ”niin joo, mitäs tänne onkaan laitettu”. Mutta sä aloitit ilmeisesti siitä?

Jenna: Joo ja tosiaan lainasinkin ton Street Fighterin sitten myöhemmin. Täältä retropeleistähän löytyy paljon ainakin omasta lapsuudestakin tuttuja pelejä. Esimerkiksi Bubble Bobble. Ootko sä pelannut Bubble Bobblea joskus?

Maija: En oo pelannut.

Jenna: Se oli mun ihan ykkössuosikki. Ja nyt siitähän on tullut tuore Bubble Bobble 4. Se on tietysti sellainen peli mitä haluan jossain kohtaa lähtee katsoon, että minkälainen se päivitetty versio tästä klassikosta sitten on.

Maija: Joo, mä kans tästä kun vilkuilin näitä retropelejä niin löysin tän Crash Bandicootin - ja tota, mun täytyy sanoo että se on ihan kauhee peli.

Jenna: Kuule Maija. Mun täytyy sanoo, että sä oot väärässä. Siis Crash Bandicoothan on yks tämän pelidiplomin parhaita pelejä. Tai yks hyvistä semmosista mistä mä itse pidän.

Maija: Mulla on ainakin se peli aiheuttanut sitä, että mulla on meinannut lähteä ohjain kädestä ja olen meinannut heittää sen lattialle, koska toi on niin vaikea peli.

Jenna: Okei, mutta ehkä tässä on hyvä tutustua sitten itsessäänkin eri puoliin, että minkälaisia tunteita nää pelit herättävät ja miten selviät yli vaikeista tilanteista.

Maija: Joo, kyllä. Ja varmaan siis monista eri genrejen peleistä nousee monenlaisia mielipiteitä.

Jenna: Joo. Se on mun mielestä hyvä asia, että sitä keskusteluakin voi syntyä sen pohjalta, että toinen pitää toisesta pelistä ja toinen taas ei.

Maija: Kyllä. Ja ainakin itse seuraavaksi meinasin ottaa tuosta hyytävää jännitystä-genrestä jonkun pelin pelattavaksi, sitten kun mä oon pelaillut ton Horizon Zero Dawnin. Mitä mieltä sä Jenna oot näistä jännityspeleistä?

Jenna: No mua vähän jännittää tää genre, koska mä pelkään aika helposti. Mutta toki tässä hyytävää jännitystä-genressä on sekä kauhupelejä, että sitten enemmänkin niitä jännityspelejä. Esimerkkinä tuolla on toi Control, mikä löytyy PS4:lle ja Xbox Onelle. Se menee enemmän mun mielestä tähän jännityskategoriaan. Sitä olen uskaltanut pelata. Itse kiinnostuin tuosta pelistä. Meillä oli pari vuotta sitten tämän pelin pukusuunnittelija Heli Salomaa vierailemassa täällä kirjastolla Game Över-pelitapahtumassa. Hän on siis luonut tämän päähahmon ja muiden tässä pelissä esiintyvien hahmojen puvustuksen. Suosittelen kyllä lukemaan hänen haastattelujaan. Tää on yksi tällainen asia, mitä ei ehkä tule ajatelleeksi, että se liittyy peleihin samalla tavalla kuin vaikka elokuviin. Tosi mielenkiintoinen näkökulma.

Maija: Joo kuulostaa mielenkiintoiselta. Ehkä ite en lähde tuonne Resident Evil-sarjaan, se on ehkä itelle vähän liian pelottava. Mutta vois kokeilla jopa jotain noita K7-pelejä, vaikka Luigi's Mansion kolmosta tai Hello Neighboria.

Jenna: Ootko ikinä kokeillut Hello Neighboria?

Maija: En oo kokeillut sitä ikinä.

Jenna: Minä kokeilin joskus ja mua pelotti.

Maija: Joo vaikutti ainakin se kuvaus siitä vähän pelottavalta, vaikka se onkin K7.

Jenna: Pitäisikö sitä pelata niinkun jonkun kaverin kanssa? Mä voisin ottaa sieltä jotain noita lasten lautapelejä. Monster Bingo, se oli hyvä. Sitten täällä oli esimerkiksi tällainen genre, mihin sä olit erityisesti nostanut joitakin pelejä - rakenna, luo ja unelmoi. Me päästiin kokeilemaankin tuossa Ensitreffit Pleikkarilla-sarjassa tuota Dreamsia, mikä vaikutti tosi kiinnostavalta.

Maija: Joo sitä mä silloin siinä vinkkailinkin. Ja se sopii kyllä todella hyvin tähän genreen, eli siinä voi luoda vaikka minkälaisia sisältöjä, niinku just peleistä lähtien. Voi rakentaa ja unelmoida. Se on kyllä tosi monipuolinen peli, mutta ehkä itelle tästä (kategoriasta) on jäänyt parhaiten mieleen toi Animal Crossing, jota mä tossa keväämmällä pelasin tosi paljon. Se on silleen aika helppo peli, mutta siinä on niin paljon erilaisia puolia, joten suosittelen sitä semmoisille ketkä ei ole hirveästi pelaillut. Tosta vois olla hyvä aloittaa ja lähteä kokeilemaan.

Jenna: Se voisi olla ehkä sellainen peli mihin mä voisin tarttua.

Mä oon miettinyt nimittäin, että mikä voisi olla näistä sellainen peli itselle.

Yhden mä vielä nostan tuolta lautapeleistä: Tonga Blocks, mitenkähän tämä nyt lausutaankaan, mutta lahtelainen lautapeli siis joka on julkaistu tuossa olikohan vuosi takaperin. Se täytyy ilman muuta laittaa kokeiluun, että tietää minkälaista osaamista täällä Lahdessa on.

Maija: Kyllä.

Jenna: Mihinkäs peliin sä aiot tarttua seuraavaksi Maija?

Maija: Nyt kyllä pistit pahan, mutta ehkä mä lähden sinne hyytävää jännitystä-genreen kattomaan. Ehkä Hello Neighbor, tai Luigi’s Mansion 3. Mutta sitten toisaalta kiinnostaisi kyllä ottaa joku lautapeli tähän väliin.

Jenna: Totta.

Maija: Mitäs sä meinasit?

Jenna: No mua kiinnostaisi vähän, että minkälaisia versioita on tehty vaikkapa Super Mariosta. Tuolla seikkailen ympäri maailmoja- genressä on tuo Paper Mario, mikä on itselle ihan vieras, niin haluan kyllä tutustua että millainen se sitten on.

Maija: No mä voin kyllä hehkuttaa sitä peliä, että se oli kyllä tosi kiva ja hauska. Semmoinen vähän roolipelimäinen aika japanilainen peli. Sä kyllä varmasti tykkäät siitä.

Jenna: Jes! Heti sen kimppuun. Olis kiva myös, että te jotka siellä kuuntelette niin jakaisitte meille kokemuksia tästä pelidiplomin tekemisestä. Se onnistuu monen kanavan kautta. Me ollaan luotu Facebookiin Lahden kirjastojen pelidiplomi 2021-ryhmä ja sinne voi liittyä. Ja ainakin ite toivoisin, että siellä syntyisi keskustelua. Laittakaa sinne mitä olette pelaillut ja mitä olitte niistä mieltä. Ja mun mielestä ei ainakaan tartte laittaa vaan sellaista ylistävää kommenttia. Saa olla montaa mieltä peleistä.

Maija: Joo, toivottavasti syntyy paljon keskustelua sinne. Ja tosiaan sinne ryhmään voi ehdotella kanssa semmoisia pelejä, joita haluaisi siihen ensi vuoden diplomiin mukaan.

Jenna: Joo. Mikään pakko ei kuitenkaan ole Facebookiin liittyä, eli myös vaikka Instagramiin @lahtikirjasto-tilille ja lähikirjastojen tilille laitellaan mahdollisuus kertoa kuulumisia ja niitä omia vinkkejä sinne pelidiplomiin.

Ja vielä mainostelen sitä, että Youtubesta löytyy se Ensitreffit pleikkarilla. Sieltä voi vähän kurkistaa, että miten pääsee alkuun joissakin peleissä.

Tää oli vähän tällainen konsolipelipainotteinen pelidiplomikatsaus. Kenties voisi ehkä jossain välissä tehdä erikseen vaikkapa ihan lautapelijakson tähän liittyen.

*tunnusmusiikki puheen taustalla*

Maija: Joo. Mutta, kiva kun kuuntelit ja mukavia pelihetkiä.

Jenna: Moikka.

Linkki takaisin jakson valintaan

Jakso 59. Elämäntaitoa etsimässä

Riikka: Tervetuloa Ääniä kirjastosta 59. jakson pariin. Tänään me sukelletaan maailmankatsomuksiin, elämäntaitoihin ja sielujen syövereihin eli jutellaan teoksista, jotka ovat jollain tavalla vinksauttaneet meidän ajatteluamme tai käsitystä maailmasta toiseen asentoon tai antaneet niin paljon ajattelemisen aihetta, että kirjaan tulee palattua yhä uudelleen vuosienkin jälkeen. Sisältövaroitus! Jotkin tässä jaksossa esittelemämme kirjat saattavat aiheuttaa vakavia pohdintoja, jotka saattavat johtaa konkreettisiin elämänmuutoksiin. Äänessä ovat tänään Johanna ja Riikka.

”Kaikkina aikoina ihmiset ovat lähteneet pyhiinvaelluksille, henkisille matkoille, omille löytöretkilleen. Tuskan ajamina, kaipuun kutsumina, toivon kantamina, yksin ja yhdessä he lähtevät etsimään helpotusta, valaistusta, rauhaa, voimaa, iloa ja kuka mitäkin.” – Näin kirjoittaa Sheldon B. Kopp kirjassaan Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!, johon me palataan vielä myöhemmin tässä jaksossa.

Riikka: Johanna, oletko sinä vaeltanut pyhiin?

Johanna: No siis riippuu vähän siitä, mitä tolla pyhyydellä tarkotetaan. Mut joo, mua on kyllä aina kiinnostanu uskonnot ja mystiikka ja kaikki muut sellaiset pohdinnat, missä katsotaan tämän näkyvän, voisko sanoa arkisen maailman taakse, voisko sitä sitten sanoa pyhäksi? En mä tyrmää ajatusta siitä, että jossain ihan konkreettisissa paikoissa, pyhiinvaelluskohteissa tää arkimaailma olis jotenkin helpommin ohitettavissa et et olis tällaisia pyhiä paikkoja olemassa, mutta mun omat pyhiinvaellukset on kyllä ollut enemmän sellaista oman itsen ja elämän pohdintaa, keskustelua ihmisten kanssa, erilaisiin ajatuksiin tutustumista kirjallisuuden kautta. Ei siis tartte välttämättä lähteä konkreettiselle matkalla vaan voi tarttua esimerkiksi kirjaan.

Riikka: Hmmm… no joo siis pulaa näistä henkisistä nojatuolimatkoista ei tosiaan nykyään ole, kirjallisia matkoja on ns. joka lähtöön. No meidän kirjastoluokituksen syövereistä matkaoppaita elämään löytyy esimerkiksi luokasta 17.3 Elämäntaito, psykologian luokasta 14 ja sit erityisesti sen alaluokista persoonallisuuden kehitys ja ihmissuhteiden psykologia. Sit filosofian luokka 11 voi olla monelle antoisa saavi ammentaa ja sitten tietenkin luokka 2 eli uskonnot, joka sisältää runsaasti henkisiä lähteitä, kaikkea kristinuskosta shamanismiin ja joogafilosofiasta mytologioihin. Mutta tota tänään tosiaan kaikesta tästä elämäntaito-opasten merestä me nostetaan esille oman elämän klassikkoteoksia, jotka eri syistä nyt on jääneet meidän mieliin. Mikäs kirja Johanna sulla on siinä ensimmäisenä ja miksi?

Johanna: No mulla on tässä tai siis oikeastihan mulla ei ole sitä kirjaa tässä olemassa koska kaikki kappaleet oli lainassa tälläkin hetkellä tän kirjan eri painoksista elikkä tää on oikein tällanen klassikkojen klassikko ainakin Suomen mittakaavassa ja tää on sieltä persoonallisuuden psykologian luokasta 14.4 ja tää on Tommy Helstenin Virtahepo olohuoneessa. Mä luin tän silloi aika tuoreeltaan 90-luvun alussa ja täl oli tosi iso merkitys mun minäkuvan ja itsetuntemuksen kehittymiseen just siinä nuorena aikuisena. Helstenhän lanseerasi Suomessa tän läheisriippusuus -termin ainakin suuren yleisön tietosuuteen ja mä jotenkin havahduin tän kirjan myötä siihen miten iso merkitys mun lapsuudenperheellä on ollut siihen miten mä koen maailman ja millanen musta on tullut. Et tää oli tavallaan lähtölaukaus siihen, että mä voin jotenkin kans muuttua ja kehittyä ihmisenä, mun ei oo pakko jäädä jumiin vanhoihin malleihin ja kuvioihin.

Riikka: Niin joo, aika kiinnostavaa ja ehkä vapauttavaakin? Toi on tosiaan kirja, jota edelleen jatkuvasti haetaan hyllystä ja lainataan. Miksi sä luulet, että just toi on saanut niin laajan ja pitkäikäisen yleisön, et mikä siinä niinku edelleen puhuttelee?

Johanna: No siis mulle tulee mieleen oikeastaan kaks syytä tän kirjan jatkuvaan suosioon. Ekakskin se on tosi omakohtanen. Tommy Helsten kirjoittaa asioista, jotka se on ite käyny läpi, vähän niin kuin vertaisena. Se ei besserwisseröi tässä jotenki niinku parempana ihmisenä et et et tehkää kaikki näin ja et se on tosiaan ite käynyt näitä läpi ja sitä tää asia on sille tosi tärkeä. Et se haluu selvästi et kaikki ymmärtää tämän ja tässä tullaan siihen toiseen suosion salaisuuteen et tää kirja on tosi helppolukuinen ja selkee. Et tää on melkein niinku selkokirja tästä aiheesta. Et Helstenhän ei siis tosiaankaan ainakaan tän (en oo kauheesti tätä myöhempää tuotantoa lukenut) mut ainakaan tän kirjan perusteella hänhän ei todellakaan ole mikään runoilija. Et se tyyli, mikä tässä kirjassa niinku on, on tollasta aika tönks tönks, päälause ja piste. Ei mitään runollisia koukeroita tai termejä ja jutut toistetaan monta kertaa et takuulla menee jakeluun.

Riikka: No minä oon varmaan sitte ainoa ihminen maailmassa, joka ei ole vielä lukenut tota kirjaa, mutta siis mistä se kertoo? Pystyykö sitä lyhyesti jotenkin esittelemään vai onks se vaan koettava ite että mikä se virtahepo on ja miksi se on siellä olohuoneesta just?

Johanna: No tota, tää virtahepo olohuoneessa se on joku, se on siis joku häpeää aiheuttava asia, minkä olemassaolon kaikki perheessä tietää, mut siitä ei haluta puhua. Ja vaik siitä ei puhuta, niin silti se täyttää niinku sen tilan kuin virtahepo konsanaan. Ja Helstenin tapauksessa tää virtahepo olohuoneessa on hänen isänsä alkoholismi, mut se voi olla mikä tahansa muukin epäterve systeemi perheessä, esimerkiksi ahdasmielinen uskonnollisuus, masennus tai muu tämmönen mielenterveysongelma. Ja sit vasta kun tällasen asian olemassaolon näkee ja myöntää niin voi alkaa käsitellä niitä vaikutuksia, mitä sillä on omaan elämään. Ja sen myötä voi alkaa vasta sitten toipua. Yks tän kirjan sloganeitahan on tää että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Et voi niinku löytää niinku tämmösen sisäisen lapsen itsestään ja sitten alkaa antaa sille sellaista hoivaa, mitä lapsi ei ole oikeasti silloin lapsena saanut. Et mä luulen, en oo tästä nyt ihan salettivarma, mut tää sisäisen lapsen käsiten on varmaan tän kirjan myötä tullut enemmän julkiseen puheeseen Suomessa. Mutta mitäs sulla, sulla on siellä kans joku kirja täst samasta 14.4 luokasta.

Riikka: Öh joo, mullahan on tässä nyt itseasiassa kirja, jota mä meinasin kuvailla samalla lailla kuin sinä tuota edellistä. Eli niinku omakohtaisiin kokemuksiin nojaava tietokirja minuudesta ja sen muuttumisesta elämänkaaren aikana. Ja tää on tällainen kirja kuin Saanko esitellä -monenlaiset minämme, jonka on kirjoittanut psykoterapeutti ja kulttuuriantropologi Katriina Järvinen. Mä löysin tämän kirjan ihan sattumalta ja se osui tosi sopivaan kohtaan mun elämässä, jolloin mä pohdin paljon sitä, mikä musta on tullut ja ehtiikö musta vielä tulla jotakin, ja ennen kaikkea sitä, onko mun pakko olla se sama ihminen, joka olen luullut olevani. Ja tää kirja käsittelee etenkin sitä, että saako sitä elämänsä tarinaa ja kertomusta muuttaa – tai muutettua. Että jos ihminen on jossain lokerossa tai laitettuna lokerikkoon esim. ulkopuolelta annettujen kriteereiden myötä jossain vaikka niinku raameissa, et voiko sieltä sitten murtautua ulos. Tällainen lokero vois olla vaikka kouluterveydenhoitajan lyömä leima sun kehonkuvaan tai oman perheen vahva maailmankuva, johon lapsi tai henkilö on niinku pakotettu kasvamaan tai semmoseen niinku kulttuuriympäristöön. Vois olla vaik niinku tos aikasemmin sanoit vaikka ahdasmielinen uskonnollisuus.

Johanna: Toi on siis tosi kiinnostavaa itseasiassa siis ihmettelen, että mä en oo tohon kirjaan ite tarttunut, koska tota Katriina Järvinenhän on kirjottanut yhdessä Laura Kolben kanssa sen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, missä se pohtii tota teemaa enemmän tämmösenä yhteiskunnallisena kysymyksenä ja se on ollut mulle kans yks ihan tämmönen tärkee herätyskirja vaikka se ei löydykään mistää psykologian tai sielutiedeosastosta vaan siis kolmosluokista elikkä yhteiskuntatieteestä.

Riikka: Joo se on, miten se onkin mulla vielä lukematta, kun se on kiinnostava…
Johanna: Se on hyvä et meillä on vielä paljon lukemattomia kirjoja …
Riikka: pitäis nyt lukea se jossain välissä. Öö kun siis tässäkin kirjassa viitataan niihin samoihin asioihin. Tässä siis tää ite Järvinen puhuu omasta minuudestaa ja just etenkin uskonnollisen perheen raameista ja opeista ja rajoista ja siitä prosessista, miten niistä pääsee eroon. Mut sit myös just sit tosta luokkajaosta eli omasta työläistaustastaan ja siitä, miten se painoi riippakivenä tosi yllättävissäkin yhteyksissä. Et mua yllätti, miten niinku akateemisissa ympyröissä siis yliopistomaailmassa luokkatausta edelleen vaikuttaa. Se yllätti kyllä minut. Mut siis tän kirjan vahvuus on se, että tää on hirveen vetävä, ei yhtään sellainen oppikirjamainen vaan monenlaisten ihmisten tarinoiden esittelyä just muuttuvan minuuden näkökulmasta. Et Järvinen on tässä kirjassaan haastatellut erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja niitten kautta ikään kuin tässä sitten niinku lukija miettii samalla koko ajan sitä omaa minuutta ja vertaa ja peilaa itteensä näihin tarinoihin.

Johanna: Joo. Joo siis toi minuuden muuttuminen, niin se on todella mielenkiintoista. Ja sitten siinä valossa must on myös mielenkiintoista se tää täs ajassa elävä ilmiö, että aika paljon on tätä, että otetaan esiin ihmisten vanhoja sanomisia ja tekemisiä ja sit vedetään niitten perusteella tuomiolle. Et tää on tietenkin tosi monisyinen kysymys, eikä nyt mennä siihen sen syvemmälle. Mut et et siis tää ajatus et ihminen oikeesti voi muuttua ja se ihan vilpittömästi voi olla nyt erilainen ihminen, eri mieltä asioista kuin mitä se oli kymmenen vuotta sitten, kakskyt vuotta sitten. Mut tosiaan ei mennä nyt tähän se syvemmälle ettei eksytä ihan huitkuuseen meidän aiheesta vaan siirrytään sen sijaan syvemmälle sielujen syövereihin. Sä kysyit multa tossa alussa että oonko mä vaeltanut pyhiin, niin mä kysyn nyt puolestani sulta, että ootko sä Riikka valaistunut?

Riikka: No en tietääkseni, en ole vielä ihan valaistunut, mutta olen mä oivallistunut kyllä monta kertaa ja eri tavoin. Esimerkiksi yhden kerran tän Sheldon B. Koppin kirjan kanssa, josta mä tuossa jakson alussa luin sitaatin. Tää kirja sai mut tajuamaan, että ei ole olemassa guruja eikä jumalia, jotka ratkaisis kaikki sun ongelmat.
Johanna: Oi, eikö?
Riikka: Ei, ei valitettavasti. Siks tän kirjan nimi on Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet ja alanimekkeenä on vielä psykoterapeuttinen pyhiinvaellus. Nää teemat nyt selkeästi toistuu meillä. Tämä on siis jo 70-luvulla alun perin julkaistu klassikkoteos, joka löytyy elämäntaidon luokasta. Ja tän ydinviestinä on, et jokaisen on itse etsittävä vastauksensa. Tässä kirjassa jo aikaa sitten edesmennyt psykoterapeutti Sheldon B Kopp puhuu siitä, miten asiakkaat tulivat hänen luo ikään kuin hattu kädessä odottaen, että häneltä niinku löytyis vastaus ja hän niinku pelastais heidät ja päästäisi kärsimyksestä. Ja hän täs kirjassaan avaa erilaisten esimerkkien ja tarinoiden avulla, miksi se ei ole mahdollista.

Johanna: No voih, niin siis mehän mielellään otettaisiin vastaan erilaisia jippoja ja taikakonsteja ja vippaskeinoja, joilla me päästäis eroon siitä niinku tästä elämän raskaudesta. Mutta tällaisiakö ei siis olekaan odotettavissa? Että eikö me päästäkään eroon raskaista puolista elämässä ja tulla niinku paremmiks ihmisiks?

Riikka: No ei ainakaan silleen helposti, että joutuu vähän ite työstämään. Tota, saanks mä tähän samaan syssyyn ottaa vielä yhen toisen kirjan, joka käsittelee just tota, että ku se ei oo niin helppoo. Mulla on tässä kirja, jossa päähenkilö viiskymppinen tohtorisnainen on nimenomaan käynyt läpi kaikki gurut ja jumalat ja henkiset neuvonantajat selvitäkseen omasta aika monipuolisesta romahduksestaan. Kati Reijonen on kirjoittanut kirjan Lyhyt matka perille : meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta. Ja tää on niinku omakohtainen kertomus, jos tätä vastausten ja merkitysten etsimistä ja kaikkiin noihin edellisiinkin kirjoihin viitaten myös lisää siitä minuuden kehittymisestä. Hyvin suorituskeskeinen ja kunnianhimoinen Reijonen sai siis vastaansa yhdellä kertaa työttömyyden, avioeron ja lapsen sairastumisen ja…
Johanna: Hyvä setti!
Riikka: …oikein semmonen hyvä kombo, niinku polvilleen paneva yhdistelmä ja sit siinä hullunmyllyssä hän niinku alko janota vastauksia niin paljon, että luki varmaan kaiken tuosta jo aikaisemmin mainitusta elämäntaidon luokasta ja nimensä mukaan tää kirja kertoo siis tästä matkasta, mutta myös meditaatiosta, joka sit niinkun… ööö… muodostui hänelle niinku vastaukseksi kaikkeen. Ja ehkä tän kirjan viesti on se, että ei tartte lähteä Intiaan eikä Pattayalle joogaamaan ja imemään parsamehua kun se vastaus on ihan tässä lähellä, se vastaus on sinussa itsessäsi. Et laittaa silmät kiinni ja on hiljaa 20 minuuttia kerrallaan.

Johanna: Se on kyllä niin, että instaan saa kyllä paljon kivemman kuvan sieltä Pattayalta.

Riikka: Niin no se on kyllä joo totta. Joo..

Johanna: Ei o kauheesti kyllä kavereille kertomista, että olin kuule vartin tänään hiljaa omassa kammarissani. Mutta siis onko oikeasti kysymys vähän tästäkin sun mielestä, että me ei haluta hyväksyä sitä, että vastaukset voi oikeasti olla aika yksinkertaisia?
Riikka: No joo, ehkäpä joo, et ei voi olla vaikeaa kysymystä elämässä, johon olisikin sitten näin simppeli vastaus kuin hiljaisuus. Et mieluumin maksetaan satasia guruille ja käydään sarjana reikihoidoissa ja näin, mut halvemmaks tulee kuule nyt tää meditaatio. Ja sitten tota, no nyt mä vyörytän, mut siis yks vielä tosi halpa ratkaisu on tota tää koomikko Iikka Kiven self-help-opas.
Johanna: Oho, koomikon self-help-opas! Tää on kiinnostava.
Riikka: Niin, tää on kiinnostava. Tän kirjan nimi on Menisit ennemmin terapiaan ja tota ja no joo sisältövaroitus tuli alussakin, mutta nyt ehkä uudelleen eli tää sopii sellaselle ronskimmalle elämän harrastajalle, joka ei pelkää suoraa puhetta. Ja joka ei ehkä nyt yleensä eksy sitten elämäntaitoluokkaan , et joka voi vähän suhtautua niinku silleen höpsistä, tuommoista tuommoista kirjallisuutta. Et täs kirjassa todetaan ykskantaa, että mikäään universumin pöly eikä magneetti auta sua yhtään vaan ihan ainoastaan se, et menee jonkin ammattilaisen tykö ja siis tälläsen psykologisen ammattilaisen tykö ja tykittää kaikki kuonat siihen tiikkipöydälle ja sitten ruvetaan niitä niinku ruoppaamaan.

Johanna: Okei joo, vähän erilainen näkökulma niinku huumorin kauttakinko lähestyy?

Riikka: Todellakin huumorin kautta ja siis ihan sit täytyy olla valmis semmoseen niinku räväkkään huumoriin, että no jos nyt tietysti sitten Iikka Kiven stand-uppia on sattunut jostain näkemään niin linja on sama. Suorapuheista. No hei, nyt jotain kirjoja sinultakin välillä. Ootsä, mites nyt näyttää, että sulla on jotain havahtumista tossa…

Johanna: Ai niin valaistumisen ohella. No joo, ehkä nyt valaistumiseen asti ei ole täälläkää päästy, mut havahtumaan aina välillä. Elikkä viittaat tähän mun seuraavaan kirjavinkkiin, joka Anthony deMellon kirja Havahtuminen. Tää kirja löytyy meiltä kirjastosta luokasta 24.11, mikä on kristillinen hartauskirjallisuus ja tää on siellä varmaan siksi, että deMello oli jesuiittapappi ja sikäli edustaa ihan tällaista kristillistä perinnettä. Hän on kuitenkin syntyperältään, tai oli, on kuollut nyt jo, mutta oli siis intialainen ja ajattelu nousee paitsi sieltä kristillisestä niin myös idän uskontojen perinteestä et se mielenkiintoisesti niitä yhdistää. Ja tää kirja on Suomessa ilmestynyt 99 ja tää mun nyt käsissäni oleva pokkari on jo ties kuinka mones painos eli klassikon aseman tääkin on saavuttanut tällä saralla. Ja sit tässä on musta nyt merkille pantavaa myös se ja varmaan se yks syy siihen miks ite tähän myös aikanaan oon uskaltanut aika rennosti tarttua vaikka tää onkin siellä kristillinen hartauskirjallisuus hyllyssä ni tänhän on kustantanut LIKE-kustannus alun perin Suomessa ja LIKEhän ei ole ollenkaa profiloitunut minkään hengellisen tai henkisen, varsinkaan kristillisen kirjallisuuden kustantajana.

Riikka: Eiks se oo sellanen rokkareitten elämäkertojen kustantaja.
Johanna: Enemmän tulis niinku tämmössiä sit mieleen just vähän niinku roheempaa kaunokirjallisuutta, mutta siis sittemmin deMellon tuotantoa on julkaissut myös Kirjapaja, jolla on puolestaan sitten paljon läheisemmät suhteet tonne henkimaailman puolelle, mutta tää deMello on esimerkiks katolisen kirkon piirissä ollu vähän kiistanalainenkin hahmo. Mutta siis sen pointti tässä kirjassa on, että ihmiset on suurimmaks osaks unessa, ne tekee juttuja vähän niinku autopilotilla tässä mennä posotetaan ja sitten syytetään omasta huonosta voinnista aviopuolisoa tai pomoa tai muuten vain ulkoisia olosuhteita ja sit tästä unesta meidän tulis herätä niinku havahtua tällaiseen tietoiseen elämään. Ja tää havahtuminen taphtuu sillä tavalla, että me aletaan nähdä asiat sellaisina kuin ne on eli hyväksytään se, et asiat on nyt näin ja aletaan katsella niitä semmosena.

Riikka: Mä jotenkin eka aattelin, et sä puhut niinku marraskuusta, mutta… et kaikki, kaikki on unessa ja syytetään olosuhteita. Joo… taas tommonen yksinkertainen vastaus ja ratkaisu eli hyväksyminen. Onpa muuten jännä, että tästä aiheesta pukkaa kirjaa toisensa jälkeen jos tää onkin näin yksinkertaista eli et siis vastaus on meditaatiota ja hyväksymistä.

Johanna: No todellakin. Joo mul on itseasiassa tästä samasta aiheesta tää on ihan ilman mitään kristillisiä viboja kirjoitettu kirja tämmönen ruotsalainen psykologi, psykoterapeutti Anna Kover ja tää kirja on nimeltään Elämää, ei taistelua ja tää löytyy myös sieltä luokasta 17.3 eli tää elämäntaito. Täs onkin siis alaotsikkona tää, että hyväksyminen elämänasenteena ja tää on tosi käytännöllinen ja selkee. Täs on paljon ihan konkreettisia harjotuksia, että täällä on lopussa kaheksankohtainen pikaohje siihen, miten tiukassa tilanteessa sä voit tän hyväksyvän läsnäolon avulla pitää ittes kasassa. Kovassa käytössä on ollut itellä monessa tilanteessa tämä.

Riikka: Pitäisköhän mun lukee toi niinku pienen lapsen äitinä vai syleilläänkö tässä jotain isompia ongelmia?

Johanna: Kyllä nää on mulla ollut nimenomaan siis kotirintamalla ja työpaikan palavereissa ihan tämmösissä arkisissa ärsyyntymistilanteissa.

Riikka: Okei, ihan mahtavaa. Liittyyks nää sun kaks kirjaa mitenkään mindfullnessiin, siis tähän trendiin, josta pukkaa kirjaa koko ajan?

Johanna: No siis joo liittyy mun mielestä nää on just niinku sitä mut nää on pikkasen vanhempia kirjoja ja mä ajattelisin, et tää mindfullness termi ei tavallaan oo ollut niinku olemassa ikään kun viel sillon ehkä. Mut sitähän se niinku on, eiks se mindfullneskii on tätä, että katsellaan tilannetta sellasena kuin se on eikä yritetä muuttaa tai vaikuttaa siihen.

Riikka: Joo, tai siis sen, mitä minä olen siitä ymmärtänyt. Näitä siis näitä mindfullnesskirjoja on tullut varmaan kolmekymmentä tässä lähivuosina, mutta eipä mennä nyt niihinkään, koska sulla on nyt siinä vielä joku yks kirja jäljellä.

Johanna: No niinpä onkin joo, et tää on siis semmonen tää on semmonen kirja, tää on tota noin Thomas Mooren Sielun ohjaama elämä mysö sieltä 17.3. luokasta ja tää on vaikuttanut muhun tosi paljon, mutta mun on itseasiassa hirveen vaikee sanoa tästä yhtään mitään.

Riikka: No niin, oikein hyvä kirjavinkki.
Johanna: Tää on ihan niinku todella kirjavinkkien aatelia, mutta tota noin mä yritän nyt jotenkin tätä tässä kuroa. Et täs on ensinnäkin se että tää on hirveen hienosti kirjoitettu et jos mä sanoin tosta… anteeks vaan Tommy Helsten, mut niinku aluks sanoin vähän siitä hänen tyylistään et se on semmosta siin on tietysti ansionsa ku se on o selkeetä ja näin, mut et tää on kirjotettu ihan hirveen hienosti ja kauniisti mielestäni ja myös tää tai siis käännöksen oon lukenut en alkukielellä, mutta myös käännös on hyvä. Thomas Moore on siis uskontotieteilijä ja psykologi ja oli nuorena reilun vuosikymmenen ajan katolisena pappina. Ja tää on osittain tota ihan samaa läsnäolosettiä kuin nämä edellisetkin esitellyt kirjatkin tässä, mutta tän Mooren ajatus on se, että semmosen niinku, miten mä sanon, jotenkin niinku tiedostamisen lisäks omaan sieluunsa voi saada kosketuksen esimerkiks unien ja mielikuvituksen kautta. Se kirjoittaa mm. näin kauniisti, että ”Elämää peittävä huntu on äärettömän ohut ja poistettavissa pelkällä mielikuvituksen henkäyksellä”. Ja se mistä mä erityisestä tässä tykkään on semmonen tietynlainen maanläheisyys et se kirjoittta mm. näin että ”uskonnon suurin mysteeri on lihaksi tuleminen, se kuinka hengellinen ottaa inhimillisen ja maallisen muodon.”. Tää suhtautuu siis esimerkiksi ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen tosi positiivisesti.

Riikka: Joo mä en nyt ihan vieläkään saa kiinni et mikä toi on, sä puhuit mulle tästä aikasemmin, et joo ihan tuskailen aidon asian kanssa, mutta koska olen informaatikko niin minähän kävin hakemassa tästä lisää tietoa eli kävin kustantamon sivuilta urkkimassa et siis, mikä ton kirjan idea on ja huomasin tota et kerrankin kustantamon mainosteksti on aika upea ja osuva. Haittaaks sua nyt jos mä sekaannun nyt sun vinkkiin ja luen sen?

Johanna: Ei ollenkaan! Anna mennä.

Riikka: Siis siellä sanottiin, että ” Thomas Mooren menestysteos on lähtölaukaus sielulliselle löytöretkelle. Kauniiden puupiirrosten kehystämät esseet ovat viiltokuvia vaihtoehtoisista mielenmaisemista. Ne ovat itsetutkiskelun tienviittoja, ihmisen luovien mahdollisuuksien kartoitusta aikamme henkisessä autiomaassa.”

Johanna: No wau, toihan oli siis kyllä tosi hyvin sanottu, mun täytyy nyt alkaa kehittää näitä kirjavinkkarin lahjojani tässä hieman mut joo tuo oli hyvin sanottu ja siihen kiteytyy oikeestaan tän koko meidän jakson ajatus. Et tässähän me on yritetty esitellä kuulijoille meidän mielestä hyviä karttoja henkisiin autiomaihin.

Riikka: Joo no tässä, tässä nämä ja nyt lopuksi me toivotetaankin teille kaikille kuulijoille hyviä henkisiä matkoja ja voimia syksyn synkkiin iltoihin, jotka on tosi otollisia tällaisiin sielullisiin pohdintoihin. Tervetuloa kirjastoon etsimään polkuja valaistumisen tielle. Meiltä voi kysyä myös välillä vinkkejä. Kiitos kun kuuntelit.

Linkki takaisin jakson valintaan